Kauhu-Kielekkeen kirjoituskilpailun 2017 kunniamaininnan ansaitsee Kiovassa suomen kieltä maisteritasolla opiskeleva Yevheniia Riabova hienolla tarinallaan Kurpitsa sirpin kanssa. Tämä koukuttavan jännittävä tarina päätettiin julkaista omana artikkelinaan kunnioitettavan 11 liuskan pituutensa johdosta. Upeaa, että suomen kielen opiskelijoilta löytyy intoa kirjoittaa!

Kiitos Yevheniia osallistumisestasi kilpailuun!

 

KURPITSA SIRPIN KANSSA

Kaikki alkoi omenista. Ei mitään tekemisissä ole Omen-elokuvan kanssa. Kauheaa kuitenkin. Äiti meni taas naimisiin ja odotti lasta. Minä olin melko vahna, ettei hänellä ollutkaan tarvetta huolehtia minusta.

Eräänä päivänä, kun hän taas lähti isovanhemmille, minä otin omenan kylmästä keittiöstä. Isäpuoli toisessa huoneessa katsoi TV:ta. Emme puhuneet usein. Äkkiä omenan vihreään kuoreen tuli kurpitsan irvistävä naama. Ihan Halloweeninkaltainen. Kuuluttuaan korkeaääninen kirkaisu isäpuoli syöksyi keittiöön.

– Ihan tavallinen omena, – hän väitti pari minuuttia sitten.

Minä en viitsinyt valittaa eikä väitellä.

– Olet vain virittynyt ton… ton kilpailun vuoksi.

Minä nyökkäsin taas. Tunteistä tuli turta. Eihän ollut mitään kilpailua koulussani.

***

Istuin puistosa odottaen äitiäni, joka puhui naapurimme kanssa. Molemmat ulkoiluttivat koiria. Minä en halunnut häiritsiä heitä. Olin huonolla tuulella. Minä tuijotin kiveä, kiveä, kiveä sammalessa, jossa… on kaiverrettu, kaiverrettu… kurpitsan naama. Sydän pompaten kääntyi äidille, joka… hävisi näkymistä. Puistotien sijaan tuli ahdas havumetsän polku. Suu auki suljin silmäni. Aavemainen kuva ei kadonnut. Kaukaa käveli pitkä ihminen. Harmaa viitta roikotti tuulessa, kasvoja piilotti leveälierinen hattu, josta näkyi useita reikiä. Hän nojautui sauvaan, joka kahinoi maata koskettaessa.

Äänekäs kuiskaus vierestä sai ihoni kananlihalle.

–  Heti alaspäin!

Vaistomaisesti laskeuduin maahan ja tiheä pensaikko edessäni piilotti minut kokonaan. Oikealta otin vihreiden silmien katsetta. Terävät pitkät korvat työnsivät vaaleista hiusista.

–  Keijuko? Missä me olemme?

Hän asetti etusormen huulien eteen pyytämään hiljaisuutta. Tuntemattoman olennon lähestyessä, kahina sauvasta tuli äänekkäämmin. Se pysähtyi hetken. Vilkaisin lehtien kautta polkuun. Tuntematon nosti päätä. Irvistävä kurpitsa katseli lierten alta. Kaikki minun sisällä jäätyi, vain sydän laukkasi liian nopeasti. Se odotti hetkeksi tai iäksi kuten ilmaa haistava koira. Nyt vain havaitsin kurpitsalinnunpelätin pitävän sirppi luisissa käsissä. Teräkin melusi sirpin varren koskettaessaan maata. Kolina uusiutui. Hirviö alkoi edetä minua kohtaan. Ei, jumalauta!

Varovainen veto oikealta sai minut syventyä pensaikkoon.

– Nyt toivotaan, että me vältymme sen huomiolta. Ehkä jäätiköt liikkuvat enemmän kuin mekaksin lehtien piilossa, kunnes kurpitsa sirpin kanssa kulki suojamme ohi  ja kauas sirpin terä soi hiljemmin ja hiljemmin.

– Herra sentään! Mikä helvetin se oli?

– Varmaan tämän paikan paha henki. Kuoleiden vartija.

– Minäpä en kuollut!

– Oletko tossissasi? Minä luulin itseäni menehtyneeksi. Millä tavalla voi joutua siihen toisenpäin?

