Arvostukseni suomen kieltä kohtaan on tämän syksyn aikana kasvanut huomattavasti.

Kun loppukesästä kapusin puuskuttaen ylös Tiedon portaita, mietin, mitä tästäkin tulee. Siis ei siitä kapuamisesta, vaan tulevista viikoista. Jännitys oli kova, se nyt on sanomattakin selvää. Katsoin aikataulua ja ihmettelin, miksi ihmeessä orientaatioviikko on puolentoista viikon pituinen. Nyt jälkeenpäin voin sanoa, että eipä se turhaa ollut. Pitkältä tuntunut orientaatioviikko oli todellakin hyvä startti yliopistoelämälle, koska ihan heti ei tarvinnut juosta luennoilla, vaan jossain ihan muualla, kuten ympäri kaupunkia rastikierroksella sekä erinäisissä kuppiloissa.

Jostakin kumman syystä minulla oli tiedostamattomia ja outoja oletuksia yliopisto-opiskelijoista, kuten sellaisia, että kaikki ovat suunnilleen saman ikäisiä ja samanlaisista taustoista tulleita. Ehkäpä se, että lukioni oli opiskelijamäärältään suhteellisen pieni, vaikutti tähän. Pienet olivat piirit, mutta nyt ovat asiat toisin. Se erilaisuuden ja kulttuuritaustojen määrä, mitä yliopistoelämässä on tullut vastaan, on hämmästyttävä. Pukeutumistyylejä näkee jos jonkinlaisia, ja mielipiteet asioista vaihtelevat radikaalisti eri mantereilta tulevien ihmisten kesken. Kun joillekin ei suomi ole se vahvempi kieli, minulle tarjoutuu tilaisuus harjoitella englannin puhumista arjessa.

Olen yllättynyt myös siitä ihmismäärästä, jonka kanssa olen viikoittain tekemisissä. Alussa oli hyvin uuvuttavaa yhdistellä ihmisten nimiä ja kasvoja toisiinsa. Aina kun näin kanssaopiskelijoitani, mieleeni nousi liuta kysymyksiä: Mistä päin tuo tyyppi nyt olikaan? Voiko sen päätellä hänen puhetavastaan, jos en nyt muuten muista? Kuinka vanha hän on ja mikä oli hänen lempipokemoninsa? Entä mikäs hänen lemmikkikissansa nimi nyt olikaan? Niin paljon muistettavaa…

Yläasteella ja osittain myös lukiossa totuin siihen, että oppilaat olivat jakautuneet muutamiksi porukoiksi, jotka eivät olleet tekemisissä toistensa kanssa vapaa-ajalla, saati välitunneilla. ”Ulkopuolisten” kanssa oli pakko sosialisoitua vain, kun jouduttiin samaan tiimiin koulun ryhmätöissä. Silloinkin vaihdettiin vain pari sanaa koko projektin aikana.

Hyvä on, ehkä liioittelin vähän, mutta noin se oikeasti tuntui menevän, kun nykyhetkeen vertaa. Täällä kaikki ovat onneksi aikuisia ihmisiä, eikä ketään suljeta ulkopuolelle. Kenen tahansa kanssa voi ystävystyä, jopa vanhempien opiskelijoiden. Heiltä olen saanut paljon tukea, esimerkiksi käytännön neuvoja kursseja koskien ja korvaamatonta apua oppikirjojen hankinnassa. Opintopiirien järjestämisestä pitää myös antaa kiitosta. Ne ovat hyödyllisiä kertaamis- ja panikoimishetkiä, joihin kannattaa osallistua aina kun mahdollista.

Opiskelun ulkopuolisissa tapahtumissa, kuten sitseillä, bileissä ja pikkujoulujen kokouksissa, olen pikkuhiljaa tutustunut fukseihin ja muihin kantalaisiin. Osan nimet ovat onneksi jo painuneet pitkäaikaiseen muistiin. Tähän mennessä tarjolla on ollut niin monipuolista ja hauskaa tekemistä, että odotan tulevaa kevättä innolla.

Nytpä sitten kiivetessäni Tiedon portaita mietin, että kyllähän tästä jotakin tulee. Ei siis siitä kiipeämisestä, siitä ei tule mitään, ainakaan ennen kuin alan käymään CampusSportin tunneilla. Nämä portaat kuitenkin kuvastavat opiskelua täydellisesti. Huipulle ei niin vain päästä ja välillä täytyy pysähtyä hengähtämään ja miettimään, onko määränpää uurastuksen arvoinen. Kiipeämisen aiheuttaman tuskan kyllä kestää, jos päämäärä motivoi tarpeeksi. Jos taas se ei tunnu oikealta, itselleen voi etsiä kiinnostavamman mäen, jota kiivetä. Minulle kuitenkin tämä mäki tuntuu oikealta ja sen huippua jaksan tavoitella.

Hilda Hietanen