Vuoden 2011 lopulla selailin valokuviani muutaman viime vuoden ajalta ja tein mielenkiintoisen havainnon. Mitä lähempää nykyhetkeä kuvat olivat, sitä enemmän aloin muistuttaa muumia. Taipumuksenani on pyöristyä lähinnä vatsanseudulta ja poskistani, joten vaikka sääreni olivat säilyneet solakoina, eivät lähikuvat kasvoistani olleet kovin imartelevia katsoa.

Teinivuosien jälkeen suhtautumiseni ulkonäköön ja ruokavalioon ylipäätään on ollut melko rento. Lupsakkaasti ajattelin muutaman vuoden ajan, että on ihan okei syödä muutama sipsipussi ja pitsa viikossa, koska kävin ahkerasti kaikenlaisissa tyttöjumpissa. Lisäksi lempivaatteeni, joustavavyötäröiset hameet, eivät varsinaisesti käyneet pieniksi painon hivutessa kymmenen kiloa aiempaa korkeammaksi. Valokuvakatsaus sai minut katsomaan itseäni peilistä hieman aiempaa kriittisemmin ja tekemään vuodelle 2012 klassisen uudenvuodenlupauksen: Pois possutus! Vuoden päästä painan kymmenen kiloa vähemmän!

Ihmeekseni paino alkoi pudota tasaista tahtia niillä kaikkein tylsimmillä keinoilla. Skippasin nutrauksen ja karppaamisen ja kävin suoraan kiinni pienempiin annoskokoihin, säännölliseen ateriarytmiin ja fiksuihin välipaloihin. Tammikuussa otin shokkilähdön, enkä juonut alkoholia tai syönyt sipsin sipsiä. Tammikuun jälkeen herkuttelin aina silloin tällöin, eikä urakkani romuttunut muutamasta pullasta. Tuskaisia repsahduksia sattui satunnaisesti, mutta seuraavana päivänä oli hetken henkisen päähänpotkimisen jälkeen hyvä jatkaa.

En alkanut bodata hulluna äijäsalilla, vaan jatkoin tyttöjumpissa käymistä. Ainoa asia, johon jouduin pakottamaan itseni liikunnan suhteen, oli oppiminen pitämään lenkkeilystä. Tähän auttoi aluksi juokseminen ainoastaan aurinkoisina päivinä, myöhemmin pelkkä kestävyyskunnon paraneminen sai lähtemään lenkille. Inspiraatiota ja tahdonlujuutta painonpudotukselleni hain laihdutus- ja liikuntablogeista, joiden avainsana oli fitspo (fitness inspiration, siinäpä muuten vasta mielenkiintoinen tekstilaji). Marraskuussa olin tavoitteessani ja vedin pienet voitontanssit peilin edessä.

Siinäpä se. Vaikka projekti Pois possutus oli ohi, oli muu maailma täysin ennallaan. Vaikka suhtauduin projektiini mielestäni koko ajan kevein mielin, vei painon, oikean ruoan ja riittävän liikunnan pohtiminen yllättävän ison osan ajatuksistani vuoden aikana. Olin huomaamattani elänyt vuoden melkoisessa sitten kun -ajattelun kehässä, joka kiteytyi mietteeseen siitä, että sitten kun olen tavoitteessani, on arki jollain lailla hauskempaa. No eihän se ole, sama vanha elämä jatkuu. Tentistä ei tule vieläkään vitosta, maanantaisin on edelleen karmea nousta sängystä, vaatekriisejä on jatkuvasti ja sipsipussin houkutus on suuri perjantai-iltaisin. Nykyään tosin yksi pussi riittää kolmelle illalle yhden sijaan ja jaksan juosta kahdeksan kilometriä putkeen.

Ruma kirahvi