– Ei ole aavistustakaan! Minä varmaan olen tulemassa hulluksi.

– Emme voi hetkeksi mennettää järkensä kolmesti.

Ennen kuin ehdin yllättyä, oksasta hyppäsi toinen keijukainen, jolla oli joo hartioiden takana jousi ja nuolet kotilossa. Vihreät vaatteet melkein sulautuivat ympäristöön.

– Olettekopa aitoja keijukaisia?

Molemmat pojat vaihtoivat katseita.

– Mikä sinua yllättää? – kysyi toinen keijukainen.

– Meillä elättehän vain tarinoissa! En uksoisi, että voitte asua niin karheassa paikassa.

– Me emme ole missään nimessä tämän korven asukkaita. Meitä kai tapettiin taistelussa. Hetkinen, etkö sinä olet keiju?

– Katso, Leanor, – sanoi keijukainen, joka veti Annan kättä, – hänellä onkin pieniä pyöreitä korvia ja hän on meitä nähtävästi lyhyempi. Mistä sinä olet?

– No,.. em… Me kutsutaan tätä maailmaksi!

– Ihanko totta? Tuntuu siltä, että ihmisetkin ovat olemassa. Muistatko legeendariset kivikaupungit, jossa kaikki asuvat oudoissa rumissa pesissä.

Leanor ja hänen kaverinsa rupesivat nauroimaan, mutta jotakin terävä raapii rinnassa ja kaikui sydämessä. Minä huokasin tahattomasti:

–  Rumassakin, joo. Mutta haluan palata kotiin.

Nauru lopetti äkkiä.

– Jos sinä väität olevansa elossasi kun pääsit tänne, ehkä sinulla käy tuuri. Meidän ensiaikoisissa kertomuksissa, joista puoli näytti toteen tänään, kerrotaan vanhasta linnasta lohduttomuuden korvessa. Siellä asuu ikuinen henki, tiennäyttäjä ja tieteilijä, arvoitukseellinen ja kätevä, mutta joskus ovela. Hän on ainoa sielu, jolla on valta pelastaa meidät.

– Miten me löytäisiin tien hänen luo?

– Se on helppoa kuin heinänteko, -Leanorin kaveri vakuutti, – seuraa tummaa aurinkoa kunnes polku vie aukealle. Tärkein on pysyä havaitsematta.

-Tuo linnunpelätin! – minä nyökkäsin ymmärtäväisesti, kun jännitys hiipii takaa.

– Ei pelkästään se! On paljolti muuta.

***

Polku vei meidät suoraan tämän maailman tummansinisen auringon säteitä pitkään. Minä edustin itseäni ja sain tietää että toisen keijukaisen nimi oli Aureal. Hän oli hyvä jousiampuja ja tarkkavainen metsän kuulija, joka minulle ei ollut kuitenkaan yhtään selvää.  Joskus me pysädyimme ja tulin hermostuneemmaksi, kun Aureal  taivutti päätä ja kuuntelin jäätyvän hiljaisuutta, josta en puolestani sieppannut mitään muuta kuin lehtien suhinaa. Sitten me etenimme pensaikon piilossa ja odotimme kunnes Aurelin korva ei enää pominut epäillytäviä ääniä.

– Miksi te jouduitte tänne? – minä kerran ihmettelin.

– Siinä, mistä me tulimme käydään sotaa menninkäisten vastaan. Minä halitsen miekka paremmin kuin Aurelia.

Kaveri hymyili iroonisesti:

– Älä unhda muistutttaa, että minä olen sen sijaan tarkanampuja.

Leanor huokaisi surkeasti:

– Ei siinä ole mitään järkeä, Aurel, mitä me olemme olleet. Anna, asia oli niin että sodassa eio ole mitään sankaruutta eukä kunnia, kuten oodeissa lauletaan. Ainoa kipuun kääritty verinen kauhu.

– Ja ylistetään vain voittajia, jotka selviytyivät hengessä, – Aurel päätti.

– Mutta mikä ratkaosu oli?

