Verkko-Kieleke suomen kielen opiskelijoiden lehti

Ruohometsän_kansa
Eläintarinoita osa I: Ruohometsän kansa

Pimenevät illat tekevät tuloaan ja hyinen syksy on jo hyvässä vauhdissa. Sen kunniaksi päätin aloittaa uuden kirjoitelmien sarjan, jossa esittelen mielipiteitä jakavia eläintarinoita, jotka eivät sovellu aivan kenelle tahansa. Niistä nimittäin löytyy synkkiä mutta joskus opettavaisia teemoja, eikä niitä ole turhalla hempeilyllä pilattu. Nämä tarinat ovat useimmiten kirjojen mutta myöskin niiden pohjalta tehtyjen elokuvien muodossa. Jotkin ovat klassikoita, toiset vähemmän tunnettuja.

Ruohometsän kansa (Watership Down) on Richard Adamsin kirjoittama fantasiaromaani, jonka päähenkilöitä ovat villikaniveljekset Pähkinä ja Viikka. Toinen on melko tavallinen tallaaja, mutta silti neuvokas ja oikeudenmukainen. Jälkimmäinen puolestaan on pienikokoinen ja intuitiivinen yksilö, joka näkee tulevaisuuteen. Eräänä rauhallisena iltana Viikka aistii, että koko yhdyskuntaa lähestyy vaara. Hän ja Pähkinä värväävät joukon muita kaniineja mukaansa, ja alkaa vaarallinen matka kohti turvallisempaa asuinpaikkaa, jonka aikana kaniinien henki on joka hetki vaarassa. Ihan kuin se ei muutenkin olisi. Uusi koti, korkea ja avara Watershipin vuori, löytyy ja uutta populaatiota aletaan kasvattaa yksi läheisestä maatalosta ryöstetty häkkikani kerrallaan. Myöhemmin soppaan sekaantuu Efrafan sotaisa yhdyskunta, jossa sen perustaja ylikaniini kenraali Ratamo ja hänen käskyläisensä pistävät niskoittelijat ruotuun. Ratamo on vastuuntuntoinen johtaja mutta hyvin julma. Myöhemmin yhdyskunnat saavat tietää toistensa olemassaolosta ja verinen yhteenottohan siitä syntyy.

Hetkinen, räjähtikö jossain ydinpommi? Kirjan kansikuva hämää, sillä tarina ei sijoitu maailmanlopun jälkeiseen aikaan, vaan ihan tavalliselle Englannin maaseudulle.

Hetkinen, räjähtikö jossain ydinpommi? Kirjan kansikuva hämää, sillä tarina ei sijoitu maailmanlopun jälkeiseen aikaan, vaan ihan tavalliselle Englannin maaseudulle.

Vuonna 1972 julkaistussa romaanissa tietoa kaniinien elintavoista ja käyttäytymisestä on siroteltu sinne tänne. Siinä kuvataan tarkasti kaniinien elämää, joka on hyvin noh… kanimaista, mutta silti ihmismäistä: heillä on oma hierarkiansa, uskontonsa ja kielensä. Kanit saavat nimensä kasvien ja luonnonilmiöiden mukaan, esimerkiksi Vatukka, Tammenterho ja Thethuthinnang (lehtien liike). Kirjan lopussa on jopa sivun mittainen sanasto! Kielitieteilijänä ihastuin siihen, kuinka paljon kanit käyttävät omankielisiä sanojaan pitkin tarinaa. Kukapa olisi uskonut, että heillä on kielessään diminutiivisuffiksi -roo? Esimerkiksi Viikan kaninkielinen nimi on Hrairoo, sananmukaisesti Pikku Tuhat.

Kaikki eläinlajit eivät puhu samalla tavalla. Watershipin vuorella kanit tutustuvat Kehaar-nimiseen lokkiin, jolla on “kummallinen kurkkuvoittoinen ja vääntynyt puheenparsi”. Kanien pikkuiset aivot menevät miltei solmuun, kun he yrittävät ymmärtää linnun puhetta. Se kuulostaa sekä kirjassa että elokuvassa katkonaiselta ja hyppivältä, paikoin Turun tai Rauman murteelta: “Tulkko vaan. Mine tappele paljo.” Lounaisrannikon asukin puhetyyli sopii Kehaarille, sillä hän on tullut kaukaa Suuren Veden, siis meren, luota.

