Suomen kieltä voi tarkastella useista eri näkökulmista. Varsinaisen kielitieteen synty ja suomen kielen aseman vahvistuminen 1800-luvulla tekivät ensisijaiseksi tutkimuskohteeksi äidinkielisen puhujan kielen. Sen ohella on 1990-luvulta lähtien kehittynyt suomen kielen oppimisen ja omaksumisen eli suomi toisena kielenä (S2) -tutkimus. Äidinkieltä tutkivat ovat ymmärrettävistä syistä lähinnä kiinnostuneet erikoisuuksista, poikkeuksista ja variaatiosta, kun taas monet tavalliset ilmiöt ovat jääneet usein huomiotta. Oppijankielen ja kielen oppimisen tutkijat puolestaan tähtäävät enimmäkseen suomen kielen tavallisiin, prototyyppisiin ilmiöihin, joille oppijat toivovat selityksiä. Niin ollen on S2-tutkimus avannut uusia näkökulmia suomen kieleen, osoittanut aukkoja tutkimustiedossa ja herättänyt lukuisia kysymyksiä. Vaikka kielen oppiminen ei ole pelkästään lingvistinen, vaan myös kognitiivinen ja sosiokulttuurinen ilmiö, on sekä oppimisen kohteena että välineenä suomen kieli, josta tarvitaan jatkuvasti tutkimustietoja.
S2-alan tutkimuskysymykset nousevatkin usein opetuksesta. Ei äidinkielisen suomalaisen eikä edes fennistin ole helppoa vastata kysymykseen, saako verbejä mennä ja lähteä käyttää synonyymisesti tai mitä merkityseroja on adjektiiveilla iso ja suuri. Opettajia kiinnostaa, miksi suomen nominien monikon opettaminen sääntöjen avulla ei ole tuloksellista, mitkä tekijät vaikuttavat suomenkielisen tekstin ymmärtämiseen tai millainen on oppijan äidinkielen rooli suomen oppimisessa. Edelliset kysymykset osoittavat S2-tutkimuksen ja fennistiikan, jälkimmäiset S2- ja kansainvälisen toisen kielen omaksumisen (SLA – second language acquisition) tutkimuksen tiivistä yhteyttä.
Toisen kielen omaksumisen tutkimus keskittyy kielen oppimisen yleisten lainalaisuuksien selvittämiseen kielestä riippumatta: mitkä tekijät määräävät toisen kielen oppimisen kulun, miten kulkee kielen oppimisen polku, mitä tapahtuu oppijan päässä kielen oppimisen aikana. Valtaosa kansainvälisestä toisen kielen oppimisen tutkimuksesta pohjautuu kuitenkin suurempien indoeurooppalaisten kielten, varsinkin englannin oppimiseen. Vaikka viime vuosikymmenenä on tutkittavien kohdekielien kirjo huomattavasti laajentunut, ei ole läheskään riittävästi tutkimustietoja typologisesti ja geneettisesti erilaisten kielten oppimisesta. Suomi kuten muutkin suomalais-ugrilaiset kielet tarjoavat siihen erinomaisen mahdollisuuden. Varsinkin suomalais-ugrilaisten kielten rikkaan morfologian oppimisen tutkimuksella on jatkuvasti paljon annettavaa kansainväliselle toisen kielen oppimisen tutkimukselle.
Lähisukukielet tarjoavat mainion pohjan myös kieltenvälisen samankaltaisuuden teoreettiselle ja empiiriselle tarkastelulle. Kieltenvälisen samankaltaisuuden tutkimisessa yhdistyvät kielen oppimisen lingvistinen, kognitiivinen ja sosiokulttuurinen ulottuvuus. Kielijärjestelmien kuvauksissa, kieliopeissa, esitetään kielten järjestelmien todellinen, lingvistinen samankaltaisuus, jota oppija saattaa havaita samalla, mutta yhtä hyvin myös eri tavalla. Havaittu samankaltaisuus on psykolingvistinen ilmiö, havaitsemiseen vaikuttavat paljolti kielenkäyttäjien henkilökohtaiset ominaisuudet ja kokemukset. Niin havaitsevat suomalaiset äidinkielensä laajemman alueellisen ja sosiaalisen variaation pohjalta viron ja suomen morfologian samankaltaisuutta virolaisia paremmin.Toistaiseksi tiedetään vielä melko vähän siitä, missä määrin samankaltaisuuden havaitseminen on tietoinen, missä määrin tiedostamaton prosessi. Tämän mielenkiintoisen kysymyksen selvittelyssä on nykyään mahdollista hyödyntää muun muassa erilaisia psykolingvistisiä tutkimusmenetelmiä.
Kieltenvälisen samankaltaisuuden havaitsemiseen pohjautuu kieltenvälinen vaikutus, toisen kielen oppimista ratkaisevasti muokkaava tekijä. Kieltenvälisen vaikutuksen tutkimisen pitkän historian aikana on eniten selvitetty lähdekielen aiheuttamia virheitä, lähdekielen negatiivista vaikutusta. Huomattavasti vähemmän huomiota on saanut lähdekielen tarjoama apu oppijalle eli lähdekielen positiivinen vaikutus, joka on huomattavasti hankalammin tuttkittavissa kuin negatiivinen vaikutus. Lähdekielen positiivisen vaikutuksen tutkiminen edellyttää sekä lähtö-että kohdekielen järjestelmän ja rakenteiden perusteellista tuntemusta, S2-tutkimuksessa siis fennistin tietoja ja taitoja. Ilman lähtö- ja kohdekielen järjestelmien huolellista vertailua ei ole mahdollista löytää kosketuspintaa, jonka kautta lähdekielen vaikutus saattaa toimia.
Kieltenvälisen samankaltaisuuden havaitsemiseen perustuu myös kielen ymmärtäminen, jota on tutkittu paljon vähemmän kuin tuottamista. Kielen oppiminen alkaa kuitenkin ymmärtämisestä: ennen kuin pystytään tuottamaan lyhyitäkään fraaseja, on opittavasta kielestä ymmärrettävä edes jotain. Ymmärtämisen ja siihen vaikuttavien tekijöiden tutkimisessa on siis kehittämisen varaa. Erityisen mielenkiintoinen on kysymys ymmärtämisen ja tuottamisen vuorovaikutuksesta kielitaidon kehittymisessä.
Edellä on esitetty vain muutamia tutkimusideoita, joihin fennisti voisi kielen oppimisen alalla tarttua. Ideoita syntyy kuitenkin jatkuvasti missä tahansa: ohjauskeskustelussa, seminaaritapaamisissa, konferensseissa ja symposiumeissa, tutkimushankkeissa- ja verkostoissa, lukemalla kirjallisuutta ja keskustemalla opettajien ja opiskelukavereiden kanssa. Tutkimus on elämäntyyli, se ei ole työtä, vain pelkkä nautinto.
Annekatrin Kaivapalu
Kirjoittaja on S2-alaan erikoistunut suomen kielen professorimme.