– Ei mkään. Kuningaskunta kutsui meidät ja me täytämme velvollisuutemme. Mutta eräänä päivänä minä katselin sotakenttä taistelun jälkeen. Siellä oli suullinen sama määrä vihollisten kuin ystävien ruumiksiä. Silloin tajusin: sota ei koskaan ole elämien arvoinen. Sodassa kuollaan tai tapetaan vain puolestamalla hallitsijoiden pyrkimyksiä.

– Mitä te odotitte sodasta? – minä olin täysin ihmeissäni.

– Ajattelimme, että puolustimme oikeutta! Naiviset. Siinä hetkessä Aurel seisoi minun vieressä. Ehkä ymmärsimme totuutta samaan aikaan. Sitten toinen hyökkäys alkoi. En muista mitään muuta, kuin puhaltiin torveen ja me olimme jo toisessa hetkessä tässä. Varmaankin kuolimme ensimmäisessä linjassa.

– Sääli!.. Leanor, mistä sinä tiedät…

– Tss! – Aurel nappasi jousen kiinni. – Kuuletteko?

– Emme vielä!

Jäätyimme molemmat paikoillemme. Tartuimme toisten käsiin. Heikko ja melkein havaitsematon ritinä kuului oikealta, jossa vitsin minä seisoi. Kaukaa ilmesi jo tuttu hahmo.

– Juoskaa! Nyt!

Me ryntäsimme pitkään polkua täydellä vauhdilla. Tie leveni ja puiden oksien kautta harmaanmusta rakennus alkoi näkyä.

– Linna! Olemme jo lähellä!

– Liian myöhään! – Leanor huusi. Nyt minäkin kuulin sirpin kahina ja sauvu raapisi maata vasten äänekkäämmin. Minä käänsin päätäni taakse.

– Älä katso! – Leanorin käsi veti minut voimakkaasti eteenpäin. Äkkiä kumartuin johonkin kovaan. Tie meni jyrkästi alas ja minä kaaduin rinteeltä alas. Kaikki tapahtui niin nopeasti, että vein makanaani Leanorin. Vierimällä alas törmäsin kivuliaasti kiviin. Viimeinen lasku melkein otti hengen pois. Nousin hitaasti polville. Jokainen osa vartaloa sattui voimakkaasti.

Leanor oli jo seisonut:

– Mitä sinulla?

– Elossa. Missä Aurel on?

Me kääntyimme mäkeen. Leanorin kaveri veti nuolen kotilosta. Kurpitsa syöksyi tiiviisti hänen kannoillaan. Ei koskaan minä ollut nähnyt jotain juoksovan niin raivosti ja hurjaa.

– Ylittäkää jokea! Minä pysäytän sen.

– Ei misään…

– Hän tajuaa, mitä tekee! Mennään!

En huomannut heti että meillä takana aukeni joki ja tummanvihreä niitty. Sen keskellä seisoi kulunut ja synkkä talo, joka kuulemani oli meidän viimeinen turvasatama. Leanor sieppasi käteni ja astuimme kylmään veteen. Vaikka joki oli tosi pieni, vesi virtasi nopeasti. Nipin näpin kuljin eteenpäin.

Toisella rannalla Aurel tähtäsi hirviön nuolella ja ampui. Kurpitsa kaatui maahan, mutta se oli vinha. Se nousi ja hakkasi sirpillä paikkaa, jossa Aurel seisoi pari sekuntia sitten. Hän onkin jo syöksynyt joelle. Toinen nuoli oli kädessä. Hän pysähtyi hetken veden edessä, silti sitä riitti.

– Varo, takanasi! – minä huusin.

Aurel käänsi ajoissa. Mutta ainoamitä hän ehti oli työntää nuolen kurpitsaan vartaloon. Kärki tuli selästä. Se kuitenkin nosti sirppiä ja ennen kuin Aurel väisti, iski täydellä voimalla.

– Ei!!!

Aurel putosi veteen ja katosi pois näkymistä. Puristin sormeni nyrkkiin. Äkkiä Aurel nousi veden pintaan ja ui meidän rannalle.

– Katso, Anna, kurpitsa ei voi ylittää jokea, – hän veti minut keveästi takista ja osoitti etusormensa kurpitsan suuntaan.

Hirviö vaikeroi toisella rannalla astumatta jokeen. Se koki vettä sirpillä ja kärki sihisi kuin pisarat liekessä. Leanor auttoi Aurelia ylös rannalle.

