Zacharias Topelius (1818–1898)

Kauhuromanttinen kirjallisuus saapui Suomeen 1800-luvun alussa, kun Victor Hugo ja ranskalainen romantiikka nousivat suomalaisten tietoisuuteen. Tie ei ollut helppo, sillä muun muassa  J. L. Runeberg tuomitsi Hugon sensaatiohakuisen tuotannon jyrkästi. Korkeakirjallisuuden tyylikausissa suomalaisen kirjallisuus hyppäri suoraan varhaisromantiikasta runebergiläiseen jälkiromantiikkaan, mutta populaarikulttuurissa näkyi romantiikka, johon myös kauhuromantiikkaa kuuluu.

Zacharias Topelius ihaili Hugoa, ja Hugon tekstit saivat Topeliuksen tutustumaan kauhuromantiikkaan ja sen tehokeinoihin, mutta Runebergin auktoriteetti hidasteli häntä tekemään omia kokeilujaan.

Kun Victor Hugon eräs näytelmä ei menestynytkään, hänen suosionsa laski, mutta hänen kirjansa olivat silti ehtineet raivata kauhukirjallisuudelle tietä Suomessa. Vuosien 1830–40 aikana suomalaisen kauhukirjallisuuden omavarainen tuotanto käynnistyi.

Zacharias Topelius tunnetaan usein Välskärin kertomuksista, Maamme-kirjasta, Varpunen jouluaamuna -laulun sanoituksesta ja useista saduista, mutta hän on myös kirjoittanut kauhukertomuksia. Suurin osa niistä julkaistiin sanomalehdissä, eikä kaikkia niitä ole vieläkään suomennettu.

Eräs kirjoituskilpailu

Vuonna 1846 Topelius päätyi kilpailemaan Fredrik Berndtsonin kanssa siitä, kumpi kirjoittaa kauheamman kertomuksen. Tällaiset kilpailut olivat ajalle ja genrelle tyypillisiä, päätyihän Mary Shelleynkin kirjoittamaan Frankesteinin erään vuonna 1816 vietettyjen illanistujaisten jälkeen.

Sepä Topeliuksen että Berndtsonin kertomukset julkaistiin lehdissä jatkokertomuksina. Topelius kirjoitti tarinaa Bruden (suom. Morsian) ja Berndtson tarinaa nimeltään En svart saga (suom. Musta satu). Berndtsonin tarinan julkaisu jätettiin kesken, sillä julkaisijan Morgonbladetin mukaan teksti oli ”kadonnut tietymättömiin”, mutta oikeasti tarina oli mennyt niin kamalaan suuntaan, ettei sitä enää haluttu julkaista. Käytännössä Berndtson siis voitti kilpailun.

Kauhuromantiikka Suomessa

Kauhuromanttinen kirjallisuus oli erityisesti porvariston hupia. Tuota aikaa kutsutaan biedermeier-ajaksi. Biedermeier tunnetaan ehkä parhaiten 1800-luvun alkupuoliskon pikkuporvarillisena sisustustyylisuuntana, joka suosi mukavuutta, viihtyvyyttä ja käytännöllisyytta, mutta termillä viitataan myös yleisesti porvarilliseen tyyliin vetäytyä kotiin viettämään rauhallista perhe-elämää ja harrastamaan pienimuotoista seurustelua ystävien kesken. Turvallisen elämän taakse käyteytyi myös ahdistavia puolia, minkä vuoksi on hyvin mahdollista, että kauhukirjallisuus nousi niissä piireissä suosituksi.

