Naputan konetta kotona keittiönpöydän ääressä. Ei ole vielä myöhä, mutta ulkona on pilkkopimeää. Vilkaisen välillä kuin inspiraatiota hakien ikkunaa, josta heijastuvat vain valkoiset kaapinovet, näytön sinertävä hohde ja omat käteni näppäimistöllä. Naapurin tuikkivat pihakoristeet ja aika ajoin ohi vilahtavat autojen valosilmät sentään läpäisevät mustan lasin. Nämä ovat vuoden lyhyimpiä päiviä. Äärettömyys puristuu ympärillemme, kutistaa meitä avaruuden keskipisteeseen, jota ei kuulemma edes ole olemassa. Kaikki hidastuu, lähes pysähtyy, kunnes huomaamatta tapahtuu käänne. Tapanina jo kukonaskelen mittainen.

Turku sattuu sijaitsemaan Suomen lämpimimmässä kolkassa. Valkea joulu täällä on harvoin – yhä harvemmin, jos mittana pidetään keski-ikäisen turkulaisen tähänastista elinaikaa (se ei tietenkään objektiivisesti todista mitään). Nykysäät ovatkin kuin Tanskassa ennen, mitä en valita, päinvastoin. Lumi ja pakkanen eivät ole suosikkejani.

Pimeät, vesisateiset ja liukkaat aamut ovat kuitenkin tähän aikaan vuodesta autolla kulkevalle painajaismaisia, kun vastaantulijoiden valot heijastuvat märästä asfaltista ja sokaisevat kuljettajan. Katulamppujen loisteessa suojatietä ylittävä kuvittelee näkyvänsä, mutta tosiasiassa autoilija näkee tummiin pukeutuneen vasta juuri, kun tämä on astumassa suojatielle. Ei auta, vaikka ajaisi kahtakymppiä ja tarkkailisi ympäristöä herkeämättä. Kun eteen kiitääkin pimeydestä valoton pyöräilijä, voi reaktioaika jäädä kohtalokkaan lyhyeksi. Sellaisina aamuina ja iltapäivinä toivon hartaasti, että joka ikisellä opiskelijallamme olisi takissaan ja laukussaan heijastin ja pyörässään valot ja että se, joka kulkee pyörällä, suojaisi kypärällä kalleimpansa.

Näinä aikoina opettaja alkaa muistuttaa kuluneen vuoden taskukalenteriaan: nuhjuinen, osin riekaleina, täynnä muistiinpanoja, unohdettuja merkkipäiviä, saavutettuja ja ohitettuja määräaikoja. Loma alkaa olla tarpeen. Syyslukukauden viimeiset viikot ovat raskaita myös opiskelijoille. Vaikka mieli tekisi käpertyä viltin alle, hidastaa tahtia ja paikata univajetta, on pakko saada esseet kirjoitettua, tentit tentittyä, rästitehtävät hoidettua. Opintopisteet on syytä saada rekisteriin, jotta omat tavoitteet sekä yliopiston, Kelan ja sukulaisten toiveet tulisivat täytetyiksi. Kun opetusperiodi päättyy, pitää tehdä töitä, että tulisi toimeen. Kaiken kukkuraksi ehkä se, jonka kanssa suunnittelit yhteistä tulevaisuutta, päättääkin suunnata eteenpäin ilman sinua.

Noin kävi itselleni toisen opiskeluvuoden syksyllä. Olin koko kesän istunut marketin kassalla pitämättä yhtään lomaa ja opiskellut syksyn ahkerasti. Olin luvannut mennä joulukuussa taas töihin, mutta ilmoitin ensimmäistä työvuoroa edeltävänä päivänä, etten jaksakaan tulla. (Siitä paikasta en toki kehdannut enää myöhemmin hakea kesätöitä.) Joululomalla nuolin haavojani ja keväällä laastaroin ne opiskelemalla vimmatusti, osallistumalla Kannan ja Sugrin toimintaan ja hakeutumalla kesäksi kielikurssille Unkariin. Arvet jäivät, vaan vuosien varrella ne haalistuivat. Uusia, syvempiä, tuli tietysti myöhemmin; sellaista elämä on.

Pidetään siis huolta itsestämme ja toisistamme. Toivottavasti voit joulun aikaan pitää edes hetken lomaa, unohtaa opintokiireet, ulkoilla, liikkua, lukea runoja ja romaaneja, tavata ystäviä, musisoida, puuhailla – mistä kukin nyt ikinä nauttiikin. Kysy äidin, isän, isovanhempien tai muiden läheistesi kuulumisia. Nuku riittävästi ja syö hyvin. Valo selättää kohta pimeyden.

Rauhallista joulua!

Paula Sjöblom