Palasin elokuun alussa Japanin-vaihdostani Suomeen, kun asuntolasopimukseni päättyi. Ehdin vielä opintojeni päätyttyä tekemään aikamoisen pikareissun Shizuokan, Nagoyan ja Kioton kautta Osakaan ja sieltä takaisin Tokioon. Olin viettänyt suurimman osan ajastani Japanissa Tokiossa, joten en voinut lähteä ilman, että olisin nähnyt edes vilauksen Japanin muista suurkaupungeista. Paluu Suomeen ei kuitenkaan sujunut aivan suunnitelmien mukaan, sillä myöhästyin ikävän kommelluksen takia alkuperäiseltä lennoltani. Vaikka mitään varsinaista hätää ei ollut, tunsin olevani elämäni pahimmassa pulassa. Kun lopulta pääsin perille, helpotus oli valtava. Lähtö Japaniin oli mennyt aikanaan ongelmitta, ja siksi tuntuu yhä harmilliselta, että paluumatka jäi mieleen stressaavana ja jopa vähän traumaattisena kokemuksena. Vaikka kokonaisuutena kaikki meni hyvin, olen jälkeenpäin miettinyt paljon, mitä olisin voinut tehdä toisin. Kaikki ei mennyt niin kuin olin toivonut, mutta ehkä juuri siksi tämä reissu oli minulle opetus.
Kun loppukokeiden jälkeen hyvästelin opettajat ja kurssitoverit, ja kävin palauttamassa opiskelijakorttini (siihen tehtiin vain rei’ittimellä reikä ja sain pitää sen muistona ^^), tuntui hassulta ja hämmentävältä. Ympäristö ja ihmiset olivat tulleet jo niin tutuiksi, joten tuntui oudolta ajatella, että nytkö tämä on jo ohi. Paluu tuntui siltä, että minut olisi pudotettu takaisin maan pinnalle. Ensimmäiset päivät Suomessa menivät jet lagissa ja oudossa välitilassa. Heräsin aamuisin hämmentyneenä, sillä en ollutkaan enää asuntolahuoneessani, ja iltaisin saatoin yhä ajatella, että minun pitäisi vielä ehtiä asuntolalle syömään illallista ja pyykkäämään.
Sopeutumistani on helpottanut se, että olen pitänyt itseni kiireisenä. Kurssit, kandityö, ainejärjestötoiminta, työt, Kieleke ja harrastukset ovat täyttäneet arjen nopeasti. Olen lievittänyt Japani-ikävääni kokkaamalla japanilaista ruokaa, kuuntelemalla tuttuja kappaleita ja jatkamalla japanin opiskelua. Japanilaisesta ruuasta lempparikseni jäi japanilainen curry, joka on herkullisen suolaista ja tulista ja sopii hyvin riisin ja paksujen udon-nuudeleiden ja pikkelssin kanssa. Siitä on tullut minulle lämmittävä lohturuoka, joka muistuttaa minua ajastani Japanissa. On ollut myös ihanaa jatkaa japanin opiskelua Turun yliopistossa. Koen, että Rikkyon intensiiviset japanin tunnit ja se, että minun oli pakko käyttää kieltä ovat olleet hyödyksi.
Vaihdon jälkeinen ns. käänteinen kulttuurishokki on ollut yllättävä. Huomasin esimerkiksi, että minun piti opetella pois kumartelusta, joka ei ihan sovi suomalaiseen vuorovaikutuskulttuuriin. Japanissa totuin kumartamaan aina tervehdysten, kiitosten ja anteeksipyyntöjen yhteydessä. “Anteeksi” taisikin olla eniten käyttämäni sana koko vaihtoni aikana, mutta sillä pääsi pitkälle (varsinkin, jos ei osannut muuta sanoa). Totuin myös käyttämään kasvomaskia, jos ilmanlaatu oli heikko tai olin kipeä (tai en muuten vain halunnut näyttää naamaani :D). Suomalaiset yhdistävät maskit luonnollisesti korona-aikaan, mutta Japanissa niistä tuli minulle normaali ja kätevä varuste. Joskus myös huomaan edelleen kertaavani mielessäni japaniksi, mitä sanon esimerkiksi kaupan kassalla, ja sitten tajuan olevani Suomessa. Koska vietin melko pitkän ajan puhuen lähes pelkästään englantia tai japania, lipsauttelen vieraita sanoja sinne tänne. Miten kieli voikaan vetää aivot näin solmuun?
Vaihdosta palanneille järjestettiin paluuorientaatio, ja pääsin keskustelemaan muiden kanssa vaihtoon liittyvistä kokemuksista ja tunteista (Opiskelijavaihdosta saa muuten haalarimerkin! Se on ehkä kallein, mutta erityisin haalarimerkki, joka minulla on). Moni vaihdossa ollut ymmärtää varmasti, miltä vaihdon jälkeinen tyhjyys tuntuu. En ole puhunut kenenkään kanssa vaihtokokemuksistani kaikessa laajuudessaan. Tuntuu, että en pysty tai edes jaksa selittää kaikkea jollekin, joka ei ole kokenut samaa. Siksi suosittelen vaihtopäiväkirjan pitämistä! Sen avulla voi purkaa tunteita ja säilyttää muistoja. Dokumentoin vaihtoani myös ottamalla paljon kuvia kaikenlaisesta, jotta muistaisin mahdollisimman paljon. Niitä selaillessa tuntuu vielä, että minulla on yhteys siihen elämään, joka on nyt jo jäänyt taakse.