– Sattuuko kovin? – minä kysyin.

– Se kyllä pistää, mutta haava ei ole syvää.

– Anna mulle kotsoa!

– Myöhemmin. Meidän täytyy löytää tämän linnan emännän ensiksi.

Linna kohosi korkealle niityn yli. Sokeat ikkunoide4n silmät tuntuivat uhkaavilta. Kun olimme lähestyneet portaita, Aurel kompastui ja putosi maahan. Kiirehdimme hänen luo.

– Ai, olka särkee! Minä kestin  paljon pahempia haavoja. En ymmärrä, miksi…

– Anna minulle tarkastella! – Leanor kumartui alas katsomaan. Hän siirsi kauluksen sivuun ja me henkäisimme pelosta. Pienen verinen reikää ympäröi musta pyöri, joka tuli punaiseksi reunoissa.

– Niin paha? – Aurel silmäili haavaa. – Jumalauta! Miten niin? Se vain koski minut kärjellä.

– Meidän taitaa pyytää apua haltijalta. Jaksatko mennä?

Aurel nosti kaverin avulla, hän hoippui pari askelta ja nojasi Leanorin olkaan. Me nousimme portaita ja massiiviset portit avautuivat natisten meidän edellä.

– Olemme nähdäkseni tervetulleet! – Aurel hymyili. – Kiitos, Leanor! Kävelen itse.

Me etenimme tummaan, tilavaan aulaan. Tulitakan edessä, jossa puut lempeästi rätisivät, seisoi neito mustassa mekossa. Hän kääntyi meitä kohti, hänen kasvot jäivät hupun varjoon.

– Minä odotin teitä. En voinut tulla itse auttaa teitä. Te varmaan haluatte päästä kotiin tästä.

– Minun ystävät kertoivat, että sinä olet tämän paikan haltija!

Minä en nähnyt neitin kasvoja, mutta kuulin hänen hymyilevänsä.

– Voimme sanoa näin.

– Arvoisa rouva,..

– Kutsuisitko minua Taiaksi? En ole vahnaa!

– Em… Taika, emmekö ole kuolleet minun kaverin kanssa?

– En voi sanoa näin. Te olette vain tulleet vain äärimmäisen epätoivoiseksi, niin pettyneeksi, että teidän maailma alkoi vaikuttaa ehdottomasti väärältä.

– Niin on, – minä suostuin, – olin kuin vahna onnittelukortti kotona, ehkä äiti ei tarvitsee minua enää.

– Miksi ajattelet näin?

– Hänellä on uusi elämä, minä muistan hänen menneisyydestä.

– Menneisyydestä ei voi kieltäytyä. Se on meidän eroamaton ja usein onnellissin muisto.

– Ja mitä tapahtui teille, pojat?

– Me emme uskoa enää, että mitä teemme on oikeata, – Leanor sanoi.

– Aina on toinen tie edessämme.

– Me tapetimme. Mikä toinen tie voi olla kuin muisto sodasta ja uhrista? – Aurel kuiskasi.

– Kuvitelkaapa, että maailmassa, josta Anna on kotoisin ihmiset tekevät itsemurhoja.

– Miksi ihmeessä. Kuolema on aina niin lähellä. Et tarvitse nopeuttaa sitä. – Leanor ihmetteli.

– Ehkä hän kertoo teille. Minä näen, että sinä arvioit elämiä. Palattuasi kotiin, voit pelastaa henkiä.

– Mutta miten?

– Vastaus on siinä, misää kysymys on. Te kaikki jouduitte tänne, koska olitte pettyneet maailmoissanne. Jos syrjäydytään maailmasta, joudut toiseen todellisuuteen, usein meille. Erään aavekaupungin vieressä hautausmaan keskellä on tietoisuuden puu. Kun olette poimineet ja syöneet hedelmiä siitä, tajuatte syyt, jotka veivät teidät minun maailmaan. Sitten te olette vapaa palaamaan kotiin.

Yhtäkkiä aula tuli yhtä tummemmaksi. Minä katsoin taivasta. Se oli täysin musta, kuin joku sammutti valot välittömästi.

– Voi ei! – Taika huudahti hermostuneesti.

Me vaihtelemme katseemme.

– Mikä tou oli?