Kanien suhde uskontoon on mielenkiintoinen. He palvovat auringonjumala Frithiä ja kertovat toisilleen myyttisiä tarinoita siitä, miten Frith loi kaiken mahdollisen, mitä maa päällään kantaa. Tarinoiden päähenkilönä seikkailee kaniinien oma Robin Hood, El-ahrairah – Tuhannen vihollisen ruhtinas –, joka juonikkuudellaan pääsee pois jos jonkinlaisesta pinteestä. Opettavaisia tarinoita kerrotaan juuri niissä tilanteissa, joissa kanit tarvitsevat voimaa jatkaakseen eteenpäin, aivan kuten ihmisetkin. Kanit toisaalta käyttäytyvät lajilleen tyypillisesti mutta toisaalta kuvastavat ihmistä. Vaikka kanit ovat rakentaneet itselleen järjestäytyneitä yhdyskuntia, ovat he silti villieläimiä. Vahvimmat selviävät ja taistelussa koko ratkaisee. Efrafan yhdyskunnassa heikoimpia sorretaan, mutta Watershipin vuoren asukkaat pitävät piskuisimmistakin huolta.

Myyttinen El-ahrairah joutuu vähän väliä jos jonkinlaiseen pinteeseen. (kuva elokuvasta Ruohometsän kansa, 1978

Myyttinen El-ahrairah joutuu vähän väliä jos jonkinlaiseen pinteeseen. (kuva elokuvasta Ruohometsän kansa, 1978

Vuonna 1972 julkaistun romaanin pohjalta on syntynyt elokuva, tv-sarja ja Netflix-minisarja. Tällä hetkellä Youtubesta löytyy Ruohometsän kansasta tehty vuoden 1978 elokuvaversio, jonka itse olen nähnyt lapsena suomeksi VHS-kasetilta. Olen aina pitänyt sen eläväisestä ja persoonallisesta, vaikkakin paikoin kankeasta dupista. Elokuvan tempo on aikakaudelleen tyypillisesti välillä hidas ja piirtotyyli rosoinen ja realistinen, ei mikään diesneymäisen liioitteleva. Adamsin luoman uskottavan tarinan hengessä kanit liikkuvat aidolla tavalla käännellen korviaan ympäristön äänien mukaan ja välillä pinkaisten juoksuun.

Elokuva on pahamaineinen väkivaltaisuutensa takia. En voi ymmärtää, miksi ikäraja oli lapsuudessani S eli “sallittu kaikille”. Nykyään koko raina on jo melkein siirretty aikuisten osastolle ikärajanaan K-12, mutta vieläkin takakannessa pätkää mainostetaan “riemastuttavana koko perheen elokuvana”. En nyt sanoisi… Ihmiset kuitenkin tuppaavat muistamaan vain kaikista karmaisevimmat kohdat unohtaen, että leffassa on kauniita, herkkiä ja hauskojakin kohtauksia. Ei siis kannata liikaa kuunnella muiden muisteluja ja mielipiteitä tästä leffasta!

Kun puput halaavat, syntyy rumaa jälkeä. (kuva elokuvasta Ruohometsän kansa, 1978)

Kun puput halaavat, syntyy rumaa jälkeä. (kuva elokuvasta Ruohometsän kansa, 1978)

Ruohometsän kansa nostaa hyvin esille, kuinka haavoittuvaisia ja herkkiä ihmisen aiheuttamille muutoksille pienet luontokappaleet ovat. Ihmisenhän pitäisi elää luonnon kanssa tasapainossa! Mutta kun kaivinkoneet tulevat mylläämään maata rakentaakseen uuden asuinalueen, ja työmiehet kaasuttavat kaniparat hengiltä, ei pikku pupuilla ole muuta vaihtoehtoa kuin etsiä uusi koti. Kirjaa lukiessa voi tulla aika hyytäviä kokemuksia, jos oikein osaa eläytyä ja samaistua pienten eläinten epävarmaan elämään. Jos siis kaniinien sielunelämä tai muuten vaan luonnonläheinen tarina kiinnostaa, lue ihmeessä kirja ja katso elokuva!

 

Hilda Hietanen
Kirjoittaja on toisen vuoden opiskelija, joka suosittelee korkealaatuisesta taiteesta pitäviä lukijoita etsimään Pinterestistä ja DeviantArtista fanien tekemiä piirroksia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>