Univaje

 “Taas tällainen yö”, pieni parrakas mies jupisi itsekseen. Hän ei ikinä saanut täydenkuun aikaan unta. “Pahuksen täysikuu. Ei ole kuuhulluutta olemassakaan ei, niin sanoo moderni lääketiede. Pah, sanon minä!”

 Pieni parrakas mies kävi aina unettomuuden iskiessä hirveän huonotuuliseksi. Hän nimittäin oli tonttu, eikä sellaisesta tontusta ollut paljon hyötyä, joka valvoi kaiket yöt ja nukkui kaiket päivät eikä koskaan ollut oikeaan aikaan hereillä kurkkiakseen, ovatko lapset kilttejä vai tuhmia. “Tätä menoa minulla ei taaskaan ole mitään järkevää kerrottavaksi huomisessa viikkoraportissa. Joulupukki potkii minut vielä pihalle seuraavissa yt:issä”, tonttu puhisi ja viskoi sänkynsä olkia vihoissaan sinne tänne.

Ei auttanut kuin nousta ylös ja toivoa, että uni tulisi pikku kävelylenkin jälkeen. Tonttu kömpi ylös olkipedistään, avasi ladon raskaan oven ja jäi hankeen seisomaan. Kuu loisti niin kirkkaana, että hän joutui siristelemään silmiään ja näytti entistäkin kärttyisämmältä. “Pitäisikö taas vaihteeksi murtautua taloon ja hakea vessasta pari emännän melatoniinia”, ukko aprikoi partaansa sivellen. Hän muisti, että itse Joulupukki käytti melatoniinia toisinaan aikaeroväsymyksen ehkäisemiseen, joten ehkä se auttaisi tässäkin tilanteessa. “Ei, kyllä sinne meneminen on vähän riski”, hän mutisi ja päätti sen sijaan vain kävellä jokaöisen lenkkinsä ja toivoa, että uni tulisi mahdollisimman pian.

Tonttu talsi kyllästyneenä kartanon pihalle istutettujen honkien lomitse ja potki lunta joka askeleella pieniksi kinoksiksi eteensä. Minuutit tuntuivat tunneilta, kuten niillä on tapana, kun on hereillä keskellä yötä vailla mitään järkevää tekemistä. Tonttu puisti päätään ja yritti kuumeisesti keksiä, millaisin sananmuodoin kuvaisi perheen kolmea lasta. Yleensä deadline toimi mitä parhaana inspiraationa, mutta tällä kertaa mieleen ei tuntunut juolahtavan mitään, mikä saisi raportin kuulostamaan siltä, että hän ihan oikeasti oli edentänyt tehtäväänsä koko kuluneen viikon.

 “Viime raportissa menivät ne nimetkin sekaisin. Yksi oli Ville, mutta oliko se se vanhin vai keskimmäinen? Voi pahus, eihän tästä tule mitään! Jos vaikka sanon, että Ville veti eilen kissaa hännästä? Ei, jos Joulupukki saa tietää, että narraan, saan takuulla potkut! Mutta saattoihan Ville tehdäkin niin”, tonttu pähkäili. Viime kerralla tontun diaesitys oli ollut täynnä ympäripyöreää höpinää, eikä hän uskonut, että sellainen olisi mennyt läpi enää toistamiseen.

Päästyään metsän laitaan tonttu pysähtyi ja murahti päättäväisesti: “Jos minä menen äkkiä nukkumaan, ehdin herätä ajoissa ja keksiä raporttiini sisällön huomenna!” Koska kävely ei siihen mennessä ollut tehnyt tonttua uneliaaksi, hän päätti turvautua emännän melatoniineihin.

Enää piti vain keksiä keino päästä huomaamattomasti sisälle kartanoon. Tavallisesti sellainen olisi ollut tontulle lastenleikkiä, mutta univajeisena kaikki oli aina vähän hankalampaa. Kolme vuotta sitten homma olisi ollut paljon helpompi, kun joka tupa oli täynnä pikkuruisia tonttuovia, mutta tämän joulun trendikoriste oli swagi eli jouluvasta, eikä sellaisesta ollut mitään iloa, jos halusi tunkeutua toisen kotiin keskellä yötä. “Olisikohan koirankopista saunaan kaivamani tunneli vielä ehjä?”

Matka koirankopille oli vaarallinen. Sinne päästäkseen tontun piti kulkea aitan läpi ja puikkelehtia nukkuvien lehmien, hevosten ja kanojen ohitse. Pahin kaikista oli inha kukko, joka aina metelöi ja jahtasi tonttua pitkin pihamaata. Tällä kertaa tonttu kuitenkin onnistui luikkimaan aitan läpi, vaikka kaatoikin matkalla peltiämpärin ja sadatteli ironisen kovaan ääneen aiheuttamaansa ryminää.

