Kaamosaamuihin herääminen saa varmasti itse kunkin pohtimaan elämänvalintojaan. Mutta miltä talviaamut tuntuvat, kun kyyti työpaikalle starttaa ennen aamukuutta? Millaisia hyviä ja huonoja puolia pendelöinnissä on?
Talvi saa stereotypioissa vanhan kansan muistelemaan pitkiä ja karuja koulumatkojaan täynnä pimeyttä ja vaaroja. Oli synkkyyttä, suksia ja suurpetoja.
Itse kenties muistelen keinutuolissa omia matkojani kotoa ihan vain toimistolle. Jos joku olisi sanonut minulle pari vuotta sitten publiikissani, että heti syksyllä kulkisin kahden tunnin työmatkaa suuntaansa, en olisi uskonut. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan: kolmas pendelöintisyksyni kääntyy pian taas kevääksi!
Selkeyden vuoksi kuitenkin todettakoon, että kuljen toimistolle keskimäärin kerran tai kaksi viikossa. Ilman etätyön iloja tämän tekstin sävy voisi olla muutamaa astetta melankolisempi.
Syyni pitkiin työmatkoihin oli varsin pragmaattinen: Turusta ja nykyisestä asuinkaupungistani Forssasta ei löytynyt viestintään orientoituneelle fennistille töitä. Verkot piti viskata maallista matalikkoa kauemmas, erityisesti maan uudemman pääkaupungin suuntaan.
Helsingistä tärppäsikin käytännössä heti. Koska muuttaminen lähemmäs työpaikkaa ei sopinut elämäntilanteeseeni, päätin liittyä noin 140 000 pääkaupunkiseudulle pendelöivän ammattilaisen joukkoon.
Mitä etuja ja haittoja pitkässä työmatkassa sitten on?
Plussia: Keskeytyksetöntä aikaa lukemiseen ja työntekoon
Olen siinä mielessä etuoikeutettu, etten kovinkaan herkästi ala voida pahoin julkisissa kulkuvälineissä. Tämä on tarjonnut minulle paikoitellen paljonkin luksusta: kaksi tuntia keskeytyksetöntä ja häiriötöntä aikaa on melkoinen lahja nykypäivän kiireisessä arjessa.
Moni keskittymistä vaativa työtehtävä onkin taittunut itseltäni parhaiten juuri bussissa. Penkistä ei pääse touhottamaan mielenkiintoisempien häiriötekijöiden perässä, jolloin aivojen asetukset esimerkiksi kirjoituspainotteisiin tehtäviin ovat juuri otolliset. Jos silmä väsyy, katse hakeutuu ruudulta luontevammin maisemaan kuin mobiililaitteeseen. Myös tämä teksti on syntynyt pääosin tien päällä.
Lisäksi lukurutiinini on paljon velkaa työmatkailulle. On ollut vaikea uskotella itselleen, ettei aikaa lukemiselle ole, kun olosuhteet tarjoilevat sitä Onnibusin värisessä lahjapaketissa. Luin käytännössä Forssan ja Helsingin välillä itsestäni jopa puolikkaan valtiotieteiden maisterin – toinen puolikas jäikin sitten tekemättä.
Miinuksia: Pimeyden uudet ulottuvuudet ja väsymys
En ole millään mittapuulla aamuihminen, mutta mielestäni nouseminen loppukevään raikkaaseen aamuun tuntuu oikeastaan melko mukavalta. Koko muu kaupunki nukkuu vielä, mutta linnut toivottavat jotakuinkin hyvää huomenta.
Todellista luonteen lujuutta mitataankin talvisaikaan, kun mistään edellä mainitun kaltaisesta runollisuudesta ei ole jälkeäkään. Näin joulukuussa lähipäivien kaikki valoisa aika kuluu toimistolla, mikä on omiaan katalysoimaan melankolista mielialaa.
Lähipäivät vaativat veronsa sielun lisäksi myös ruumiilta. Joskus männävuosina väsymys yritti painaa myös päivällä – erityisesti, jos iltapäivän palaveri oli viritetty ansaksi hämärästi valaistuun neuvotteluhuoneeseen, jossa piti istua sohvalla tai muulla pehmeällä pinnalla. Nykyisin unirytmini on onneksi siinä määrin hallinnassa, että toimistopäivinäkin riittää energiaa.
Ensimmäisinä työkuukausinani unenlaatuni kärsi myös siitä, että jännitin bussiin ehtimistä. Nykyään kuitenkin nukun yöni hyvin, sillä olen oppinut luottamaan toimiviin aamurutiineihin. Kai tätäkin voi pitää jonkinlaisena aikuisuuden merkkinä?
Työmatkalainen löytää itsestään uusia puolia
Omat kokemukseni pendelöinnistä ovat kaikesta huolimatta valtaosin myönteisiä. Vaikka matkaaminen vaatii veronsa, työssäkäyntialueen laajentaminen on mahdollistanut minulle paitsi mielekkään työn myös entistä syvemmän itsetuntemuksen.
Olen esimerkiksi huomannut, että jopa sysipimeiden peltomaiden keskellä kiitävässä linja-autossa on tunnelmaa. Silloin voi käpertyä tiukemmin talvitakkiin ja uppoutua musiikin tai podcastin maailmaan.
Jos olisin aikanaan löytänyt töitä asuinkuntani lähialueilta, olisin todennäköisesti ottanut työpaikan vastaan sen enempää pohtimatta, olisiko kauempaa voinut löytyä jotain itselleni sopivampaa. Työmatkailun myötä olen kuitenkin onnistunut viemään uraani juuri haluamaani suuntaan.
Kannustankin siis jokaista hakemaan työ- ja harjoittelupaikkoja rohkeasti kauempaakin kuin oman asuinpaikan lähitienoilta. Loppujen lopuksi pendelöinnin sopivuuden itselleen saa selville vain yhdellä tavalla – lähtemällä rohkeasti tien päälle.
Ilkka Olkku
Kirjoittaja on Forssasta Helsinkiin busseileva fennisti, joka on todistanut näiden kaupunkien välillä paitsi pohjattomalta tuntuvaa pimeyttä myös mitä kauneimpia auringonnousuja.