Kesällä 30.7.2019 kirjoitin Facebookiin ensimmäistä kertaa pitkän ja rehellisen päivityksen masennuksestani ja sen vaikutuksesta opiskeluun. Tunnustin julkisesti uupuneeni ja jääneeni sen seurauksena sairauslomalle.
Perustelin itselleni epätyypillisen ulostulon sillä, että halusin osallistua keskusteluun ihmisten hyvinvoinnista, ja erityisesti mielenterveydestä, vaikka se tapahtuisikin vain omalla seinälläni. Halusin jakaa oman koristelemattoman kokemukseni. Sosiaalisessa mediassa kun useimmiten jaetaan elämän kohokohdat. Onhan se yleisesti hyväksytympää, ja jossain määrin jopa vaadittua, esittää itsensä ainoastaan parhaassa mahdollisessa valossa.
Somea selaamalla syntyy herkästi käsitys siitä, että vain minun elämäni on täynnä kuraa ja vastoinkäymisiä, kun muilla se on täynnä samppanjaa ja mansikoita. Minä halusin jakaa sen oman kurani, johon joku muu voisi mahdollisesti samaistua. Päivitystä seurasikin vilkas keskustelu vastaavanlaisista kokemuksista paitsi Facebook-seinälläni myös yksityisissä viesteissä. Palautteiden innostamana päätin kirjoittaa kokemukseni myös Kielekkeeseen.
Mistä kaikki sai alkunsa?
Jäin sairauslomalle huhtikuussa 2019 taisteltuani vuosia väsymyksen kanssa. Jouduin jättämään kaiken, minkä eteen olin epätoivoisesti raatanut sekä ennen yliopistoa että sen aikana. Pääseminen yliopistoon oli merkinnyt minulle uutta alkua; mahdollisuutta opiskella sitä, mitä todella haluan ja valmistua alalle, joka kiehtoo minua. Ensimmäisenä vuotenani sain kerättyä kasaan 48 opintopistettä, vaikka kävin samaan aikaan töissä ja sairastin masennusta. Jälkikäteen ajateltuna se oli aika huikea saavutus. Olin juuri aloittanut Kelan tukeman kolmivuotisen kognitiivisen psykoterapian ja pian sen jälkeen mielialalääkkeet. Motivaationi oli korkealla, sillä olin vihdoin siellä, missä minun kuului olla.
Halusin kipeästi menestyä, sysätä masennukseni taka-alalle ja olla aktiivinen – sellainen suorittaja–verkostoituja-tyyppi, joka varmasti työllistyy. Opintojen edetessä hakeuduin Kanta ry:n hallitukseen, Kielekkeen toimitukseen sekä Kanta ry:n vuosijuhlatoimikuntaan. Takaraivossani jyskytti koko ajan viiden vuoden valmistumistavoite. Vuosien kuluessa jaksamiseni hiipui hiipumistaan, opintopisteistä puhumattakaan. Ainejärjestöhommat pysähtyivät heti alkuunsa. Yritin edetä opinnoissa ylhäältä päin saneltua tahtia, mutta jaksamiseni ei riittänytkään siihen. Tavoitteiden saavuttaminen tuntui lipuvan aina vain kauemmas tulevaisuuteen. Sitten koitti opintojeni kamalin lukuvuosi, jolloin suoritin vain yhden kurssin.
Pirullinen noidankehä
Opiskelun ja työn yhdistäminen oli haasteellista – etenkin masentuneelle. Lopetin välillä työt keskittyäkseni ainoastaan opiskeluun, mutta rahojen loputtua palasin aina töihin, mikä väistämättä hidasti opiskeluani. Nostin kaikki lainat ja tuet. Hain lisäaikaa kandin tutkintoa varten. Ravasin YTHS:llä milloin lääkärin, milloin psykiatrin vastaanotolla. Lääkäriaikoja oli todella vaikea saada, sillä jonotusajat olivat nälkävuosien pituiset. Jos en saanut aikaa psykiatrille, minut ohjattiin yleislääkärille. Lääkärit ja lääkkeet vaihtuivat, mutta minun tarinani pysyi samana. Tasapainottelu sairastamisen, työskentelyn, työttömyyden ja opiskelun välillä teki tehtävänsä ja johti täydelliseen uupumiseen.
Olin tehnyt kaikki temput pysyäkseni ”normaalissa” elämänrytmissä kiinni (terapia, lääkkeet, mindfulness jne.), mutta lopulta minun oli vain myönnettävä itselleni, että en jaksa enää, en ollenkaan. En saanut suoritettua vaadittuja kursseja, ja töihin menin pakotettuna, itku kurkussa. Syytin itseäni lyyhistymisestä, mikä on tyypillistä käytöstä masentuneelle ihmiselle, ja mikä vain pahensi tilannetta entisestään. Olin selvinnyt vuosia masennuksen kanssa, mikä oli saavutus itsessään, mutta mistä en koskaan osannut kiittää itseäni. Seurasin vierestä, kuinka monet ystäväni opiskelivat, valmistuivat, työllistyivät ja perheellistyivät edeten sitä yhteiskunnan meille viitoittamaa ”oikeaa” polkua eteenpäin – ja mietin mikä minussa oli vikana.
Vastuu ei ole vain yksilön
Vika ei selvästi kuitenkaan ollut tai ole yksin minussa. Tätä käsitystä vahvistivat paitsi Facebookissa käymäni keskustelut myös useat muut kahvipöytäkeskustelut. ”Oikealla polulla menestyneiden” ystävieni lisäksi minulla on liuta ystäviä, tuttuja ja tutun tuttuja, jotka painivat samalla tavalla väsymyksen, ahdistuksen, masennuksen ja taloudellisten ongelmien parissa. Kullakin on omat tarinansa, mutta kussakin niistä on paljon yhteistä. Tarinoissa kuuluu se, kuinka opiskelijat on ajettu ahtaalle. Opiskelijoilta vaaditaan liikaa ja heitä tuetaan liian vähän. Olen vain yksi monista. Opiskelijoiden mielenterveys ja jaksaminen ovatkin nousseet yhä enemmän ja laajemmin tapetille – ja hyvä niin. Kun yhä useampi opiskelija lyyhistyy kesken opintojen, on syytä epäillä, ettei ongelma suinkaan ole yksilössä vaan yhteiskunnassa. Haluan omalla tarinallani kannustaa yhä avoimempaan keskusteluun, sillä se kantautuu lopulta myös päättäjien korviin. Mitä äänekkäämpää keskustelu on, sitä vaikeampaa se on tukahduttaa edes kuulosuojaimin. Hätähuutomme on kuultu jo nyt, mutta pidetään huolta siitä, että se kuuluu jatkossakin – niin kauan, että siihen vastataan.