Koira haistoi tontun jo kaukaa heilutti häntäänsä ja haukkui iloisesti tervehdykseksi. “Terve!” tonttu huudahti ja ryhtyi rapsuttelemaan koiraa, “sinusta minulla olisikin raportoitavaa vaikka kuinka, niin olet hieno koira joo.” Tontun harmiksi koira ei millään lopettanut innokasta haukahteluaan, joten tonttu päätti heittää koirankopin edustalla lojuneen luun kauas kohti pihan toista päätä. Koira säntäsi luun perään ja veti mukanaan koirankopin, johon oli kiinnitetty ketjulla. Tonttu parkaisi ja väisti pois laukkaavaa koiraa ja lentävää koirankoppia viime hetkellä. “No, ehkä parempi näin”, tonttu totesi ja ryhtyi tonkimaan paljasta ruoholaikkua, jonka päällä vielä hetki sitten oli ollut koirankoppi, “mihinkäs minä… Hahaa!”

Tunnelin pää oli piilotettu koiran ruokakupin alle. Tonttu siirsi kupin ja huomasi, kuinka koira jo viipotti koppeineen takaisin päin. “Kääk!” kiljaisi tonttu, nappasi kiinni lakistaan ja hyppäsi tunneliinsa.

Tonttu oli käyttänyt tunnelia viimeksi pari viikkoa sitten, jolloin se oli kähveltänyt evääkseen aimo annoksen piparkakkutaikinaa. Yritti talonväki sitä usein kaurapuurollakin hemmotella, mutta kaikkihan tiesivät, ettei sellainen riittänyt kilttien listalle nousemiseen. Tunnelin katto oli ehtinyt romahtaa hieman, mutta tonttu onnistui kaivamaan tiensä aina saunaan asti.

Tunnelin toinen pää oli saunan lauteiden alla erään irtonaisen kaakelin takana. Tonttu tönäisi kaakelin pois tieltään, pudisteli multaa nutustaan ja huokaisi tyytyväisenä. Enää piti löytää tie toisen kerroksen kylpyhuoneeseen.

 –––

“Minä tiedän, kuka sinä olet”, kuului hento ääni portaiden yläpäästä. Tonttu sai miltei sydänkohtauksen ennen kuin huomasi, että puhuja oli yksi perheen lapsista. Ehkä Ville? Milla? Nimet olivat niin hankalia.
“Sinä olet vieras mies”, lapsi sanoi ja tuijotti tonttua tuimana.
“Mitä?” tonttu kysyi hämmästyneenä.
“Meidän opettaja sanoi, ettei sinulle saa puhua. Minä haen äidin.”
“Eijei, lapsi hyvä, en minä ole vaarallinen, ole nyt hiljaa ja ota tästä vaikka suklaata ja – –”
“Tämä ei nyt vakuuta.”
“Oijoi, ei mutta en minä ole mikään vieras mies. Tai, äh, kun minä olen… minä olen tonttu.”

Lapsen silmät laajenivat hämmästyksestä. Tonttu uskaltautui jälleen liikkumaan ja lähti kapuamaan ylös portaita.
“Hei – äh – kuule – puuh”, tonttu aloitti mutta joutui pysähtymään viidennelle portaalle lepäämään, “ehkä sinä voisit auttaa minua. Voisitko kertoa, mitä te lapset olette tehneet tällä viikolla?”
“Eikö sinun pitäisi tietää?” lapsi kysyi ja katseli tontun puuhia epäluuloisena.
“Äh, no juu, mutta kun minä olen nukkunut kaikki päivät enkä ole ehtinyt kurkkia teitä ja nyt minun pitäisi pytyä kertomaan Pukille, kuka on ollut tuhma ja kuka kiltti, mutta se on täysin mahdotonta kun en minä edes muista teidän nimiänne.”
“Sinä et kyllä ole sitten kauhean hyvä tonttu”, lapsi totesi, tuijotti tonttua ja nojaili kaiteeseen, “eikä toisten läksyjä kuulu tehdä.”
Tonttu katsoi lasta äreämpänä kuin olisi kuulunut ja puuskahti:
“Lapsi hyvä, jos minä en saa tietää, mitä te olette tehneet, en voi raportoida Pukille ja sitten te ette saa lahjoja.”
“Uhkailetko sinä minua?”
“Äh”, tonttu tuhisi ja heilutteli ärtyneenä käsiään, “ei tämä nyt näin voi mennä.”
“Haluaisitko sinä piparkakkutaikinaa?” lapsi kysyi vaihtaen puheenaihetta juuri niin loogisesti kuin tietynikäisillä lapsilla oli tapana.

Tonttu ei tietenkään voinut kieltäytyä piparkakkutaikinasta, vaikka sen syöminen tarkoittikin, että hänen piti palata kaikki portaat alas takaisin alakertaan. Lapsi kipitti keittiöön, avasi jääkaapin oven ja nappasi alimmalta hyllyltä valtavan kulhon piparkakkutaikinaa.
“Tätä ei sitten saa syödä liikaa, ettei tule vatsanpuruja”, hän huomautti.

