Verkko-Kieleke suomen kielen opiskelijoiden lehti

Verkko-Kieleke
Naine ja maa

Luba, hea sõber, ma räägin Sulle ühe loo. See on lugu ajast, millega enamikul meist sidet enam ei ole. Maanurgast, mille ajalugu on unustanud. Maailmast, mis on kadunud.

Vahest on su silme ette sattunud maakaarte. Ning vahest neidki, mis ammu enam täpsed ei ole. Nad on omamoodi võluvad, kas pole? Nad pajatavad meile teistsugustest rahvastest, möödunud aegadest, iselaadsetest paikadest, milles kunagi paiknesid kodud, töökohad, pered. Isegi kui kõik meie päevil juba hoopis teisiti on.

Kui Sa oled kunagi omavahel võrrelnud tänase Eesti ja sõdadevahelise Eesti kaarte, siis oled ehk märganud, et nad ei kattu. Tollane idapiir oli palju ümaram, tema kuju ei olnud nii sinka-vonka kui nüüdisaegne. Selle kerajas kuju tundub mahedana, nagu hea sõber kellega koos enne igat tööpäeva kohvi jood ja nalja heidad.

Juhul kui Sa oled teadlik setodest, siis arvan ma, et oled näinud või on oled kuulnud ka mainitavat Petseri linna. Setode püha linn mis tekkinud kuulsa ja vana kloostri ümber. Selle linna alustes liivakivikoobastes magab jumal-kuningas Peko, kelle rahvas setod on. Siiani valivad setod iga aasta endile Peko asetäitja maa peal, omalaadse peaministri või regendi, ülembsootska. Kahjuks on seto rahva asuala kaheks jaotamine võõrvõimu poolt ja Petseri äralõigatus setode põhiosast lahtine haav seto rahva hinges. Ja see valu ei ole mitte vaibunud.

Pööra pilk Peipsi põhjakaldale ja Sa näed, et sealgi ei kattu piirid. Nüüdisajal jookseb piir mööda Narva jõge, mille ääres seisavad kõrvuti Narva ja Ivangorodi linnad. Taani vallutajate rajatud võimas kants seisab vastakuti Ivan III rajatud kindlusega, nende vahel kohisemas Narva jõgi mere poole. President Lennart Meri pidas seda kahe kantsi vastasseisu lausa kõige iidsemaks ja paremini säilinud Ida ja Lääne tsivilisatsioonide vaheliseks piiriks. Mina ei ole muidugi mees kes julgeks Merile vastu vaielda, kuid mulle tundub, et kohalikud elanikud ei ole seal küll tsivilisatsioonide kokkupõrget näinud. Mõlemal pool jõge on elanud vadja talupojad ja kalurid oma peredega. Oli seal ju enne Põhjala ristisõdu võimas vadjalaste maalinn, mil vene kroonikates nimeks Rugodiv. Säärane huvitav nimi on arvatud tulenevat rukkijumala Rõugutaja nimest. Ning aastasadu on Jaanilinn ehk Iivananlinna olnud Narva linnaosa. Jõgi mitte ei poolitanud, vaid ühendas inimesi. Võõrvõimud on selle kandi inimesi üksteisest eraldanud.

2. Veebruaril 1920 sõlmitud Tartu rahu jättis peale Jaanilinna vastiseseisvunud Eestile samuti ka kitsa riba maad teisel pool Narva jõge. Küllaltki proosalistel põhjustel kusjuures. Kindralmajor Jaan Soots mõõtis lihtsalt välja vahemaa, kui kaugelt tolleaegsed suurtükid oleksid saanud Narvat pommitada, ning see ala nõuti eestlastele. Narva linn oli Vabadussõjas palju kannatanud, ning seda ei tahetud korduda lasta. Suurriigi-aegse Rootsi teine pealinn oma imekauni barokkarhitektuuri ja üle kogu Baltikumi ning Loode-Venemaa tuntud tekstiilitööstusega oli Tallinna ja Tartu järel ju kõige tähtsam linn Eestis. Võit Vabadussõja kolmandas Narva lahingus, mis oma veriste ja kurnavate positsoonisõja taktikatega tänini kurikuulus on, kindlustas Sootsi väljapakutud piiri. Nõndaviisi, puht kogemata ja muudel kaalutlustel sündis ka see maalapp, millest ma tahaksin Sinule pajatada, mu sõber. Ma loodan, et andestad mulle minu väikesed ekskursid ühe ja teise paiga ajalukku ja olmesse. Ma lihtsalt naudin niivõrd seda, kuidas aeg on ühendanud nõnda paljude põlvkondade elud. Kuidas mälestused suudavad anda uut elu ja seninägematut tähendust kõigele meie ümber.

Eesti-Ingeri ehk Viron-Inkeri, niiviisi teda on tuntud. Ei elanud seal palju inimesi- maalapp oli ju väike. Väike, see-eest aga kirju, ning täis huvitavaid inimesi ja nende rõõme, muresid. Eelkõige aga õnnetuid saatusi ja täitumata jäänud lootusi. Näiteks Dmitri Tsvetkov, esimene ja seniajani ainukene ülikooli lõpetanud vadjalane. Vadjalased on põhja-eestlaste lähimad sugulased, Ingeri kõige iidsemad asukad. Nad mängisid tähtsat osa nii Novgorodi vabariigis, sõdades taanlastega, kui ka Peipsi vesikonna kaubanduses. Peipsiäärne eesti idamurre, tuntud oma õ rohkuse tõttu, on tekkinud just vadjalaste ja eestlaste segunemise kaudu. Näljahädade ja sõdade ja katkude küüsis väikeseks jäänud rahva andekas poeg Dmitri oli mees, kes lõi oma koduküla murde baasil vadja keele sõnaraamatu ja vadja tähestiku. Rahvuselt arvas ta end aga alati venelaseks. Seda seetõttu, et ta oli ja jäi kindlameelselt õigeusklikuks. Enese tunnetamine just usu kaudu on kõigi õigeusklike läänemeresoomlaste seas olnud märksa tavalisem, kui keele või kommete järgi. Suri see andekas, haritud ja tegutsemisõhinat täis mees kahjuks noorena, jõudmata oma kõiki kavatsusi ellu viia.

