Eve Mikone

Pulmasanat nousevat herkästi virolaisten ja suomalaisten keskusteluissa yhdistäväksi puheenaiheeksi. Viro todetaan hauskaksi kieleksi, koska sen sanat ovat niin hassuja. Viron ja suomen pulmasanaston klassikot piim ’maito’ ja viiner ’nakki’ taitavat olla kaikille tuttuja.

Suomea vieraana kielena opiskelevan haasteena on se, että opittava kielimuoto on yleis- eli kirjakieli, mikä poikkeaa sanastoltaan aika paljon tosiasiassa käytettävästä puhekielestä. Suomen puhekielen sanasto on virolaiselle suomen opiskelijalle varsin tuntematonta. Haastetta tarjoavat myös harvemmin käytettävät sanat, jotka saattavat puuttua suomea jo suhteellisen hyvin puhuvan kielenkäyttäjän sanastosta. Kun kielitaito on vielä vähäistä, käytetään ymmärtämisen apuna tiedostamatta omaa äidinkieltä (viro tai suomea) ja yritetään sen ja vähäisen opitun kielitaidon avulla luoda käsitys vieraan kielen virkkeiden ja sanojen merkityksestä.

Kuvittelen suomalaisen olevan varsin hämmentynyt, kun hän huomaa virolaisessa sanomalehdessä otsikon Vanamemm püüdis kortsukreemi varastada. ”Mummo pyysi varastamaan kortsuvoidetta?” Ei, kun ”mummo yritti varastaa ryppyvoidetta”. Tuttu naisvalokuvaaja (keski-ikäinen hienostunut virolaisrouva), joka oli työskennellyt Turussa jo muutaman vuoden, tuli kerran hyvin kiihtyneenä luokseni. Hän oli päivällä yrittänyt ostaa Wiklund-tavaratalosta ryppyvoidetta, mutta myyjä myyjän perään oli lähtenyt tiehensä eikä ollut palvellut häntä. Hän oli jopa osoittanut, minne hän ryppyvoidetta tarvitsee, silmien ympärille, mutta sekään ei ollut auttanut. Hän uhmasi, ettei mene koskaan enää Wiklundille asioimaan, kun palvelu oli näin huonoa. Kun kysyin sitten, miten hän oli ryppyvoidetta pyytänyt, kävi ilmi, että hän oli käyttänyt kortsuvoide-sanaa. Ryppy oli täysin tuntematon sana hänelle.  Kun selitin puhesuomen kortsu-sanan merkityksen, totesi tuttavani, että tämän jälkeen hän ei taatusti enää tule Wiklundilla asioimaan. Poikani koripallojoukkueelle oli käydä nolosti, sillä he olivat häviämässä pelin aika heikkoa virolaisjoukkuetta vastaan. Ongelmana oli se, että suomalaiset pelaajat ratkesivat kentällä aina nauruun, kun vastustaja käänsi selkänsä ja näkyviin tuli heidän pelipaidassaan oleva mainosteksti Tartu Palliklubi, viroksi siis ’Tarton Pallokerho’. Virolaiset eivät ymmärtäneet, mikä suomalaispelaajia vaivaa.

Opettajaurani alkuvuosina sain tehtäväkseni antaa viron yksityistunteja eräälle korkeassa asemassa olevalle suomalaiselle. Hän oli ahkera ja hauska opiskelija, ja tuntien ilmapiiri oli rento. Opetuksen alkuvaiheessa oli heti ohjelmassa ilmaisun ”olen + paikannimen elatiivi” oppiminen. Harjoittelimme ilmausta ”olla kotoisin” ja samalla myös Viron paikannimien käyttöä. Kysyin oppilaaltani: Kas sa oled Turust? Kas sa oled Soomest? Kas sa oled Tallinnast?, johon hän vastasi viroksi joko myöntävästi tai kieltävästi. Lopuksi kysyin häneltä: Kas sa oled Põlvast? Oppilas vastasi siihen yllättävän nopeasti ”ei ole”, ja samalla huomasin vilahduksen hämmennystä hänen kasvoillaan. Oppitunnin loputtua hän tiedusteli, olinko kysynyt häneltä ”oletko pölvästi?”. Onneksi hän rohkeni udella, mahdanko olla oikeasti niin röyhkeä …

Pulmasanoissa sinänsä ei ole mitään outoa, niitä on kaikissa sukulaiskielissä. Selitys niiden kehittymiseen löytyy yleensä kielihistoriasta. Sukulaiskielten puhujille pulmasanat tarjoavat hauskaa haastetta. Uskon, että jokainen suomea tai viroa oppiva ja käyttävä on kokenut kiperän tilanteen, jota myöhemmin nauraen muistellaan.

Eve Mikone, viron kielen lehtori