Sadekuuro nielaisee saaren ja pauhaten rummuttaa peltikattoa. Juoksen rantaan, heitän virttyneen t-paitani rantakalliolle ja uppoan makeaan veteen riemusta kiljahdellen. Tyttö jää nauraen pitämään sadetta terassille, vaikka kuinka koitan maanitella häntä kanssani aallokkoon. Ilakoin aikani, enkä edes osaa hävetä alastomuuttani, jonka aallokko siveästi verhoilee. Illalla hän punoo terassilla vielä kosteisiin hiuksiini pieniä lettejä, nojaudun häntä vasten sen kummemmin miettimättä. Tytössä on toukokuun kevätaurinko, lautalattian rakoihin kätkeytyviä aarteita, postiluukusta tipahtavia kirjoja. Syysprinssini, kevätaurinkoni.
Yö on kääntynyt aamuun. Livumme kiikkerässä soutuveneessä keskellä järvenselkää sanaristikoita täyttäen, usva vyöryy mäntymetsän takaa kohti sanomatta sanaakaan. Makaan raukeana keulassa, tyttö edessäni tärisee, miettii varmaankin syvän meren kaloja tai hukkumiskuolemia, pinnan alla pientä paniikkia. Siitäkin huolimatta, että olemme kahden rantakallioiden ympäröimänä siellä, missä ei tarvitse pelätä kuin matalalla lentäviä joutsenia ja sitä etten tiedä, tulenko koskaan luopumaan siitä toisesta, jonka kanssa olen jakanut kotini jo liian kauan. En halua jäädä, mutten osaa luopuakaan. Olen kuitenkin jo kyllästynyt vakuuttelemaan itselleni, että tämä on hyvä näin.
Aamupalaksi syömme pitsireunaisia räiskäleitä himmenneiltä lasilautasilta, takapihan sammalikosta hän on poiminut mustikoita kauramaidon sekaan, jonka marjat värjäävät hennon violetiksi muistuttaen mummolasta ja lapsuuden kesistä. Keitän meille liian monta kuppia vähän liian vahvaa kahvia, mutteripannu porisee jälleen kaasuhellalla. On myös päiväunia virttyneissä kukkalakanoissa. Vaativa aurinko kurkottaa hirsiseinäiseen kammariin, jonne olemme nukahtaneet toisiimme kietoutuneina, hikisinä, raukeina. En uskalla sanoa sanaakaan. Haluan kurottautua kohti, mutta pelkään polttavani sormeni kuin valoon käpristyvä yöperhonen. Haluaisin palavasti jakaa hänelle sukuni salaisuudet, epäilykseni, epävarmuuteni, kärkkäyteni. Hän silittää hiuksiani, ojennan varovasti käteni ja kerron hänelle peltikatolla pomppivista harakoista ja vanhoista viljamakasiineista, joiden seiniin on maalattu valeikkunat.
Lopulta joudumme niittämään kukkalakanat kammarista, kääntämään saunan ämpärit alassuin, pakkaamaan laukkumme soutuveneeseen. Varmoin ottein hän soutaa venettä, kauhoo kauhomistaan ja kirittää nauraen meitä pitkin vedenpintaa. Ei aikaakaan, kun olemme kiertäneet saaren, mökki on kadonnut niemennokan taakse. Luen hänelle tarinaa kultaisesta vasikasta ja ihmisistä, jotka rakastavat juhlimista. Hän rakastaa juhlia, minä en uskalla rakastaa häntä.
Jasmin Hämäläinen
Kirjoittaja on julkaissut novellinsa viimeksi ala-asteen aamunavauksessa.