Peaaegu, et tema kõrval elas Leander Reijo. Mees, keda tema pika kasvu ning nägusa ja õilsameelse ilme tõttu Ingeri kuningaks hüüti. Erinevalt kõigist muudest ingerisoomlastest, kes jagunevad kas Kannaselt tulnud äyrämöysteks või Savost pärit savakoteks, kuulus Leander oma ümbruskonna rahvuskaaslastega Ala-Laukka gruppi. Mõned on arvanud, et peajoones Kurkkola poolsaarel elanud Ala-Laukka ingerlased on lausa Turu kandist Ingerimaale tulnud. Ja just see hõim ingerlasi elas Eesti-Ingeri alal. Senini tähtsusetud, omandasid nad nüüd väga mõjuka koha läänemeresoome maailmas. Pärast Kirjasalo Põhja-Ingeri Vabariigi lõppu oli Eesti-Ingeri see viimne linn ja varjupaik kus ingerisoomlased vabaduses võisid elada. Soome ingerlaste ja hõimumeelsete soomlaste abil taheti Eesti-Ingeris ingeri rahvuslust elus hoida, ning luua iseseisvat ja terviklikku ingeri vaimu. Kohalike vaesuse, harimatuse ja ükskõiksuse tõttu tundus see pea võimatu üritus. Kuid mitte Leander Reijole.

Piirist vaid paari kilomeetri kaugusel asuvast Kivelä talust kirjutas Reijo ajakirja Sananseppä, ning asutas oma eestlannast naise Linda nõul ja jõul Inkeri Seura. Tema väsimatu vaim ja pealehakkamine kogusid neile mõlemale ka vaenlasi. Leander kandis igal pool revolvrit ja soome pussi kaasas, ning mitte ilma põhjusteta. Nii mõnigi kord taheti teda küla peal maha lasta. Kaunis, kuid pealtnäha õbluke Linda, kes Kallivere algkoolis õpetajana töötas, kihutati kohalike kommunistide ja vene marurahvuslaste poolt aga minema. Enne veel pakuti talle võimalust oma töökohal jätkata, tingimusel, et ta enam kunagi Ingeri nime ei maini. Mehiselt ja uhkusega hinges teatas see õrnamoeline naine, et ennem võib ta surra. Oma noorusliku õhinaga ja kõiki raskusi trotsides suutsid nad luua soomekeelseid algkoole, innustasid oma rahvast korraldama ingerisoome laulupidusid ja panid ingerlased esmakordselt tundma uhkust endist ja kindlust selles, et ka ingerlaste keel, kultuur ja kõige tipuks nende olemasolu on vajalikud, on tähtsad ja on väärtuslikud. Nad armastasid teineteist, kasvatasid oma lapsi Ingeri meeles ja keeles, ning külvasid rõõmsal meelel vilja tulevase kauni suve ootuses.

Kuni jõudis kätte see saatuslik päev. 2. Detsember 1931. Juba paar ööd varem oli Kivelä ümbruses luusinud igatsugu kahtlaseid kujusid. Me ei tea mis täpsemalt juhtus. Käimasolevate ingerisoomlaste massiküüditamistega seoses tahtis Leander ehk täpsemat teavet koguda, mida seejärel avaldada. Ehk tahtis ta oma rahvuskaaslaste seas oma kirjutisi jagada, või plaanisid ingerlaste juhid pidada nõupidamisi, mil viisil vastu panna oma rahva hävitamiskatsetele. Salaja üle piiri oli Leander koos mingite teiste meestega igal juhul suundumas. Kuni oli liiga hilja. Vaevalt kolm kilomeetrit enne piiri mõistis ta, et tegu on Nõukogude salapolitsei katsega teda endi kätte meelitada. Järgnesid raev ja võitlus elu ning au nimel. Vereloigud lumel, mahajäänud relvad ja Leanderi verine soome puss võivad seda meile kinnitada. Tapluses haavatud Ingeri kuningas lohistati siiski üle piiri. 1932. aastal lasti ta kontrrevolutsionääriks tembeldatuna maha. Leinama jäid abikaasa ja võitluskaaslane, nende kaks last ja kogu Ingeri rahvas. Kuningas oli surmatud, vanem oli langenud. Unistus Ingeri tõusust ja lootus tema rahva helgele tulevikule oli läinud.

Nende kahe tähelepanuväärse mehe naabriteks, sõpradeks ja tuttavateks olid isurid, kes moodustasid poole Eesti-Ingeri elanikest. Kummalisel kombel tihti tähelepanuta jäänud hõimurahvas, kes lähemat tundmist kindlasti väärt on. Maaväkil või karjalaistel, mõlemat viisi kutsusid nad end, oli 1937. aastani oma kirjakeelgi. Kuni see muidugi keelustati. Laadoga poolt oma tuhat aastat tagasi Ingerisse asunud isuridki on mänginud ajaloos suurt osa. Rootslaste ja novgorodlaste lahingutes Karjalas ja Neeva suudmel näiteks. Kuid karm saatus ei ole neilegi halastanud.

Üks väheseid meie ajal veel elus olevaid vana Eesti-Ingeri asukaid Nikolai Põder on näiteks isur. Siiamaani elab ta oma esivanemate talus Vanakülas, Rossona jõe kaldal. Uhkusega võib ta Sulle rääkida sellest kuidas noore Eesti koolilõpetajana Presidendilossi külastas või näidata oma vihikuid kuhu ta oma kodukoha murde omaleiutatud kirjakeeles mälestusi küla ajaloost ja elanikest kirjutab. Oma ainsa käega võib ta sulle ette näidata iga endisaegse elamu asukoha. Ma loodan, armas sõber, et minagi jõuan teda kunagi veel kuulama, sättides oma pilgu puhkama voolavale Rossonale, ning rännata kaugete aegade taha. Kuid niikaua, kuni see päev tuleb, võin ma sulle pajatada loo Vanakülast, mille mu vanaema mulle rääkinud on. Alati, kui ma loen või mõtlen Eesti-Ingerist ja tema inimestest, tuleb see lugu mulle meelde.

Rossona jõge mööda Narvast tulev väike aurik peatub alati Vanakülas. Selle jõukamat sorti isuri küla uhkest, Liivi sõja aegadesse ja varemgi ulatuvast ajaloost ja tähtsusest ei mõtle ühel palaval heinaaja päeval mitte keegi. Maa nõuab enesele tähelepanu kõigilt. Ta on karm toitja ning varjupaiga pakkuja.