Suomeen palattuani arki on tuntunut hiljaisemmalta. Turussa ei ole niin paljon tekemistä kuin Tokiossa, mutta olen kaivannut rauhaa, tilaa ja puhdasta ilmaa. Silti jäin haikailemaan Tokion kahviloiden, ostoskatujen ja pelihallien perään. En uskalla laskea, kuinka paljon käytin rahaa kolikkoautomaateista saataviin gachaponeihin ja musiikkipeleihin… Tokion väenpaljous alkoi joskus uuvuttamaan, kun piti kulkea ihmismassan mukana ja varoa, ettei olisi kenenkään tiellä (olin silti tiellä). Sen lisäksi äänimaisema kuulutuksineen ja rallatuksineen etenkin juna-asemilla ja ostoskeskuksissa kävi joskus niin kuormittavaksi aisteille, että shoppailureissun jälkeen olin henkisesti ja fyysisesti aivan kuitti.
Kokemukseni japanilaisesta yhteiskunnasta olivat pääosin myönteisiä, mutta näin myös sen, miten vahva sisäpiirin ja ulkopuolisten raja voi olla. Koin, että minut otettiin yleensä vastaan lämmöllä ja uteliaisuudella (etenkin yliopistolla, henkilökunta, paikalliset opiskelijat ja muut vaihtarit olivat ihania :)<3), mutta toisinaan pystyin aistimaan hienovaraista etäisyyttä. Turistien huono käytös näyttää lisääntyneen, mikä on ikävää, ja se onkin ajankohtainen puheenaihe Japanissa. En koskaan kokenut suoranaista syrjintää, mutta tiedostin sen, että ulkomaalaiset eivät olleet tervetulleita tai toivottuja kaikkialle. Tatuointieni takia tiesin jättäväni esimerkiksi onsen-kylpylät väliin. Nämä hetket opettivat paljon siitä, miten monimutkaisia kulttuuriset normit ja käsitykset voivat olla. Uskon kuitenkin, että kun lähestyy toista kulttuuria aidolla kiinnostuksella ja kunnioituksella, voi välttyä monilta väärinkäsityksiltä. Vaikka Japanissa on paljon sääntöjä ja hienotunteisia käytöstapoja, ihmiset olivat pääosin ystävällisiä ja vilpittömästi iloisia siitä, että olin kiinnostunut heidän kielestään, kulttuuristaan ja tavoistaan.
Vaihdon aikana oli myös vaikeita hetkiä. En jälkeenpäin olisi halunnutkaan käydä kurssia, jonka luennot olivat lauantaisin, mutta en voinut enää jättäytyä pois (vaikka olin ainoa kurssin valinnut opiskelija, mikä turhautti). Olisin myös halunnut matkustella enemmän Japanin sisällä, varsinkin vielä alkukeväällä, kun lämpötilat olivat vielä siedettävät. Kesän kuumuus oli kokemus itsessään, ja olin välillä melko varma, etten selviäisi siitä. Minua koetteli myös voimakas koti-ikävä, sellainen joka sai itkemään silmät turvoksiin ja joka tuntui epämiellyttävänä tunteena, ettei kuulu joukkoon. Tätä tunnetta vahvisti varmasti se, että olin hyvin tietoinen siitä, että erotuin joukosta. Näytin ulkoisesti erilaiselta ja siltä, että en ihan tiennyt missä olin ja mitä tein. Toisaalta sellainen irrallisuuden tunne tuntui myös vapauttavalta, että elin täysin omilla ehdoillani. Välillä vertailen itseäni muihin vaihtareihin ja mietin, otinko vaihdosta tarpeeksi irti. Mutta todellisuudessa vaihdostani tuli hyvin tapahtumarikas ja merkityksellinen kokemus, eikä sitä pysty pelkkien somekuvien kautta välittämään. Ja tarvitseeko kaikkea edes kokea yhdellä kertaa? Uskon, että tulen vielä joskus palaamaan takaisin Japaniin, ja aikaisempi kokemukseni on silloin hyödyksi. Japani ei koskaan tuntunut täysin kodilta, mutta ei myöskään enää vieraalta. Loppua kohden tunsin jo olevani valmis palaamaan. Olen kiitollinen siitä, että sain kokea jotain niin suurta ja erilaista ja ennen kaikkea siitä, että opin myös uutta itsestäni.
読んでくれてありがとうございます！今日もいい日になりますように〜
Kiitos kun luit! Toivottavasti tästäkin päivästä tulee hyvä päivä.
Telma
Kirjoittaja on vaihdosta takaisin palannut Kielekkeen toimittaja.