– Meillä yö tulee epäsäännöllisesti ja viipymättä. Sininen aurinko vain kuolee, ennen kuin toinen syntyy. Milloin se tapahtuu, jopa minä en tiedä.

– Perkele, kuin helvetin mummon tarinoissa, – minä mutisin.

– Teidän pitää kiirehtiä. Nyt kurpitsa voi ylittää minun jokea.

– Jumalauta! – Leanor huudahti.

Äkkiä Leanor kietoi kädet pään ympärille.

– Leanor, mitä?

Hänen nenästä valui verta.

– Ei voi! – Taika syöksyi meille. – Onko kurpitsa haavoittanut häntä.

– Se oli vain naarmu.

– Ei se riippuu. Jos vain pieni osa myrkkyä pääsee vereen, sinä hajoat sisältä.

– Onko sirpin terä myrkyllistä?

– Joo, on. Mitä ajattelet tämä hirviö syö? Sillä ei ole hampaita. Se syö jauhelihaa eläimistä ja muista olennoista jos käy onni.

Aurel kalpeni, silmät tulivat leveämmilsi. Taika lähestyi Aurelia.

– Saanko minä?

Aurel nyökkäsi myönteisesti. Verivuoto loppui, mutta jäljet oli kauheitä. Taika tarkasteli haavaa, josta mustelma leveni vielä enemmän.

– Kuule tarkasti. Teillä ie ole paljon aikaa. Pikimmin pääsette aavekaupunkiin minun linnasta.

Ovien takana kuului tuttu kahina ja ulvonta tuli mukaan.

– Toisen huoneen portaat. Toisella kerroksella kolme askelta vasemmalle. Muistatko, Anna?

– Minä muistan, minne mennä. Entä sinä?

– Minä pelastun. Olen tässä kotona!

Ovet hakkattiin ulkoa ja suuresta säröstä ilmestyi luinen käsi. Me syöksymme toisen huoneeseen. Leanor auttoi kaveria kävelemään laittamalla Aurelin kätensä hänen olkapäälleen. Kulkua Vaavoituneen keijukaisen ylös oli vaikeata ja hidasta. Ja melu vaikeronnista, ratinasta, ulvonnasta lähestyi meitä. Toisella kerroksella meitä odotti uusi yllätys. Portaat veivät pieneen porrastasanteen, jossa oli kolme ikkunaa.

– Vitsailetko Taika, kun sanoi ”kolme askelta” vasemmalle? – Leanor raivosi.

– Ehkä hän kehotti itsemurhaan! – Aurelin olo teki hänet sarkastisemmaksi.

– Ei voi olla! Ei voi olla. Se on satu, kauhea, mutta satu. Sadussa on aina arvoituksia. Kolme askelta vasemmalle.

–  Ei pidä ponnistella. Kolme askelta vasemmalle on suoraan ikkunasta ulos.

– Sitten meillä on yksi reitti.

Kulman takaa kurpitsan pää tuli näkyviin. Hänen seurassa oli paljon muita rumia kavereita.

– Ehkä te ihmiset olette hulluja ja surmaatte itsenne, kun mahdollisuus tulee. Mutta minä olen taistelija, en halua lopettaa elämäni näin.

Leanor nojasi Aurelin varovasti seinä vasten ja otti hänen jousen.

– Sinä et ole jousiampuja!

-Minä en halua vain kuolla näin.

– Kuule, sinut syödään, jos jäät tänne.

– Vaikea valita, miten me kuolemme,eikö niin? – Leanor käänsi päätään minulle.

– Minä hyppään nopeammin ikkunasta, kun… kun se! Oletko mukanani.

Hän katsoi minun silmiin taas.

– Minulle on nyt kaikki samaa, – Aurel sanoi hiljaisesti.

Me tartuimme käsiimme ja… laskeuduimme pehmeästi maantielle.

– Se oli portti! Me olemme selviytyneet! – halasimme toistemme onnellisuudesta.

– Mutta siinä ei ole kaikki, – minä huokkasin.

Katsoimme ympäristöä. Aavekaupunki oli itsestään kummitus. Hylätyt talot, rikkinäiset ikkunat. Yö näytti ikuiselta ja luonnolliselta tässä. Minä havaitsin ristejä kaukana.

– Olemmekin lähellä. Tuossa on hautausmaa.