Kuid ühes saunahoones ei ole vähemalt mitte kõigi mõtted heinamaale lendlemas. Üks noor naine on sünnitamas, ning saginat, oh kui palju. Tolmunud, ning aastate kuludes mustunud saunalael ekslevad kärbsedki on laisad. On see jõuetuks võttev, rammu ja kindlameelsust söövitav palavus. Lehmi purevad halastamatult paksud parmude ja muude vereimejate parved. Heinamaal askeldajaid võtab leitsak lausa rinnust kinni, ning silmanägemine ähmastub lõõmas. Selles vanas ja pimedas saunaski ei ole mingit värskendavat tuuleiili ega jahutavat varju. Kuumus jääb sinna kinni, ta täidab iga väiksemagi prao endaga, ta võimendab iseennast. Kogu see majake keeb seestpoolt. Õhku ahmimas on see noor naine, kuid seda ei leidu kusagil. Sünnitus on raske, ta venib muudkui edasi. Kuid midagi ei muutu. Eided sekeldavad, vaidlevad isekeskis, igaüks kindel oma lahenduste, ettepanekute ja kommentaaridegi vastuvaidlematus õigsuses. Närvilisuse, õhupuuduse ja kasvava lootusetuse kasvades asutakse peagi üksteisele nähvama, vanu riide meenutama ning vastumeelsete kohalolijate pereliikmete patte ette lugema. Lõppematus ootuses katkeva kannatuse sünnitatud pahameelt asutakse pea nurgavoodis lamaja peal välja elama. Mõistlik on too. Saab aru, et kähvamisi ei mõelda tõsiselt. Kannatab, unustab, andestab. Tegelikult aga lihtsalt ei jaksa eitede kraaksumisele tähelepanu pööratagi. Valud, kuid enim hirm nurjumise ees, teevad muule maailmale tuimaks. Kui ainult õhku oleks!

Kuuldamatu ohkega langeb liikumatult lavale see vapper noor naine. Ahta, palava ja rahutu saunamajakese täidab paanika. Ta ei liiguta, ei tee häält, ei hinga. Õudusest tulvil nutt ja kibedus valdab igaühe südameid, kui tulevat noort ema miski elustuma ei pane. Mõned jooksevad tarest välja, süda pööritamas, pea kui tinast ja silmaalused märjad. On vaja värsket õhku, suhkruvett, pitsi viina. Mõned, kes säärast juba liiga mitu korda näinud, asuvad peatselt järgnevaks valmistuma. Vahepeal koguneb saunatare ümber aina enam ja enam rahvast. Omavahel arutatakse, paljud käivad kadunukest vaatamas. Nutetakse, vangutatakse pead ja jutustatakse kogu toimunust üksteisele juba mitmendamat korda. Omaksed kavandavad matuseid. Õigeusklike seas käib see kähku. Tuttavad, sõbrad-sugulased ja teisedki külaelanikud kiidavad kiirustamist heaks. Nad kõik tunnevad õudust jubeda surma ees. On karta laiba mädanemist ja haisema minekut selle kohutava kuumuse käes. Üks taat kuigi on rahvasummas, kes täie hingega kogu külarahvale vastu vaidleb. ´´Kõrvalestad on ju veel punased´´ hüüab see elukogenud mees, ´´ta on elus veel!´´. Kuid ei usuta teda. Ärgu seletagu, ärgu lisagu rohkem õudu ja õnnetust siia päeva oma kahtluste külvamisega. Aidaku omakseid matuste ja peiedega või olgu vait!

Matused peetakse kiirelt. Viimne puhkepaik on õnnistatud. Lausa peiedki veedetakse vaikselt ja lõppevad pea. Aasta üks kiireimaid aegu ei halasta lahkunutelegi. Näe, rist seisabki juba Vanaküla surnuaias. Kauni, kuid kurva hilissuvise päeva õhtupäike kumab kuldset loojanguvalgust õnnetu naise viimse rahupaiga, selle veeres seisva noore kase, ning taamal muserdava okastraataia peale. Pea, et lausa siinsamas külakalmistus jookseb sel ajal nimelt Eesti Vabariigi ja Nõukogude Liidu piir. Lisaks okastraadile ja piiritulpadele esindab Eestit siin piiril täna, nii kui iga päev ja öö, ka mõni vahimees. Täna öösel on siia sattunud üks noorukene, kellele piirivalvuri elukutse alles uus on. Sedavõrd kaunil suveööl kisuvad tema mõtted teda ehk kodukandi kallima peale. Ehk ootab ta hoopis palgakõrgendust või muheleb, meenutades viimatise kõrtsiskäigu nalju ja pröökamisi. Ustav vintpüss rihmaga üle õla kinnitatud, tunneb ta end soojas suveöös üsna toredasti. Kauni aastaaja täiel rinnal õilmitsev loodus mõjub surnuaia üksindusesgi kutsuva ja meditatiivsena. Seda niikaua, kuni kõrv kogemata ühel vaevumärgataval, täiesti umbmäärasel häälel pidama jääb. Totakalt poolkõveras seistes püüab ergunud piirivaht seda häält paremini kuulda. Ta oli seda ette kujutanud, selles võis kindel olla. Miks peakski keegi peale tema keset ööd ühes kuradi surnuaias tolgerdama? Midagi kostub surnuaia vaikuses taas. Ei kurat, nüüd on meie piirivalvur täiel valvel, tema vaistud teravnenud, pilk otsusekindel ja kogu keha teguvalmis. Kommunistidest salakuulajad või terroristid, ehk hoopis salakaubavedajad või röövlid? Igal juhul inimesed, kelle jaoks elu kustutamine võõras ei ole. Kõrvu teritades hiilib meie vapper vahimees hääle tulekusuunda. Kuni kuuleb seda jälle. Õõva tekitav heli, mis ei kuuldu meie ilma kuuluvana. Ihu katab külm higi ning kabuhirm hinge. Kommunistid ei ulu, ei urise, ei tee mingil juhul sellist häält mis selle piirivalvuri kõrvu nüüd kostus. Kaugemaist mälusoppeist tulevad meelde Järvamaa kodutalus lapsena kuuldud lood kodukäijatest ja kolumatsidest. Kõhedus surnuaia ja surnute vastu, mille ta juba esimeste tööpäevade aegu unustanud oli, mitte ainult ei tärganud uuele elule, vaid võttis selle noore mehe jäägitult oma haardesse. Sumise suve sulnis öös värisedes, närviliselt igasse suunda vaadates ning vintpüssi kindlalt käes hoides veedab ta oma vahikorra lõpuni. Iga viimne kui kord, kui otsekui maa alt tulev põrgukarje ta teadvusesse jõuab, tõmbuvad krampi ta käed, mis püssitoru hoides justkui sellest kindlust tahaksid endisse imeda. Ning ta suleb silmad, krimpsutades nägu nagu näeks või kuuleks ta midagi piinlikku ehk ebameeldivat. Pelutavate varjude öös lõppematult kestvad karjed, krabinad ning ulged vaibuvad alles vastu hommikut. Närviliselt iga varju poole pilke visates, lahkub ikka veel püssi külge klammerduv piirivalvur koiduvalguses kalmistult.

