Kielitoimiston sanakirjan mukaan melankolia määrittyy sanoilla ”alakuloisuus, apeus, surumielisyys; raskas-, synkkämielisyys”. Tähän aikaan vuodesta olisi helppoa vaipua epätoivoon, mutta olen opetellut ja oppinut rakastamaan kuukausiksi venyvää marraskuuta, jollainen talvi lounaisrannikolla näyttää olevan. Helposti se ei ole käynyt, mutta synkkyyteen taipuvalle mielelle on jopa lohdullista, kun saa tuudittautua hämärään kodin rauhassa. Ruskan jälkeen harmaantuneilla kaduilla pienetkin piristykset tuntuvat erityisen kauniilta – jouluvalot, ikkunasomisteet ja jokirannan pastelliset kivitalot. Haluan löytää surusta kauneutta.
Mielestäni paras vastaisku pimeyteen onkin se, ettei koita pyristellä sitä vastaan, vaan heittäytyy siihen varauksetta. Kattolamppuni toimii vain koristuksena, kun asuntoani valaisevat vain lukulamput ja kynttilät, suihkussakin. Keittiössäni porisee vain valtavia, lämmittäviä patoja, jos ei lasketa lukuisia kupillisia teetä ja mutteripannukahvia, jonka sekaan vaahdotan kanelia ja vaniljaa. Iltaisin asunnossani soi hiljainen jazz ja aina tilaisuuden tullen ostan lähikaupasta parin euron alennusneilikoita, jotka piristävät kotiani parhaimmillaan viikkoja. Pimeys on myös siitä tyynnyttävää, ettei sitä ihan niin nopeasti huomaa, jos pyykit ovat jääneet odottamaan viikkausta tai nurkat imuroimatta.
Ihaninta loppuvuodessa on mielestäni se, miten arkea romantisoidessa tulee myös ruokkineeksi luovuutta: sängyn viereen pesiytynyt kirjakasa kasvaa kasvamistaan, unohtunut maalausharrastus on helppo herätellä joulukorttipajan varjolla ja kirjoituskone nakuttaa vuosien jälkeen. Toivottavasti sinäkin löydät jotain lempeää tästä vuodenajasta, vaikka kurssityöt vielä hätyyttäisivät sinua levolta. Olkoon tämä lehti siihen yksi mahdollisuus.
Teemaltaan myös Kieleke laskeutuu loppuvuoden koleuteen; vuoden ja nykyisen toimituskunnan viimeisen numeron teema on melankolia. Nyt ei siis tarvitse olla rohkea ja reipas, vaan tulevissa kirjoituksissa sukelletaan syviin vesiin, ammennetaan synkkyydestä ja löydetään lohtua hiljenevistä illoista. Henkilökuntapalstalla Heidi Salmi kertoo tutkijan ylä- ja alamäistä. Puheenjohtajapalstalla Ville kirjoittaa myöhästymisestä. Alumni Ilkka aprikoi pitkiä työmatkoja. Tuulia kirjoittaa kuolemasta ja syrjäseudusta. Jasminin esseessä etsitään esoteriaa taiteessa. Annin novelli kuvaa keskiluokkaista pahoinvointia. Wilma on selannut TikTokkia. Emilia kertoo vuodestaan Virossa. Jasminin novellissa kellutaan kesäyössä. Ville jakaa kolme reittiä reilille. Ei Kielekettä ilman Elinan runoa. Vieraskynä-Viivin novelli vie hirvimetsään. Wilma ja Telma tekivät ristikon. Mirjami kertoo esseessään koti-ikävästä. Ada löytää pimeydestä lempeyttä. Lopuksi Milla runoilee hauraasta mielestä ja pehmeästä rakkaudesta. Voi mikä kattaus!
Kulunut vuosi päätoimittajana on ollut lempeä ja riemastuttava. Vaikka otankin ilolla vastaan väljenevät velvollisuudet, on haikeaa lähteä toimituksesta, joka on muotoutunut miellyttävimmäksi sivupoluksi opintojeni aikana. Oli tietenkin kutkuttavaa päästä kirjoittamaan säännöllisesti, mutta itselleni Kielekkeen suurin anti oli vuoden aikana syntynyt kirjoittajayhteisö, kirjoituspiirit ja erityisesti karonkat. Eikä vähiten mieltäni lämmitä jokainen vuoden aikana julkaistu kirjoitus, joka on tarjonnut näkökulman erilaisiin elämiin. Vaikka opinnot ovat varmasti itse kunkin niskaa kutitelleet hönkäyksillään, on silti jokaiseen lehteen löytynyt reippaita ja sanavalmiita kirjoittajia mitä runsaimmin. Kiitos siis jokaiselle lehteämme lukeneelle ja erityisesti Kielekkeeseen kirjoittaneelle, aina oppiaine- ja maakuntarajat ylittäen!
Lempeydellä
Jasmin Hämäläinen
Päätoimittaja vielä kerran.