Valtaosa suomalaisesta kauhuromanttisesta kirjallisuudesta oli kummitustarinoita. Suomen ruotsinkielinen väestö viihdytti itseään näillä tarinoilla, mutta rahvaan ajateltiin olevan liian taikauskoisia osatakseen erottaa todellisuuden ja taikauskon toisistaan. Samalla kun porvaristo luki kummitustarinoita, rahvaalle julkaistiin kirjoja, joissa valitettiin pois taikauskosta. Topelius kirjoitti paljon kummitusjuttuja, joissa kummituksen yleensä paljastuivat joksikin muuksi kuin yliluonnolliseksi olennoksi, kun taas kansanperinteessä kummituksen säilyttivät yliluonnollisuutensa. Topelius tosin kirjoitti myös kertomuksia, joissa säätyläinen kuuli kansanihmisen suusta jonkun tarinan, jota kautta kansanperinne näkyi myös herrasväen lukemistossa.

Ruotsista tuotu kauhukirjallisuus haittasi jonkin verran suomalaisen kauhukirjallisuuden kehittymistä. Myös ruotsiksi käännetyt romaanit olivat suosittuja. Halvat painokset lisääntyivät, jolloin kirjojen lukeminen kasvoi. Kauhukirjallisuutta kuitenkin lainattiin paljon lukuseurojen kirjastoista, sillä liian viihteellisinä kirjoja ei viitsitty hankkia omaan hyllyyn.

Erityisen suosittua kauhukirjallisuus oli varsinkin nuorten naisten keskuudessa. Herääkin epäilys, johtuiko vastasyntyneen genren vähäinen arvostus lukijakunnasta.

Topeliuksen kauhu

Topelius julkaisi kauhukertomuksiaan lehdissä, pääsääntöisesti Helsingfors Tidningarsissa. Topelius päätti, ettei Helsingfors Tidningarsiin otettaisi enää käännösnovelleja, vaan siinä alettiin julkaista suomalaisia tekstejä. Pääsääntöisesti tekstit kirjoittivat Topelius tai Axel Gabriel Ingelius, mutta Topeliuksen tektit olivat Ingeliusta huolellisemmin kirjoitettuja.

Varhaiset goottilaiset tarinat sijoittuivat eksoottisina pidettyihin Välimeren maihin, mutta Suomessa tarinat haluttiin sijoittaa tuttuun ympäristöön. Suosittua oli kuvata säätyläisten elämää, salaisuuksia ja selittämättömiä ilmiöitä. Myöhemmin tarinat haluttiin sijoittaa kaupunkien alamaailmaan.

Topelius oli kiinnostunut spiritismistä ja astrologiasta, mikä näkyi hänen teksteissään, mutta hän kuitenkin suhtautui epäilevästi yliluonnollisiin ilmiöihin. Järjellä ei voi selittää kaikkea, mutta liika usko yliluonnollisuuteen oli hänen mielestään merkki oppimattomuudesta. Teksteissään hän halusi tarjota mahdollisuuksia kyseenalaistaa vakiintuneita ajatustottumuksia.

Yliluonnollisesta luonnolliseen

Ajan kuluessa aavetarinoista tuli liian porvarillisia ja tarinoihin haluttiin todellista kosketuspintaa. Biedermeier-henkinen kirjallisuus alkoi menettää lukijoitaan ja kirjallisuudelta alettiin kaivata oman ajan kosketusta. Topelius vastasi kysyntään ja kirjoitti rikoskertomuksia tai muuten hyvin todentuntuisia kauhutarinoita, dokumentteine päivineen.

Zacharias Topeliuksen kauhukirjallisuus ei ole valtavirralle niin tunnettua kuin hänen muu tuotantonsa, eikä sitä kenties ole edes haluttu korostaa. Viime aikoina hänen varhaisiin kauhutuotoksiin on kuitenkin alettu kiinnittää hieman enemmän huomiota, mikä näkyy muun muassa Faroksen vuonna 2013 julkaisemassa novellikokoelmassa Morsian ja muita kauhunovelleja.

Anna Mattila

Lähteet:

Sarjala, Jukka: Salonkien aaveet: Varhaisin kauhuromantiikka Suomen kirjallisuudessa (SKS, 2007)

Wikipedia vuosilukujen, termien ja nimien tarkistamiseen