Ase ei roikkunut elokuvista tuttuun tapaan seinällä, mutta ei myöskään suositusten mukaisesti lukkojen takana. Sen sijaan se lepäsi vanhan komeron ylähyllyllä; tarvittaessa helposti saatavilla, mutta ei tiellä, ei varastamassa huomiota.
Nyt katsot vaiti kun Urho kurkottaa tuolle hyllylle, metallinen piippu hohtaa hämärää valoa ja pian kumahtaa pirtinpöytää vasten. Sinulla on kahvipannu kädessäsi, kaadat siitä termospulloon hyvän osan.
Korkkia kiinni kiertäessäsi annat huomiosi kiinnittyä Urhon keittiöön. Tiskialtaassa likoaa lautaspino ja haarukkalajitelma. Pöydällä lojuu avaamattomia laskuja, kutsu kertausharjoituksiin ja kuulokkeet. Ruotsin kruunuja, muistivihko ja mustekynä. Auton avaimet, jotka Urho sulkee nyrkkiinsä ennen kuin poistuu eteiseen. Katsahdat vielä kerran tiskialtaaseen, et tiedä mitä ajatella siitä.
Pian seisot mustikanvarpujen seassa suuren hirvenruhon yllä. Ehkä viisisataa kiloa, Urho arvioi. Pitelet aseesta tiukasti kiinni, vaikket ollutkaan se, joka ampui. Urho ryhtyy heti töihin: hirven vatsa aukeaa, hän vyöryttää eläimen suolet mättäälle käden käänteessä. Väriset hieman, kun hän nousee takaisin ylös.
Lahtivaja on aaltopeltiä ja veitsenteriä. Urho hyräilee hiljaa vetäessään pitkän viillon ensin ruhon sääristä vatsaan, sitten taas vatsalta kaulalle. Seuraat kätten vakaata liikettä. Ehkä mietit ohimennen, uskaltaisitko antaa hänen kajota veitsellä sinuunkin, avata pääsi niin hellästi aina nahasta kalloon ja lopulta otsalohkoon asti.
Tutkia jokaisen pienenkin poimun, jokaisen.
Saako näin ajatella?
Tai ehkä sinä tahtoisit tehdä niin hänelle, mietit, kun Urho vetää ruhon katonrajaan ja irrottaa lopunkin nahan lihasta. Eläimestä on nopeasti tullut niin paljas ja hauras, suojanaan vain vaalea lihaskalvo.
Viimein Urho laskee veitsen, riisuu hansikkaat ja ottaa pitkän hörpyn Airamista. Partaan jää pari pisaraa kahvia, se liikuttaa sinua ja siksi katsot pois.
Haluaisit kertoa hänelle ettet nukkunut viime yönä minuuttiakaan,
ettet tiennyt oliko tämä sittenkään hyvä ajatus.
Ottaa nyt yhteyttä niin monen vuoden jälkeen.
Haluaisit kertoa kuinka sinua on vaivannut sekavat näyt, unet joista et herättyäsi enää saa kiinni. Kaikessa hiljaisuudessa olet lakannut kirjoittamasta, juoksemasta, puhumastakin, olet odottanut niin kauan ettet tiedä enää mitä odotat, ydinpommiako, kiväärin harhalaukausta?
Kulkenut kehää, pyöritellyt käsissäsi hitaasti tummuvaa omenankaraa.
Jos edes tietäisit mistä yrität ottaa kiinni, mitä tulit hakemaan. Mikä on se palapeli johon tulit kadonneita palasia etsimään, missä on se kohta jolloin saat huokaista.
Vuosikaudet olet kaivannut asettautua, mutta minne? Olisit ostanut valkoisen sohvan ja taulutelevision, syönyt sunnuntai-iltana paahtoleipää kermajuustolla ja kurkkusiivuilla, viisi per leipä, siitä sinä unelmoit! Mutta jokainen asunto, jokainen kaupunginosa, mihinkään et voinut rauhoittua, joka kerta kun painoit pääsi näit kuvia hirvensorkista ja aseenpiipuista ja käsistä jotka olivat sinua kerran pidelleet.
Siksi olit pakannut risan viikonloppulaukkusi niin että saumat paukkuu ja asettautunut isoäitisi vanhaan taloon Ounasjoen varrelle. Harmaanvalkoiset seinäpaneelit kasvavat hometta, muovilattia kupruilee. Miksi se sinua haittaisi, mieluummin keuhkotauti joen varrella kuin unet ja omenankarat ja ydinpommit ja ne muut.
Tahtoisin kaataa hirven, olit lopulta kirjoittanut Urholle ja siten kai kutsunut itse itsesi tarkoin vartioidun reviirin sisäpuolelle. Ja kuinka olikaan käynyt, olit ojentanut aseen hänelle juuri kun oli alkanut tapahtua. Ei sen niin pitänyt mennä, sinun oli tarkoitus viedä tämä kunnialla loppuun asti.
Siinä nyt katsot kun Urho ottaa pahvisesta paketista uudet kumihanskat ja teräspöydältä uuden veitsen, ja tiedät, ettet tule koskaan painamaan liipaisinta. Hän on saanut etumatkaa monta vuotta, sinun kellosi on ollut pysähtyneenä sitäkin pidempään. Niin kovasti yrität saada sen jälleen käymään, tikittämään oikeaan tahtiin.
Aurinko laskee kello 15.15, Urho ajaa sinut ohi tuntureiden, ohi lentokentän, läpi kirkonkylän ja lopulta isoäitisi talolle vievän tien vierustalle. Nielet jokaisen sanan joka yrittää nousta ylös paitsi yhden, kiitos. Avaat oven, astut ulos.
Odota.
Urho nousee autosta ja avaa takakontin, vilkaisee sinua ennen kuin luovuttaa kiväärin käsiisi. Ase on viilennyt autossa maatessaan. Painat sen rintaasi vasten, et sano mitään, annat Urhon nyökätä hiljaa ja ajaa sitten pois.
Matkan aikana maahan oli pudonnut ensilumi, jäät katsomaan renkaan jälkiä,
nojaat moottorin hiljaiseen hitaaseen hyrinään viimeiseen saakka.
Viivi Helin
Kirjoittaja on tamperelainen ännännen vuoden journalistiikan ja suomen kielen opiskelija, joka ei toistaiseksi ole kaatanut yhtäkään hirveä. Ehkä ensi syksynä?