Päevapaistest üksi ei piisanud sel ööl kogetu unustamiseks. Hirmuhangede sulatamiseks kulus neid mitu. Päriselt oma mõtte tagumistest soppidest ta neid välja uhada ei suutnudki. Siiski söandab see noor mees vähe aja pärast enda ja oma unustamatu öö üle nalja heitagi. Saatuse tahtel vaid, on seda nooruslikku eneseirooniaga segatud praalimist kuulamas ka kohalik kooliõpetaja. Vahest mitte kõige erudeeritum, kuid siiralt nii lastele hariduse andmisele kui ka kohalike silmaringi avardamisele pühendunud mees. Eeskätt aga, uudishimulik ja huvitatud teda ümbritsevatest inimestest. Tema on esimene, kes lohutu loolõnga kaks otsa kokku sõlmib. Heureka missugune.

Järgneb unenäoline virvarr. Noor piirivalvur ja tema mitteõigeaegne suumulk saavad läbi sõimatud. Külamehed, valla asjaajajad, omaksed ja õpetaja seejärel vankrites. Külarahvas vooris nende järel. Kõik ühiselt surnuaia poole suundumas, kes südant pitsitava ahastuse kartuses, kes uudishimust. Aega viitmata asuti äsjamaetud puusarka labidatega välja kaevama. Õpetajahärra, jõukama talu peremees ja üks päevaline kõrvuti, kõiki kannustamas vihastav eelaimdus peatselt ilmsiks tulevast. Puusärk tõsteti mullast. Ning, pühalikus vaikuses toimuvat tunnistama tulnud külarahva silme ees, eemaldati kaas.

Lihani kisutud käed, endasthoolimatult puitu purenud-järanud verisogane suu ning, nabanööritsi ema küljes kogu oma viivukese elu veetnud – kaks kanget poega. Surnusäng oli neile maailmaks, muld taevaks ja emaüsa maaks olnud. Ma ei oska Sulle rääkida sellest, mis juhtus seal kirstus. Ma ei usu, et keegi suudaks kunagi ette kujutada seda jubedat ehmatust, mida see noor naine kirstus ärgates pidi tundma. Hirmu ja üksijäetuse hulluksajavat piina, mis ikkagi kõrvale visati. Sest elu oli vaja ilmale tuua. Õhutus, täieliku pimedusega kaetud õõnsuses, mis rippus otsekui tühjuses. See kirst oli kogu Universum, kaetud ja ümbritsetud olematusega. Ja ikkagi, ja ikkagi, jätkas Elu end keset kõrvulukustavat ängi.

Elu lõi iseennast selles pisikeses Kosmoses. Kes suudaks mõista seda, kuidas just raske sünnituse läbi elanud, vahest selle käigus veel mitu korda minestanud naine leidis jõu ning tahte asuda võitlusse olematusega? Oma pimeduses maailmavalgust näinud laste nimel. Iga oma hingetõmbega vaid neile pühenduva, iga südamelöögiga nende, ja ainult nende tuleviku nõudmine andis raevukat rammu minna olematusele vastu. Emakohustusele truudust vandudes, omaenese kriisatustest jõudu saades, lõi ta oma hambad ja küüned kirstulaudade külge, ning valu lõhkirebitud pihkude kohtumisest teraskõva puiduga kadus. Vääramatu surma tuleku, oma kõigi püüdluste kiuste silmapiiril terendava lõpu, ning oma liha ja vere kestmatuse teadmise hingekarjuvad pisarad kadusid, enne kui nad tekkidagi jõudsid. Sest neid ei saanud endale lubada…

Omaette maailmalaotus hõljus Vanaküla surnuaia all päevaks, vahest paariks. Kitsa kirstuna. Millised olid selle väikese universumi viimased hetked, ei tea meist enam keegi. Ei saa kunagi teada. Kuid usu mind mu sõber, selles kirstus olid samasugused inimesed nagu mina ja Sina. Ma ei tea nende nimesid, ja vist ei saa kunagi teada. Ma räägin seda lugu Sinule vaid sellisena, nagu teda mulle on räägitud. Reaalselt eksisteerisid nii see noor naine, tema kaks poega, õpetaja, piirivalvur, Vanaküla külarahvas. Olemas oli maa, millel nimeks Eesti-Ingeri. Temagi on mulla alla sängitatud. Ammu juba unustatud. Mälestused ja kunagi elatud elud on siiski tallel. See maakamar, kus möödusid õnnehetked ja saatuselöögid on samuti veel olemas. Rossona voolab. Ning neid ei saa keegi meilt ära võtta. Naine ja maa olid. Neil olid lootused ja püüdlused. Kõige kiuste üritasid nad end jätkata. Nagu iga viimne kui elusolend, kõige väetim ja õnnetumgi. Ka Sina ja mina keeldume ulatamast kaduvusele terekätt. Ja kui kõik on meie jaoks läbi, jääme siiski läbi teiste siia. Elu uuesti tekkimist ei saa peatada. Maa ja naine nõuavad tänagi õigust elu jätkata.

Silver Sild

Kääntäjä vastaa käännöksen mahdollisista virheistä.

Nainen ja maa

Ystäväni, salli minun kertoa Sinulle tarina. Se on tarina ajasta, johon suurimmalla osalla meistä ei ole enää yhteyttä. Se on tarina maailmankolkasta, jonka historia on unohtanut, tarina kadonneesta maailmasta.

Toisinaan silmiesi eteen on sattunut karttoja, ja toisinaan sellaisiakin, jotka eivät enää pitkään aikaan ole olleet tarkkoja. Eivätkö ne olekin omalla tavallaan lumoavia? Ne kertovat meille toisenlaisista kansoista, menneistä ajoista ja omalaatuisista paikoista, joissa oli joskus koteja, työpaikkoja ja perheitä… jos kohta kaikki onkin nykyään aivan toisin.

Jos koskaan olet itseksesi vertaillut nykyisen Viron ja sotienvälisen Viron karttoja, olet voinut panna merkille, että ne eivät käy yksiin. Tuolloinen itäraja oli paljon pyöreämpi, sen hahmo ei ollut niin polveileva kuin nykyisin. Sen kerämäinen muoto tuntuu leppoisalta, ikään kuin hyvä ystävä, jonka kanssa vitsaillaan ja juodaan kahvikupposet ennen työpäivän alkua.

Sikäli kun olet kuullut setoista, veikkaan, että olet kuullut tai nähnyt mainittavan myös Petserin kaupungin. Se on Settojen pyhä kaupunki, joka on syntynyt vanhan ja kuuluisan luostarin ympärille. Kaupungin perustojen hiekkakiviluolissa nukkuu jumalkuningas Pekko, jonka kansaa setot ovat. Aina näihin päiviin asti setot ovat valinneet vuosittain Pekon maanpäällisen sijaisen, omanlaisensa pääministerin tai sijaishallitsijan, ülembsootskan. Vieraan vallan jakama asuinalue ja Petserin riistäminen ovat avoimia haavoja settokansan sielussa. Niiden kipu ei ole lakannut.