– Minun päätypysäkki, – Aurel kuiskasi.

– Älä nyt! Kun pääsemme kotiin, ehkä kaikki, joka liittää siihen maailmaan katoaa.

– Uskotko itsellesi, Anna!

– Joo, Aurel! Ehkä enemmän kuin koskaan!

Meillä ei ollut esteitä kävellessämme hautausmaahan. Ainoa pelottavaa oli paikka itsestään. Me löysimme omenapuun, joka kasvoi kaupungin vieressä. Tavallinen pudonnut omena puusta oli niin kotimainen. Me maistoimme mehukasta, makeata hedelmälihaa ja meidän edessämme ilmestyi Taika.

– Nyt olette valmiit lähtemään kotiin. Mutta olen ainoa ehto.

– Mikä se on? Miksi emme voi palata nyt?

– Tämä maailma on kovin verinen ja ilkeä. Se tarvitsee uhren, jotta päästää muut. Minä pahoittelen, mutta teidän pitää valita, kuka teistä jää tänne koko iäkseen.

– Minun täytyy jäädä, – Aurelin oli jo vaikea hengittää, hän pihisi. – Kuolen joka tapauksessa.

– Jos palaat kotiin kaikki katoaa, niin kuin sinä et tavannut kurpitsan ollenkaan.

– Minä oli kuorma Leanorille ja Annalle. Minun pitää jäädä.

– Ei, – vastusti Leanor, – jollet sinä ampunut kurpitsaa, me emme jopa löytäneet Taikaa. Sitäpaitsi olet minun kaveri, jonka kanssa taistelin rinta rinnan. Minä jään tänne myös.

– Sitten Anna voi lähteä kotiin, – Taika kääntyi minun puoleen.

– En lähde!

– Mitä?

– Minä en voi lähteä näin. Aurel, Leanor, te pelastitte minua ensimmäisestä hetkestä ja ette jättäneet minua, vaikka ette tienneet minusta melkein mitään. Minä en pysty elämään, jos omatunto kuiskaisiminulle joka päivä, että tein väärin. Minä myös jään tänne.

Taika nauroi ja otti hupun pois.

Yllätyin nähdessäni oma kasvot ja vaaleat hiukset.

– Miten voi olla? Sinähän on neitti, – Leanor huudahti.

– Minä tiedän, että jokainen teistä näkee oma kasvot. Se tarkoittaa, että aika on tullut.

– Mikä aika?

– Me kaikki palaamme kotiin. Minun tehtävä on suoritettu. Olen pelastanut 30 eksynyttä henkiä.

– Ja mitä uhresta?

– Ei mitään muuta kuin pieni koe! Te olette urheat, luotettavatja uskolliset ystävät. Jos joku eksyy, te voitte auttaa häntä selviytyä hengessä ja löytää uuden tien.

– Mutta miten? Emme voi jopa lähteä pois.

– Te osaatte jo. Riittää vain sulkea silmänne ja toivottaa.

– Meillä on voima johtaa toisia?

– Tietysti! Tämän maailman yhteydet ovay vahvoja. Teidän täytyy pelastaa toisia, ennen kuin löydätte uuden haltijan. Minulla oli sama tie.

– En ole varma, että tämä on hyvä ajatus, kuitenkin parempi kuin taistella, – Leanor todisti.

– Pysyn elossani. Mikä voi olla parempaa? – Aurel hymyili väsyneesti.

– On aika hyvästellä, sinun kaveri tarvitsen hänen maailman aurinkoa. – Taika sanoi ja vilkutti hyvästiksi.

Seuraavalla hetkellä istuin ouistossa. Äiti jatkoi keskustelua naapurin kanssa.

Minä ryntäsin häntä kohtaan ja halasin herkästi.

– Kulta, mitä tapahtui! – äiti antoi minulle suukko.

– Ei mitään! Minä rakastan sinua!

– Minäkin rakastan sinua, kulta!

***

Joskus tunnen kutsunnan kauhumaailmasta.Minä nousen keskiyöllä ja suljen silmät kuvitellen mustaa linnaa. Hetken päästä minä seison tulitakan vieressä, jossa Leanor ja Aurel jo odottavat minua. Me emme vielä löytäneet toista haltijaa.

 

Yevheniia Riabova