Stereotypinen murteentutkija kaihoaa muinaiseen agraariaikaan, vaalii kotimurrettaan ja puheenparren ohessa rakastaa ehdoitta myös kotiseutuaan, sen kulttuuria ja väestöä. Minä kuitenkin huokaan onnesta päästessäni sukulaisvierailujen jälkeen takaisin nykyisen verotuskuntani Espoon sulatusuunimaisen monikulttuuriseen ja vapauttavan välinpitämättömään huomaan – ja kohtaan kummeksuntaa paljastaessani negatiivissävyisiä tuppukylämuistojani kuunnelleille tutuille väitöskirja-aiheeni käsittelevän synnyinseutuni puhekieltä. Vaikka tutkin kotimurrettani, suhtautumiseni syntymäkotikuntaani on vähintäänkin kaksijakoinen. Parasta siellä ovat hyvät liikenneyhteydet: koti-ikävän yllättäessä asvaltoitua valtatietä pääsee sinne helposti, mutta express-bussi vie nopeasti myös sieltä pois.

Suhtautumiseni taustalla on kuudentoista vuoden lapsuustrauma parinsadan asukkaan pikkukylästä Satakunnan ja Pirkanmaan rajalla. Ainoat harrastukset, jotka eivät vaatineet autokyytiä, olivat hiihtäminen ja maastojuoksu, ja seitsemäntoista oppilaan ala-asteella se toinen oppilas luokallani oli poika. Hiihtämisen lisäksi olisi toki voinut veisata virsiä mummojen kanssa kinkereillä, kiikaroida maantiellä kulkijoita ja sepitellä juoruja. Teini-iässä aika kului ajaen metsissä ja kesantopelloilla ympyrää mopolla tai traktorilla. Erityisen julma paikka lapsuuteni satakuntalainen tuppukylä oli niille, joiden perheessä on ongelmia tai joiden ulkonäkö, musiikkimaku, ruokavalio tai mikä tahansa muu ominaisuus ei sopinut valtavirtaan. Kaikki tiesivät, mikä oli vikana, mutta asioista puhuttiin vain selän takana, ja kesätyöt ja kouluarvosanat jaettiin maineen perusteella. Sanat ihmeellinen ja erinomainen tarkoittivat omituista – kehuminenhan oli kiellettyä.

Lapsuuteni suurin unelma oli päästä pois kaupunkiin, jossa kesäloma ei sisältäisi äestämistä tai juurikasmaan perkuuta ja jossa voisi ruokakauppareissulla ostaa kirjan tai poiketa taidenäyttelyssä. Uudet tuttavuudet eivät tietäisi koko suvun historiikkia jo ennalta – määrittelisin ihan itse, mitä itsestäni kerron. Heti peruskoulun päätyttyä unelmani toteutui: bussi kuljetti minut asvalttitietä pohjoiseen. Teini-ikäisen maaltapako ei kuitenkaan ollut yhtä auvoa sekään. Minua ei nimittäin ymmärretty: puhuin vahingossa krykyistä, suuleista ja kaljamosta. Tamperelaisten mielestä kuulostin turkulaiselta, joten vaihdoin kaupunkia. Turkulaisten mielestä kuulostin tamperelaiselta, eikä kaupasta vieläkään saanut kakkoa. Alkoi tuntua, että en ole mistään kotoisin, niin idiomaattisessa kuin kirjaimellisessa mielessä.

Sitten, toisen opiskeluvuoteni syksyllä, kävin alueellisen ja sosiaalisen vaihtelun kurssin. Opin, että näkökulman mukaan tampereelta tai turulta kuulostavalle kielimuodolleni on nimikin, lounainen välimurre, että muuallakin ihmiset tullee ja mennee ja että tuttuun inessiiviin voi yhtäkkiä törmätä vaikka Oulusa. Vähän myöhemmin satakuntalaisuudesta koitui käytännön hyötyä, sillä Satakuntalaisuus puheessa -hankkeeseen haettiin tutkimusalueen suunnalta kotoisin olevia harjoittelijoita. Päädyin kenttätöihin maakuntamatkailemaan syntymäkotikuntani naapureissa, samanlaisissa tuppukylissä: join litratolkulla kahvia ja kuuntelin, mitä mieltä kotiseudustaan olivat ihmiset, jotka eivät koskaan olleet ajatelleetkaan muuttaa sieltä pois tai olivat muualla opiskeltuaan palanneet takaisin. Informanttien kotiovet ja kahvitermarit aukenivat, koska olin se huittislainem plikka: entinen koulukaveri, työkaverin tytär, puolison serkku. Sain kymmeniä tunteja ääninauhaa ja uuden näkökulman: Vaikka minä en viihtynyt haja-asutusalueella, aika moni muu viihtyi. Vaikka olin asunut toisaalla jo vuosia, minut määriteltiin silti paikkakuntalaiseksi.

Kenttätöiden tuloksena löytyi graduaihe ja innostus väitöskirjan tekemiseen mutta myös jonkinlainen uusi identiteetti. Yllätin itseni selittämästä tuttaville, että meillä päin pullapitko on lonka ja rikkalapio sihveli. Oivalsin, että kotiseutuaan voi rakastaa ja murteestaan olla ylpeä, vaikka ei lapsuusajan asuinseuduilleen takaisin haluaisikaan. Edelleen alkaa vanne kiristää päätä, jos viivyn syntymäkotikunnassani kahta vuorokautta pidempään, mutta vaihtuvien kotiosoitteiden keskellä on lohdullista muistaa pysyvänsä ikuisesti syntyjään huittislaisena. Jokaviikonloppuista leivänhakureissua ei koti-ikäväisen satakuntalaisen sentään enää tarvitse tehdä mummolaan, sillä ilokseni espoolaisenkin lähimarketin hyllystä löytyy nykyään niin kaura-, ohra- kuin ruiskakkoakin.

Katri Priiki