Käännä katseesi Peipsin pohjoisrannalle ja huomaa, että sielläkään rajat eivät vastaa toisiaan. Nykyään raja kulkee Narva-jokea pitkin, jonka äärellä sijaitsevat vierekkäin Narvan ja Ivangorodin kaupungit. Tanskalaisten valloittajien perustama mahtava linnake seisoo Iivana III:n perustamaa linnoitusta vastapäätä, ja niiden välissä Narva-joki kohisee merta kohti. Presidentti Lennart Meri piti näiden kahden linnakkeen vastakkaista asemaa suorastaan kaikkein ikiaikaisimpana ja parhaiten säilyneenä idän ja lännen sivilisaatioiden välisenä rajana. Minä en tietenkään ole mies, joka rohkenisi väittää Merelle vastaan, mutta minusta tuntuu, että paikalliset asukkaat eivät ole sivilisaatioiden yhteentörmäystä todistaneet. Joen kummallakin puolella on asunut vatjalaisia talonpoikia ja kalastajia perheineen. Olihan siellä ennen Pohjolan ristiretkiä vatjalaisten mahtava maalinna, jota nimitetään venäläisissä kronikoissa Rugodiviksi. Tämän kiehtovan nimen arvellaan tulevan rukiinjumala Rõugutajan nimestä. Lisäksi Jaanilinn eli Iivananlinna on ollut vuosisatoja Narvan kaupunginosa. Joki ei jakanut, vaan yhdisti ihmisiä. Vierasmaalaiset tätä väkeä ovat toisistaan erottaneet.

2. helmikuuta 1920 solmittu Tarton rauha jätti vasta itsenäistyneellä Virolle Jaanilinnan lisäksi myös kapean kaistaleen maata Narva-joen toiselta puolelta. Perusteet olivat melko koruttomat. Kenraalimajuri Jaan Soots yksinkertaisesti mittasi etäisyyden, jolla Narva olisi tuolloisten kenttätykkien ulottumattomissa, ja tämä suoja-alue vaadittiin virolaisille. Narvan kaupunki oli kärsinyt paljon vapaussodassa, eikä sellaisen tahdottu toistuvan. Ihastuttavasta barokkiarkkitehtuuristaan ja kautta Baltian ja luoteisen Venäjän tekstiiliteollisuudestaan tunnettu Narva, toinen Ruotsin suurvalta-ajan pääkaupungeista, oli Tallinnan ja Tarton jälkeen Viron tärkein kaupunki. Voitto vapaussodan kolmannessa Narvan taistelussa, joka on yhä näinä päivinä surullisenkuuluisa verisyytensä ja piinallisten asemasotataktiikoidensa vuoksi, vahvisti Sootsin esittämää rajaa. Tällä tavalla, täysin sattumalta ja muiden suunnitelmien seurauksena syntyi myös maatilkku, josta haluaisin sinulle turista, ystäväiseni. Toivon, että annat anteeksi pienet harharetkeni tämän ja tuon paikan historiaan ja olemukseen. Minä vain yksinkertaisesti niin nautin siitä, miten aika on yhdistänyt niin monien sukupolvien elämiä. Siitä, kuinka muistot voivatkin antaa uutta eloa ja ennennäkemätöntä merkitystä meidän kaikkien ympärillemme.

Eesti-Ingeri eli Viron-Inkeri, sellaisena se on tunnettu. Ei siellä paljoa väkeä elänyt – olihan maatilkku pieni. Pieni se oli, mutta sitäkin kirjavampi ja täynnä mielenkiintoisia ihmisiä iloineen ja suruineen – ja ennen kaikkea onnettomia kohtaloita ja toteutumattomia toiveita. Otetaanpa esimerkiksi Dmitri Tsvetkov, ensimmäinen ja ainoa siihenastinen yliopistosta valmistunut vatjalainen. Vatjalaiset ovat pohjoisvirolaisten lähimpiä sukulaisia ja Inkerin ikiaikaisimpia asukkaita. Heillä oli merkittävä rooli niin Novgorodin tasavallassa, sodassa tanskalaisten kanssa kuin myös Peipsin vesistöalueen kaupankäynnissä. Peipsin rantojen õ-vokaalinsa painokkuudesta tunnettu viron itämurre on syntynyt virolaisten ja vatjalaisten sekoituttua. Nälänhätien, sotien ja kulkutautien kynsissä pieneksi jääneen kansan lahjakas poika Dmitri oli mies, joka loi kotikylänsä murteen pohjalta vatjan kielen sanakirjan ja vatjalaisen aakkoston. Hän kuitenkin tunsi itsensä aina kansallisuudeltaan venäläiseksi. Tämä johtui siitä, että hän oli ja pysyi päättäväisesti ortodoksina. Itsensä määritteleminen juuri uskonnon kautta kielen tai tapojen sijaan on ollut kaikkien ortodoksisten itämerensuomalaisten parissa huomattavan yleistä. Tämä lahjakas, koulutettu ja toimeliaisuutta täynnä ollut mies kuitenkin valitettavasti kuoli nuorena ehtimättä toteuttaa kaikkia suunnitelmiaan.

Aivan Tsvetkovin lähistöllä asui Leander Reijo. Miestä kutsuttiin pituutensa ja ylevän ja jalomielisen ulkomuotonsa vuoksi Inkerin kuninkaaksi. Leander kuului alueella asuvien heimotoveriensa kanssa Ala-Laukan ryhmään, toisin kuin muut inkerinsuomalaiset. Nämä jakautuivat joko Kannakselta tulleisiin äyrämöisiin tai Savosta kotoisin oleviin savakoihin. Monet ovat arvelleet, että pääpiirteittäin Kurkolan niemellä asuneet Ala-Laukan inkeriläiset ovat tulleet Inkerinmaalle Turun seudulta. Ja juuri tämä inkeriläisheimo eli Viron-Inkerin alueella. Tähän asti he olivat olleet mitättömiä, mutta nyt heillä oli vaikutusvaltainen asema itämerensuomalaisessa maailmassa. Kirjasalon Pohjois-Inkerin tasavallan lakattua olemasta Viron-Inkeri oli ainoa turvapaikka, jossa inkerinsuomalaiset saattoivat elää vapaina. Suomen inkeriläisten ja heimomielisten suomalaisten avulla tahdottiin pitää Viron-Inkerin inkeriläistä nationalismia elossa ja luoda itsenäinen ja yhtenäinen inkeriläinen henki. Alueen köyhyyden, kouluttamattomuuden ja välinpitämättömyyden vuoksi yritys tuntui miltei mahdottomalta – vaan ei Leander Reijole.

Vain parin kilometrin päässä rajasta sijaitsevassa Kivelän talossa Reijo kirjoitti aikakauslehti Sananseppää ja perusti virolaisen vaimonsa Lindan tuella Inkeri-seuran. Hänen väsymätön intonsa ja toimensa toivat kummallekin myös vihollisia. Leander kantoi revolveria ja suomalaista puukkoa mukanaan kaikkialla, eikä syyttä. Hänet tahdottiin tämän tästä ampua kylällä. Ihastuttava, mutta silminnähden siro Linda, joka työskenteli Kalliveren kansakoulussa opettajana, joutui paikallisten kommunistien ja venäläisten kansalliskiihkoilijoiden karkottamaksi. Sitä ennen hänelle tarjottiin vielä mahdollisuutta jatkaa työpaikassaan sillä ehdolla, ettei hän enää koskaan mainitsisi Inkeriä. Tämä hento nainen ilmoitti urhoollisesti ja ylpeästi, että kuolisi mieluummin. Nuoruudeninnossaan ja kaikkia vaikeuksia uhmaten Relander ja Linda saattoivat perustaa suomenkielisiä kansakouluja. He innostivat kansaansa järjestämään inkerinsuomalaisia laulujuhlia ja saivat inkeriläiset tuntemaan ensimmäistä kertaa ylpeyttä itsestään. He myös saivat inkeriläiset varmoiksi siitä, että inkeriläisten kieli, kulttuuri ja kaiken huipuksi näiden olemassaolo on tarpeellista, tärkeää ja arvokasta. Leander ja Linda rakastivat toisiaan, kasvattivat lapsiaan inkerin kieleen ja inkeriläiskulttuuriin ja kylvivät iloisella mielellä viljaa kaunista tulevaa kesää odottaen.

Kunnes sitten 2. joulukuuta 1931 saapui se kohtalokas päivä. Jo pari yötä aiemmin Kivelän ympäristössä oli kuljeksinut kaikenlaisia epäilyttäviä hahmoja. En tiedä mitä tarkalleen tapahtui. Ehkä Leander tahtoi kerätä käynnissä olevista inkerinsuomalaisten joukkokyydityksistä lisää tietoa myöhemmin julkaistavaksi. Ehkä hän tahtoi jakaa kirjoituksiaan heimoveljiensä keskuuteen, tai ehkä inkeriläisten päälliköt suunnittelivat neuvonpitoja, joiden avulla vastustaa kansansa hävityspyrkimyksiä. Joka tapauksessa Leander oli suuntamassa rajan yli salaisesti muutaman muun miehen seurassa. Liian myöhään, vaivaiset kolme kilometriä ennen rajaa hän ymmärsi, että Neuvostoliiton salainen poliisi oli juoninut houkutellakseen hänet satimeen. Seurasi raivo ja kamppailu elämästä ja kunniasta. Veriläikät lumella, maahan jääneet aseet ja Leanderin verinen suomalaisvalmisteinen puukko voivat todistaa sen meille. Tappelussa haavoittunut Inkerin kuningas raahattiin silti rajan yli. Hänet teloitettiin 1932 vastavallankumouksellisena. Häntä jäivät suremaan aviopuoliso ja taistelutoveri, Linda, heidän kaksi lastaan ja koko Inkerin kansa. Kuningas oli surmattu, päällikkö oli kaatunut. Unelma Inkerin noususta ja toiveet sen kansan valoisasta tulevaisuudesta olivat poissa.

Näiden kahden merkillepantavan miehen naapureina, ystävinä ja tuttavina olivat inkerikot, jotka muodostivat puolet Viron-Inkerin väestöstä. Inkerikot ovat lähemmän tutustumisen arvoinen, mutta usein kummallisesti huomiotta jäänyt heimokansa. Maaväkil tai karjalaistel, kumpaakin nimitystä he itsestään käyttivät, oli vuoteen 1937. asti oma kirjakielikin. Tietenkin se myöhemmin kiellettiin. Tuhat vuotta sitten Laatokan suunnasta saapuneilla inkerikoillakin on ollut suuri rooli historiassa, esimerkiksi ruotsalaisten ja novgorodilaisten taisteluissa Karjalassa ja Nevan suistossa. Karu kohtalo ei vain ole armahtanut heitäkään.

Nikolai Põder, eräs harvoista meidän päivinämme yhä elävistä vanhan Viron-Inkerin asukkaista, on esimerkiksi inkerikko. Tätä nykyä hän asuu esivanhempiensa maatilalla Vanakülassa, Rossona-joen rannalla. Hän saattaa kertoa sinulle ylpeänä siitä, kuinka hän nuorena koulusta valmistuttuaan vieraili Viron Presidentinlinnassa tai näyttää vihkojaan, joihin hän kirjoittelee kotipaikkansa murteen itsekehitellyllä kirjakielellä muisteluita kylän historiasta ja asukkaista. Ainoalla kädellään hän voi osoittaa sinulle jokaisen entisaikojen asumuksen sijainnin. Kallis ystäväni, toivon, että ehdin vielä itsekin kuuntelemaan häntä, antaa katseeni levätä Rossonan virrassa ja vaeltaa kaukaisten aikojen taa. Vaan ennen sen päivän koittoa voin kertoa sinulle isoäidiltäni kuulemani tarinan Vanakülasta. Tämä tarina tulee mieleeni aina, kun ajattelen Viron-Inkeriä tai kun luen siitä ja sen ihmisistä.

Rossona-jokea myöten Narvasta tuleva pieni höyryalus pysähtyy aina Vanakülassa. Tämän vauraan inkerikkokylän ylvästä, Liivin sotaan ja kauemmaskin ulottuvaa historiaa ja tärkeyttä ei pohdi kukaan eräänä kuumana heinänkorjuupäivänä. Maa vaatii kaikkien huomion itseensä. Se on ankara elättäjä ja turvapaikan tarjoaja.

