Tämänkin kevään ajaton hattumallisto on useimmiten Fredriksonilta. Suomessa ylioppilaslakkeja tekevät myös pienemmät valmistajat. Kuinka monta ei-Fredriksonia bongaat kuvasta? (kuva: Wikimedia Commons)

Vappu koettelee taas yo-lakin kestävyyttä.

Missä sinun yo-lakkisi on? Minun lakkini makaa vielä kiltisti kaapissa odottamassa ensimmäistä vappuaan. Se on vielä putipuhdas ja vitivalkoinen – aivan kuten suomen kielen fuksien haalaritkin.

Toistaiseksi. Olen fuksina kuullut opiskelijavapusta sen verran villiä mudassa kierimis- ja skumpan läikkymisjuttua, että lakillani taitaa olla kivulias vappuneitsyyden menettäminen edessä.

Tosin lakkini ei ole aivan tavallinen Fredriksonin valkolakki, vaan C.L. Seifertin yo-lakki. Oudosta nimestään huolimatta C.L.Seifert väittää olevansa Pohjoismaiden vanhin yo-lakkien valmistaja. Itselläni on yrityksen lakeista oikea helmiyksilö, kultalakki, jonka pitäisi kestää ties mitä vettä, likaa ja aikaa. Punaviinin päälle kaataminenkaan ei pitäisi olla lakilleni juttu eikä mikään, mitä kyllä suuresti epäilen. Jos lakkini luvattu kestokyky pettää, minulla on 50 vuoden vakuutus. Olen lukioaikana tilannut huomaamattani jokaisen opiskelijan unelmalakin. Kiusaukseni laittaa lakki vappuna koetukselle on mainospuheen nojalla lähes vastustamaton. Vapun jälkeen voit lukea Kielekkeestä, kuinka yo-lakilleni lopulta kävi.

Erikoisuudestaan huolimatta kultalakkini ei ole C.L. Seifertin valikoiman villeimmästä päästä. Tarjolla on nimittäin myös ekologisia, hopea- ja pronssilyyraisia, nimikirjaimin koristeltuja ja jopa pikkuruisella kameralla varustettuja lakkeja. Näiden lakkien esittelystä firman edustaja sai abivuotenani aikaiseksi puolen tunnin mittaisen luennon. Muistan olleeni yo-lakkimahdollisuuksista enemmän kuin hämmästynyt. Valkolakkien esittelijä myönsi itsekin, että lakki kameran kera taisi olla yliammuttu idea, joka oli tulosta asiakkaiden toiveiden liiallisesta huomioon ottamisesta. Saman saattoi päätellä auditorion takapenkiltä kuuluvasta hersyvästä tirskunnasta ja lakin mahtipontisesta hintalapusta. Liekö moisilla edes kysyntää?

Kolmas vaihtoehto Fredriksonin ja C.L.Seifertin lakkien lisäksi on suomenruotsalaisten yo-lakki, joka eroaa tavallisesta valkolakista vain hieman. Suomenruotsalaisessa versiossa on 22 millimetrin lyyra, kun taas tavallisessa lakissa lyyra on 14 tai 16 millimetrin kokoinen. Selitys tälle omituiselle erolle löytyy historiasta. 1800-luvun kielikysymyksen aikaan lyyran koolla haluttiin kuvata yo-lakin kantajan kielipoliittista asennetta. Puolueettomilla suomalaisilla oli 16 millimetrin ja ”aitosuomalaisilla” 14 millimetrin lyyra. 12 millimetrinen lyyra kuului kiihko- ja 10 millimetrinen puolestaan jo suorastaan raivosuomalaisille. Tämä jako on kaventuneena jäänyt elämään. Monenmoisia yo-lakkeja on siis enemmän kuin äkkipäätään ajattelisi.

—

Ja kuinkas sitten kävikään?

Ei ollut voittamaton tämä lakki. (kuva: Janina Jokimies)

Kaiken kestäväksi väitetty yo-lakki tahriintui ja hajosi vappuna.

