Melankolia-sana tulee kreikan kielen sanoista μέλας χολή, jotka tarkoittavat mustaa sappea. Nykyään melankolialla tarkoitetaan esimerkiksi surumielisyyttä, alakuloisuutta tai katkeransuloista nostalgista haikeutta, mutta alkuaan melankolia on ollut nimitys mustan sapen ylituotannon aiheuttamalle mielisairaudelle.
Antiikin Kreikassa kehittyneen ja länsimaalaiseen terveyskäsitykseen pitkään – jopa 1800-luvulle saakka – vaikuttaneen humoraaliopin mukaan ihmisen elimistön neljä perusnestettä ovat veri, keltainen sappi, musta sappi ja lima. Perusnesteet puolestaan vastasivat Galenoksen neljää temperamenttityyppiä: veri sangviinista (iloinen, optimistinen, toimelias), keltainen sappi koleerista (kiivasluonteinen, intohimoinen, voimakastahtoinen), musta sappi melankolista (surumielinen, alakuloinen, herkkä) ja lima flegmaattista (rauhallinen, tasapainoinen, harkitseva). Jotta ihminen voi hyvin ja pysyi terveenä, nesteiden tuli olla tasapainossa.
Myös tutkijan työssä nesteiden pitää olla tasapainossa, mutta tutkimusprosessin eri vaiheissa eri nesteet ja niiden mukaan erilaiset mielentilat kuitenkin vaihtelevat laidasta laitaan.
Kun tutkija aloittaa uuden tutkimuksen, hän on yleensä sangviininen: täynnä iloa, optimismia ja energiaa. Uusi aihe vetää puoleensa ja tuntuu siltä, että nyt ollaan tärkeän ja kiinnostavan äärellä. Tutkija on täynnä tiedonhalua ja kiinnostusta. Tutkimusprosessin alkupuolella olevaa tutkijaa voisi luonnehtia myös koleeriseksi. Hän on täynnä intohimoa tutkimustaan kohtaan. Tutkija pulppuaa ideoita, kiehtovia hypoteeseja, aineisto kutkuttaa, tutkimuskirjallisuus vetää puoleensa ja alustavat havainnot innostavat.
Varsinkin yliopisto-opettajan työssä tutkimus on kuitenkin vain osa työnkuvaa. Monet työtehtävät ajavat tutkimustyön ohi. Opettaja suunnittelee, valmistelee ja pitää luentoja ja harjoitustunteja. Kasa tenttejä ja pino esseitä odottaa lukemista. Täytyy osallistua erilaisiin kokouksiin, palavereihin ja tapaamisiin. On opiskelijoiden ohjausta. Sähköposteja tulee välillä nopeampaa tahtia kuin niihin ehtii vastatakaan. Välissä pitääkin kirjottaa jokin toinen juttu, valmistella esitelmä ja osallistua seminaariin.
Alun energinen ja nopeasti etenevä tutkimustyö hidastuu, ja myös tutkimuksen alun intohimoinen ja energinen ilo muuttuu kasvavan flegmaattisuuden myötä rauhalliseksi ja tasaiseksi tutkimuksen työstämiseksi. Tutkija myös pysähtyy työnsä ääreen harkitsemaan tarkkaan esimerkiksi tutkimusasetelmaansa, tutkimuskysymyksiään ja aineistoaan. Tutkimuksen tekemiseen tulee yleensä myös taukoja.
Melankolialtakaan tutkija ei säästy. Tulee vaiheita, jolloin koko tutkimus ahdistaa ja liiallinen musta sappi saa tutkijan masentuneeksi ja surulliseksi. Tutkimus ei tunnu etenevän, saattaa jopa mennä takapakkia. Jotain pientä, joskus suurempaakin, joutuu tekemään kokonaan uudestaan. Aineiston pyörittäminen tuntuu loputtomalta. Voi joutua toteamaan, ettei olekaan ottanut jotain keskeistä asiaa ollenkaan huomioon ja tekemään isojakin muutoksia, jotta saisi tutkimuksesta toimivan. Itse asiassa koko tutkimus voi tuntua turhalta tai vähämerkityksiseltä. Tylsältäkin.
Sangviinisuus, koleerisuus, flegmaattisuus ja melankolisuus vuorottelevat tutkimuksen edetessä. Lopulta tutkimus kuitenkin valmistuu, yksi nopeasti, moni hitaammin kuin olisi toivonut, mutta valmistuu kuitenkin. Tutkimuksen lähestyessä loppuaan veren määrä lisääntyy. Sangviininen energia saa tutkijan viimeistelemään työnsä intensiivisesti ja optimistisesti, vaikka jokainen tutkija tietää, että valmis tutkimus ei ole lähellekään valmis. Se lähtee maailman tuuliin koeteltavaksi.
Vertaisarvioijat pitävät huolen, että tutkimuksesta tulee paras mahdollinen, mutta tiedossa on melankoliaa, sillä yleensä arvioijien lausunnot sisältävät enemmän kritiikkiä ja muutosehdotuksia kuin kehuja ja positiivisia huomioita. Ensireaktio arvioihin saa mustan sapen arvot huippuunsa. Usein mustan sapen
määrää pystyy laskemaan kollegiaalisen vertaistuen avulla. Melankolinen vaihe taittuu kuitenkin yleensä aika nopeastikin, ja tutkija saa usein huomata, miten vertaisarvioijat ovatkin hoksanneet jotain arvokasta ja tärkeää ja miten heidän kommenttiensa ja ehdotustensa kautta tutkimuksesta tulee entistä parempi. Moni tutkija saa joskus myös palautetta, joka satuttaa. Tutkimus saatetaan hylätä kokonaan, jolloin sille pitää lähteä etsimään uutta julkaisua. Ikävien, jopa satuttavien kommenttien yli pitää rämpiä, ja joskus vaaditaan sisua ja kiukkua jatkaa.
Melankolista palautteen vastaanottamista seuraa tyypillisesti koleerinen vaihe. Tutkimusta työstetään palautteen perusteella yleensä nopeassa ja kiivaassa aikataulussa, mutta toisaalta viimeistelyssä on myös flegmaattisia piirteitä siinä, että muutosehdotuksia harkitaan ja punnitaan tarkkaan. Tutkija on lopulta itse aina vastuussa omasta tekstistään ja omista valinnoistaan. Niiden takana pitää pystyä seisomaan.
Arviointivaihe voidaan joutua toistamaan uudelleenkin, jos tutkimus ei läpäise ollenkaan tai ensimmäisen muokkauskierroksen jälkeen arvioitsijoiden tiukkaa seulaa. Mutta lopulta. Lopulta tutkimus on valmis.
Kun tutkimus on julkaistu, nesteet ovat tasapainossa. Tutkija kokee iloa työstään, tuntee intohimoa omaan tutkimusalaansa kohtaan, on tyytyväinen, rauhallinen ja ylpeäkin siitä, että tutkimus on valmis, mutta tuntee myös jonkinasteista melankoliaa saatettuaan työnsä loppuun. Uusi tutkimuksen vuoristorata on kuitenkin jo alkamassa, kun toinen kesken oleva tai kokonaan uusi tutkimus saa jälleen tutkijan veren kuohumaan ja tekee tutkijan iloisen, energisen ja optimistisen sangviiniseksi. Taas ollaan uuden, tärkeän ja kiinnostavan äärellä!
Heidi Salmi
Kirjoittaja on sangviininen suomen kielen dosentti, yliopisto-opettaja ja vanhan kirjasuomen tutkija.