Kuitenkaan eräässä saunassa eivät ajatukset lentele pelkästään heinäniityillä. Eräs nuori nainen on synnyttämässä, ja voi miten huoneessa riittääkin vilskettä. Pölyisen ja aikojen saatossa mustuneen sisäkaton vaiheilla harhailevat kärpäsetkin ovat laiskoja. Kuumuus tekee voimattomaksi, syö puhtia ja päättäväisyyttä. Armottoman suuret paarmojen ja muiden verenimijöiden parvet purevat lehmiä. Paahde ottaa heinämaalla kävelijöitä rinnasta ja katse samenee auringon helottaessa. Tuossa vanhassa ja pimeässä saunassakaan ei käy raikasta tuulenvirettä, saati ole tietoa viilentävistä varjoista. Kuumuus tulee jäädäkseen, se täyttää pienimmänkin raon ja vahvistaa itseään. Koko mökki kiehuu sisältä. Nuori nainen haukkoo ilmaa, mutta sitä ei ole missään. Synnytys on hankala, se venyy venymistään. Mikään ei edisty. Muorit hääräävät ja väittelevät keskenään, jokainen varmana ratkaisujensa, ehdotustensa ja huomautustensa kiistämättömästä pätevyydestä. Hermostuneisuuden, hapenpuutteen ja uskonpuutteen kasvaessa aletaan pian näpäyttelemään toisia, nostamaan esiin vanhoja riitoja ja luettelemaan epämiellyttävien paikallaolijoiden perheenjäsenten syntejä. Loputtomassa odotuksessa pettävän kärsivällisyyden synnyttämää mielipahaa aletaan pian purkaa lapsivuoteella makaajaan. Tämä on järkevä. Hän ymmärtää, ettei tiuskaisuja tarkoiteta tosissaan. Kärsii, unohtaa ja antaa anteeksi. Oikeastaan hän ei yksinkertaisesti jaksa uhrata ajatustakaan muorien raakkumiselle. Kivut, ja niitäkin enemmän keskenmenon pelko tekevät turraksi muulle maailmalle. Olisipa vain ilmaa!

Äänettömästi huokaisten sisukas nuori naisemme valahtaa lauteille liikkumattomana. Ahtaan, kuuman ja rauhattoman saunamökin täyttää paniikki. Hän ei liiku, ei päästä ääntäkään, ei hengitä. Kauhunsekainen itku ja tuska valtaavat jokaisen sydämen, kun tulevaa äitiä ei saada millään elpymään. Jotkut juoksevat tuvasta ulos sydän syrjällään, pää lyijynraskaana ja silmänaluset märkinä. On tarvis saada raitista ilmaa, sokerivettä ja viinaryyppy. Jotkut, jotka ovat nähneet tämän jo liian monta kertaa, alkavat piakkoin valmistautua tulevaan. Sillä välin saunassa olijan ympärille kokoontuu enemmän ja enemmän kansaa. Ihmiset keskustelevat, monet käyvät katsomassa vainajaa. Itketään ja pudistellaan päitä. Tapahtumien kulkua puidaan jo useammatta kertaa. Omaiset suunnittelevat hautajaisia. Ortodoksien keskuudessa se käy nopeasti. Tuttavat, ystävät, sukulaiset ja muutkin kyläläiset pitävät kiirehtimistä hyvänä. He kaikki tuntevat kammoa hirvittävää kuolintapausta kohtaan. Pelätään, että ruumis mätänee ja alkaa haista tuossa hirveässä kuumuudessa. Väkijoukossa on kuitenkin vanha mies, joka väittää kyläläisille vastaan täydellä tarmolla. ”Korvalehdethän ovat vielä punaiset”, huutaa tämä elämää nähnyt mies, ”hän on yhä elossa!” Häntä ei kuitenkaan uskota. Älkää selittäkö, älkää tuoko lisää kamaluutta ja onnettomuutta tänne päivän itsensä kylvämien epäilysten joukkoon. Auttakaa omaisia hautajaisten ja muistotilaisuuden järjestämisessä tai olkaa hiljaa!

Hautajaiset pidetään kiireesti. Viimeinen leposija on siunattu. Muistotilaisuuskin vietetään hiljaisesti ja se on pian ohi. Yksi vuoden kiireisimmistä ajankohdista ei anna armoa edesmenneillekään. Katso, risti seisookin jo Vanakülan hautausmaalla. Kauniin, mutta murheellisen myöhäiskesän päivän ilta-aurinko luo kultaisia säteitään onnettoman naisen viimeisen leposijan, sen vierellä kasvavan koivun ja loitompana olevan runtelevan piikkilanka-aidan ylle. Aivan siinä samassa kyläkalmistossa kulkee nimittäin tuolloin Viron tasavallan ja Neuvostoliiton raja. Piikkilanka-aidan ja rajatolppien lisäksi tällä rajalla Viroa edustaa tänään, kuten joka päivä ja yö, myös muutama vartiomies. Tänä yönä sinne on päätynyt eräs nuorukainen, joka on uusi rajavartijan ammatissa. Siksi kauniina kesäyönä hänen ajatuksensa vievät häntä ehkä kotiseuduille rakkaan luokse. Ehkä hän odottaa huomattavaa palkankorotusta tai myhäilee muistellessaan viimeisimmän kapakkareissun vitsailuja ja torailuja. Sorean vuodenajan hehkeimmillään kukoistava luonto tuntuu hautausmaan yksinäisyydessäkin kutsuvalta ja meditatiiviselta. Tunne jatkuu, kunnes korva tavoittaa puolivahingossa hädin tuskin kuultavan, täysin epämääräisen äänen. Valpastunut rajavartija yrittää kuulla ääntä paremmin hassusti puolikumarassa seisten. Hän oli varmasti kuullut harhoja. Miksi hitossa jollakin hänen lisäkseen olisi mitään asiaa haahuilla hautausmaalla keskellä yötä? Hautausmaan hiljaisuudessa kuuluu taas jotain. Piru vie, rajavartijamme on nyt täysin valveilla, hänen aistinsa ovat terävöityneet, katseensa päättäväinen ja koko kehonsa valmis toimintaan. Kommunistien salakuuntelijoita vai terroristeja, ellei peräti salakuljettajia tai ryöväreitä? Joka tapauksessa kyse on ihmisistä, joille hengen riistäminen ei ole vierasta. Korviaan höristellen urhea vartiomiehemme hiipii äänen tulosuuntaan, kunnes kuulee sen taas: Kauhua herättävä ääni, joka ei ole tästä maailmasta. Kylmä hiki nousee pintaan ja pakokauhu salpaa hengen. Kommunistit eivät ulvo, murise tai pidä mitään sellaista ääntä, mitä rajavartijan korviin nyt kantautui. Lapsena Järvamaan kotitilalla kuullut tarinat kummituksista ja möröistä palautuivat mieleen muistin hämärimmistä sopukoista. Nuoren miehen hautausmaata ja kuolleita kohtaan tuntema puistatus, jonka hän oli jo unohtanut ensimmäisten työpäiviensä aikana, ei vain herännyt uudelleen henkiin, vaan otti hänet täysin otteeseensa. Hän viettää lopun vahtivuoronsa tähyillen hermostuneena joka suuntaan ja värisee viehättävässä kesäyössä puristaen kivääriä tiukasti käsissään. Joka ikinen kerta, kun kuin suoraan maan alta tuleva helvetillinen karjunta tunkeutuu hänen tietoisuuteensa, hänen kätensä vetäytyvät kramppiin. On aivan kuin ne yrittäisivät imeä itseensä varmuutta pitelemästään pyssynpiipusta. Karjaisut, rapinat ja ulvaisut tuntuvat kestävän loputtomiin pelottavien varjojen yössä. Ne vaimenevat vasta aamun tullen. Rajavartija lähtee hautausmaalta aamun kajastaessa tarraten yhä aseeseensa ja vilkuillen hermostuneena jokaista varjoa.