En tiedä, kumpaa hajotti keskiviikkoaamuna vapun päivän jälkeen enemmän, minua vai lakkia.

Joka tapauksessa erikoinen C. L. Seifertin merkki ja 60 eurolla lunastettu lupaus tahriintumattomuudesta eivät lakkiani vapulta pelastaneet. Vappuneitsyyden menettäminen oli lakillani jopa odotettua kivuliaampi. Aivan kaameassa kunnossa se ei sentään ole: lakin pääväri on yhä valkoinen eikä esimerkiksi ruskea päälle kaatuneen punkun jäljiltä. Toisaalta en uittanut lakkiani punaviinissä tai kaatanut sen päälle kuoharia edes tieteellisen tutkimuksen nimissä. Sen verran kesy minun oli pakko olla, sillä eihän lupauksiin voi ikinä luottaa. Varsinkin, kun lakkini kohdalla lupaukset vaikuttivat aivan liian hyviltä pitääkseen paikkansa.

Kaiken kaikkiaan yo-lakkini oli vapun menossa mukana lähes 48 tuntia: muutaman tunnin kauneusuneni sekä vappuaaton että -päivän jälkimainingeissa olivat ainoat hetket ilman valkolakkia. Lakki seikkaili niin repun uumenissa eväiden kanssa kuin päässä sekä ulkoilmassa että sisätiloissa. Se selvitti tiensä mitä hoippuvimpien ihmismassojen ja mitä kiehtovimpien litkujen ja eritteiden läpi. Tiukimmat paikat valkolakkini koki varmasti Aurajoen rannalla, sillä siellä juhlinnan villein vaihe alkoi. Rannalla istuskelun tuloksena lakkiin tuli outo, vihertävä tahra. Liekö joku roiskuttanut boolia niskaan tai räkäissyt lakkini päälle, kun olen sitä vähiten osannut aavistaa. Muistikuvia likaantumisesta ei ole, joten tapaus jäänee legendaksi. Toimistoetkoilla vappuaattoyönä lakkini tutustui puolestaan meikkivoiteeseeni. Siinä vaiheessa päälle iski väsymys, joten pikkukätöset ovat varmasti välittäneet silmien hieromisesta ja sohvalla nuokkumisesta irronneet meikkivoidehiukkaset lakkiini, jonka asentoa piti jatkuvasti korjailla.

Suurin vaaran hetki lakilleni sattui Sotkussa, sillä siellä joku nappasi mukaansa aamuyön tunteina armaan neuleeni narikasta. Tämä joku lienee ollut kylmissään lähtiessään kotimatkalle ja ajatellut olevansa hirvittävän fiksu hyödyntäessään narikan antimia. Onneksi lakkini kuitenkin pysyi voron saavuttamattomissa, sillä se seikkaili koko yön tanssilattialla 80-luvun hittejä ja perusbilevingutuksia kuunnellen. Viimeisen, mutta suhteellisen harmittoman takapakin lakkini koki juuri tanssilattialla: kuminauhapidike irtosi toisesta päästään kuumimman reivauksen pyörteissä. Näin oli tosin tapahtunut ennenkin, joten kikat lakin korjaamiseen olivat jo hallussa.

Yo-lakkini vappusaldo oli siis seuraava: epämääräinen, vihertävä tahra, meikkivoideroiskeita, läheltä piti varastus ja irronnut pidikenauha. Täydellinen epäonnistuminen siis lakille, jonka piti olla voittamaton. Mutta. Onhan minulla viidenkymmenen vuoden vakuutus juuri tällaisia tilanteita varten! Pitäisikö siis soittaa kimpaantunut valituspuhelu ja laittaa uusi lakki tilaukseen? Niin en taida tehdä, vaikka huijariyritys siitä hyötyykin. Yo-lakin idea kun on saada vähän osumaa – siitä tietää, että opiskelija on elänyt loistavaa ja ikimuistoista opiskelijaelämää.

Janina Jokimies