 Tonttu ja lapsi ehtivät mutustaa taikinasta aimo palan ennen kuin tonttua alkoi jälleen hermostuttaa. “Oi ei, raportti pitäisi esitellä kahdeksan tunnin päästä ja tässä minä vain mussutan piparkakkutaikinaa!” Tonttu päätti pyytää lasta viemään hänet yläkertaan, jolloin melatoniini olisi jo rutkasti lähempänä kuin alakerrassa istuessa.

 “Menisit nyt nukkumaan”, tonttu yritti, sillä hän ei halunnut lapsen näkevän, että hän aikoi kähveltää melatoniinia. Olisihan se voinut kuulostaa vähän oudolta, jos lapsi olisi alkanut puhua siitä seuraavana päivänä.
“Ei, minä haluan seurata sinua.”
Tonttu tuhahti mutta totesi, ettei ollut aikaa jäädä kinastelemaan. Hän suuntasi varmoin askelin kylpyhuoneeseen, loikkasi ensin vessanpöntön kannelle, siitä lavuaariin ja kurotti parhaansa mukaan kohti peilikaappia. Tonttu hyppäsi peilikaapin ovennuppiin. Kaappi aukesi, mutta tonttuparka jäi roikkumaan nuppiin kykenemättä tekemään mitään.
“Tuota, auttaisitko vähän?” tonttu voihkaisi tukevasti lattialla seisovalle lapselle. Lapsi otti tontusta kiinni ja auttoi tämän peilikaapin hyllylle.
“Mitä sinä oikeastaan haet täältä meidän kylpyhuoneesta keskellä yötä?”
“Äh, öö, nämä ovat näitä tonttujen salaisuuksia”, tonttu nauroi hermostuneesti ja yritti käydä läpi hyllyjen purkkimerta, “haa!”

MELATONIINI 1,9 MG. Niin purkissa luki, ja siihen tontun lukutaito loppuikin. Hän piteli purkkia käsissään ja mietti, olisiko tilanteesta minkäänlaista ulospääsyä ilman, että hänen tarvitsisi selittää tekemisensä lapselle. “Mitä Pukkikin sanoo, jos tuo kertoo sille tästä jouluaattona!”
“Hei kuule”, tonttu sanoi ja yritti vaikuttaa uskottavalta auktoriteetilta, “osaathan sinä jo lukea? Kerropa, mitä tässä sanotaan.”
“Me-la-to-nii-ni. Yksi kapseli päivässä nesteen kera. Otetaan noin kaksi tuntia ennen nukkumaanmenoa, kuitenkin viimeistään kello kaksikymmentäkolme.”
“Voi ei! Mitä kello on?”
“Jotain yksi. Mitä on me-la-to-nii-ni?”
“Voi pahus!” tonttu parahti ja hyppäsi vihoissaan hyllyltä lavuaariin, “luuletko, että minulle tapahtuu jotain pahaa, jos otan tuollaisen nyt.”
“En kyllä yhtään tiedä. Mitä se on?”
“Äh, unohda se, et sinä ymmärtäisi.”
“Minä herätän äidin ja kysyn siltä.”
“Ei! Tuota, tämä on tällaista lääkettä, minkä pitäisi auttaa nukahtamiseen. Minun olisi pakko saada unta, sillä muuten en saa raporttia Joulupukille tehdyksi huomenaamulla, ja jos en saa sitä tehtyä, kaikki on pilalla!”

 Lapsi mietti hetken, ja tonttu oli varma, että tämä ymmärsi tilanteen vakavuuden.
“Mitä jos minä annan sinulle lasin lämmintä maitoa? Se voisi auttaa.”
Lapsi sujautti melatoniinipurkin takaisin peilikaappiin, nappasi myrtyneen tontun mukaansa ja kipitti takaisin keittiöön. Hän lämmitti lasillisen maitoa sekä itselleen että tontulle, ja tonttu alkoi vaikuttaa vähän rauhallisemmalta.
“Kyllä Joulupukki ymmärtää, kun vain selität, mitä on käynyt. Hän on niin kiltti”, lapsi lohdutti, kun tonttu valitteli jälleen menetettyä yötä.
“Etkö sinä nyt kumminkin voisi auttaa minua ja kertoa, mitä te olette tehneet, jotta minulla olisi jotain järkevää kirjoitettavaa raporttiin?”
“En. Koita olla hereillä ensi viikolla.”
“Niin, tuossa on perää. Mutta voisitko edes kertoa, onko Ville vetänyt kissaa hännästä? Kai joku teistä oli Ville?”
“Sinä et tosiaan ole tässä kauhean hyvä.”

Lapsi päästi tontun ulos keittiön ikkunasta, ja tämä palasi latoon yhä vain stressaantuneena. Asiaa ei auttanut se, että liiallinen piparkakkutaikinan syöminen ja laktoosipitoisen maidon juominen aiheuttivat tontulle vatsanpuruja, jotka valvottivat koko loppuyön. Sillä hetkellä se päätti, ettei enää koskaan jättäisi raporttiensa valmistelua niin viime tinkaan.

Nimimerkki Riudh