Yksin päivänpaiste ei riittänyt tuon yön kokemusten unohtamiseksi. Pelon tuomien hankien sulattamiseen kului monia öitä. Ei hän täysin kyennytkään huuhtomaan niitä pois ajatustensa perimmäisistä sopista. Silti tämä nuori mies uskaltautui vähän ajan päästä vitsailemaankin itsestään ja unohtumattomasta yöstään. Kohtalon oikusta myös paikallinen opettaja sattuu kuulemaan tätä itseironista kerskailua. Opettaja ei ehkä ole kaikkein oppinein mies, mutta on vilpittömästi omistautunut niin kouluttamaan lapsia kuin laajentamaan paikallisten näköpiiriä. Ennen kaikkea hän on kuitenkin uutisnälkäinen ja kiinnostunut ympärillään olevista ihmisistä. Hän on ensimmäinen, joka nivoo lohduttoman tarinan palaset yhteen. Onpahan eräänlainen heureka-hetki.

Seuraa unenomainen sekamelska. Nuori rajavartija ja hänen liian myöhään auennut suunsa saavat nuhteita. Kylän miehet, kunnan asianajajat, omaiset ja opettaja istuvat sen jälkeen vankkureissa. Muu kylänväki seuraa heitä jonossa. Kaikki suuntaavat yhdessä hautausmaan suuntaan, jotkut peläten sydäntä puristavaa tuskaa, jotkut uutisnälkäisinä. Äskettäin haudattua puuarkkua alettiin lapioimaan esiin aikaa hukkaamatta. Opettaja, vauraan talon isäntä ja renkipoika kaivavat vierekkäin, kaikkia kannustaa vihastuttava ennakkoaavistus pian ilmi tulevasta. Puuarkku nostettiin mullasta. Tapahtuma, jota kylänväki oli tullut todistamaan, oli arvattavasti tapahtunut juhlallisessa hiljaisuudessa. Väen silmien edessä arkun kansi irrotettiin.

Vereslihalle revityt kädet, hurjapäisesti puuta järsinyt verensekainen suu ja äidin vierellä napanuorassa koko hetkellisen elämänsä viettäneenä – kaksi kangistunutta poikaa. Kuolinvuode oli ollut heidän maailmansa, multa taivaansa ja äidin kohtu maansa. En osaa kertoa sinulle, mitä tuossa arkussa tapahtui. En usko, että kukaan pystyy koskaan kuvittelemaan sitä kaameaa säikähdystä, jonka nuori naisemme sai kokea herätessään arkusta. Oli kauhu ja yksinjätetyksi tulemisen hulluksi tekevä piina, jotka kuitenkin sysättiin sivuun. Oli nimittäin tarve tuoda elämä maailmaan. Oli hapenpuute ja täydellisen pimeyden peittämä onttous, joka aivan kuin kellui tyhjyydessä. Tuo kirstu oli koko universumi, olemattomuuden ympäröimä ja verhoama. Ja silti, silti elämä jatkui korvia raastavan tuskan keskellä.

Elämä loi itseään siinä pikkuisessa kosmoksessa. Kukapa tietäisi, kuinka äskettäin vaikean synnytyksen läpi käynyt ja sen aikana kai monesti pyörtynyt nainen löysi voimaa ja tahtoi ryhtyä taisteluun olemattomuutta vastaan? Kuinka hän näki maailman valon pimeydessään lastensa vuoksi, pyhitti joka ikisen hengenvetonsa ja sydämenlyöntinsä heille, ja vain heidän tulevaisuutensa lunastaminen antoi hänelle raivokasta voimaa käydä olemattomuutta vastaan. Äidin velvollisuuksille uskollisuutta vannoen ja omista huudoistaan voimaa saaden hän löi hampaansa ja kyntensä arkunlautoihin, ja kipu, joka syntyi rikkirevittyjen kämmenten kohdatessa teräksenkovan puun, katosi. Vääjämättömän kuoleman tulon, kaikista pyrkimyksistä huolimatta horisontissa häämöttävän lopun ja oman lihan ja veren kestämättömyyden tiedostaminen, ja sen tuomat sielua raastavat kyyneleet hävisivät ennen kuin ehtivät syntyä. Niitä kun ei voinut itselleen sallia…

Ahdas arkku leijaili Vanakülan hautausmaan alla omana maailmanpiirinään päivän, ehkä kaksi. Kukaan meistä ei enää tiedä, millaiset sen pienen universumin viimeiset hetket olivat. Emme saa koskaan tietää. Vaan ystäväiseni, usko minua kun sanon, että tuossa arkussa oli samanlaisia ihmisiä kuin minä ja Sinä. Tuskinpa saan koskaan tietää heidän nimiään. Kerron vain tämän tarinan Sinulle sellaisena, kuin se on minulle kerrottu. Tosiasia on, että tämä nuori nainen, hänen kaksi poikaansa, opettaja, rajavartija ja Vanakülan väki olivat olemassa. Oli olemassa maa, jonka nimi oli Viron-Inkeri. Hänetkin on laskettu maan poveen ja kauan sitten unohdettu. Muistot ja joskus eletyt elämät ovat silti tallella. Samoin maankamara, jonka päällä koettiin onnenhetkiä ja kohtalon iskuja, on vielä olemassa. Rossona virtaa. Näitä meiltä ei voi kukaan ottaa pois. Nainen ja maa olivat. Heillä oli toiveita ja pyrkimyksiä. Kaikesta huolimatta he yrittivät jatkaa olemassaoloaan, aivan kuten joka ikinen elävä olento, kaikkein onnettomin ja avuttominkin. Myös Sinä ja minä kieltäydymme kättelemästä katoavaisuutta. Ja kun kaikki on meidän osaltamme ohi, jäämme tänne muiden kautta. Elämän uudesti syntymistä ei voi pidätellä. Maa ja nainen vaativat tänäänkin oikeutta jatkaa elämää.

 Käännös: Atte Huhtala

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

Toimitus

Toimitus:
kieleke[at]lists.utu.fi

Kielekkeen päätoimittajat:
Karoliina Posti (kaepos)
Noora Vesterinen (nomave)
Iida Virtanen (iijovir)