Viestintäura ei auennut, opettajuus vei mukanaan

En haaveillut opettajanhuoneen palaneen kahvin katkusta, Wilma-viesteistä tai siitä, että joku kysyy viidettä kertaa saman tunnin aikana, saako mennä vessaan. Silti valmistumisen jälkeen huomasin olevani luokan edessä tussi kädessä rustaamassa muistiinpanoja moduksista – ja hämmentävää kyllä, nautin siitä. Nyt en enää tiedä, mitä muuta voisin tehdä. Paitsi ehkä voittaa lotossa ja perustaa rescue-koirien vanhainkodin. Koska sitä saanen odotella, olen ihan tyytyväinen tähänkin.

En voi väittää, ettei opettajan työ olisi käynyt opiskeluaikana mielessäni. Pänttäsin kuitenkin kirjallisuutta perus- ja aineopintojen verran ja rämmin läpi aineenopettajan pedagogiset opinnot. Rämpiminen on tässä oikea verbi: olin ainakin kahdesti valmis jättämään koko sivuaineen kesken. Motivaationi opettajan työtä kohtaan oli heikko. Viestintätyö veti puoleensa, ja ajatus opettajuudesta suorastaan puistatti. Sanoinpa kerran graduohjaajallenikin, etten pysty kokemaan onnistumisen tunnetta opettajana.

Valmistumisen jälkeen aloitin työnhaun. Viestinnän harkkapaikat tarttuivat aikanaan helposti haaviini, mutta nyt hakemuksiin vastattiin toistuvasti samalla lannistavalla mantralla: ”Kiitos hakemuksestasi, mutta valinta ei kohdistunut teihin.” Kun tarpeeksi monta pettymystä oli takana, päätin hakea opettajan töitä. Ajattelin, että kyllä nyt puoli vuotta tai maksimissaan vuosi menee, vaikka olisi miten kamalaa.

Opettajuus kuitenkin yllätti iloisesti. Vaikka mediassa kauhistellaan opettajan työtä ja kuva on toisinaan erittäin synkkä, oma kokemukseni on ollut päinvastainen. Oppilaat ovat todella hyviä tyyppejä, ja siinä missä opetan heitä, he opettavat myös minua. En ollut aiemmin tajunnut, kuinka homogeeninen oma kuplani oli. Maailmankuvani on laajentunut huimasti sekä monikulttuurisuuden että erilaisten ajatusten myötä.

Yksi konkreettinen ilo opettajan työssä on paljon puhutut pitkät lomat. Ainakaan itse en aikaisemmin tiennyt, että opettajilla on myös lyhyet työpäivät. Suomen kielen opettajalla on velvollisuus pitää peruskoulussa 18 oppituntia viikossa. Suurimmaksi osaksi suunnitteluaika on vapaasti sijoitettavissa, eli opettaja voi itse päättää paikan ja ajankohdan, jolloin työnsä tekee. Tämä tuo arkeen paljon vapautta ja joustavuutta. Vinkkinä tuleville opettajille: rajatkaa työ- ja vapaa-aika selkeästi. Töitä voisi varmasti tehdä kellon ympäri, mutta siihen ei ole tarvetta. Kaikkea ei tarvitse tehdä itse. Oppikirjojen tekijöille on maksettu tehtävien tekemisestä, joten miksi niitä ei siis käyttäisi. On täysin hyväksyttävää mennä sieltä, mistä aita on matalin.

Kun sanoin graduohjaajalleni, etten saa opettajan työstä onnistumisen kokemuksia, olin väärässä. Nyt tunnen niitä valehtelematta päivittäin. Onnistuminen voi olla se, kun oppilas huikkaa ovelta, että tunti oli kiva. Tai se, että se sama oppilas, jonka kanssa aiemmin puhuimme kavereille juttelemisesta opetuksen aikana, istuu nyt hiljaa tai ainakin hiljempaa. Tai se hetki, kun oppilas kertoo vaikeasta aamustaan ja tajuan, että olen hänelle turvallinen aikuinen.

Lisäksi nykymaailmassa on pakko arvostaa sitä, että opettajan työ on vakaa ja turvattu. Talouden heittelyt tai muut huolestuttavat tilanteet Suomessa tai maailmalla eivät vaikuta opettajan työhön. Opetus järjestetään kaikissa tilanteissa. Oppituntien aikana ei myöskään koskaan ehdi miettiä omia asioitaan tai katsoa kelloa. Yksi työn parhaista puolista on se, ettei siinä tarvitse todistella osaamistaan tai vakuuttaa ketään. Työtä tehdään täysin oppilaita varten.

Ja mainittakoon vielä tämä: omassa koulussani on mahtavat henkilökunnan bileet. Esimerkiksi kesäloman alkaessa pidimme erään opettajan omakotitalossa ehkä maailman hauskimmat kotibileet, joista riittää juttua varmasti koko seuraavaksi lukuvuodeksi. Tarinat näistä bileistä on saanut ahkerimmatkin opiskelijabileissä kävijät haukkomaan henkeään.

En siis päätynyt opettajaksi kutsumuksesta, vaan vähän vahingossa. Mutta nyt en vaihtaisi tätä työtä mihinkään. Tässä ammatissa saan olla merkityksellinen osa nuorten arkea, käyttää luovuuttani, oppia jatkuvasti uutta ja ennen kaikkea, nauraa joka päivä.

Työ ei aina ole helppoa, eikä sen kuulukaan olla. Mutta se on palkitsevaa, tärkeää ja täynnä elämää. Ja kun joskus mietin, mitä muuta voisin tehdä, palaan ajatukseen: lottovoitto ja rescue-koirien vanhainkoti. Lottovoittoa odotellessa viihdyn mainiosti myös täällä palaneen kahvin katkun ja Wilma-viestien (tai pian Digione-viestien) keskellä.

Sara Ijäs
Kirjoittaja on jo Turusta valmistunut suomen opettaja, jolla alkaa toinen opevuosi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *