Kielekkeen kevätkilpailuun 2020 lähetettiin ennätysmäärä upeita teoksia. Suuri kiitos kaikille osallistujille.

Kilpailun raati kommentoi voittajateosta seuraavanlaisesti:

”Koukuttava, hienosti kirjoitettu ja koskettava tarina.”

”Voittajateos piti otteessaan loppuun saakka. Samalla kun aavisti pahaa, halusi niin kovin toivoa hyvää. Upeaa toisteisuutta ja tarinan koossa pitämistä!”

”Kaunista ja synkkää, jollain tapaa kovin ironinen teksti niin vaikeasta aiheesta. Tekstin tunnelma välittyy voimakkaana.”

Lue voittajateos alta.

Viivoja

Iina juoksi minua vastaan ovelle. Selän takana se piilotteli jotain ja ojensi sen sitten silmät loistaen. Kaksi viivaa, kuin eskarilaisen tarmolla valkoiseen seinään piirretyt. Siitä hetkestä aika muutti tasapainoaan. Yhtäkkiä piti ehtiä vertailemaan pinnasänkyjä, juoksemaan neuvolassa, selailemaan opaskirjoja ja suunnittelemaan budjettia… Kaiken sen keskellä piti löytää isä itsestä. Sanoivat, että se syttyy viimeistään, kun pieni käsi kietoutuu ensimmäistä kertaa sormen ympärille. Halusin kuitenkin olla valmis jo aiemmin. Halusin, että lapsella olisi isä jo ennen syntymää.

Ensimmäinen potku tuli kesken ruuanlaiton. Iina oli kurottamassa suolaa maustekaapista, kun se yhtäkkiä hätkähti ja laittoi käden vatsalleen. Lapsi ei ujostellut minua, vaan jatkoi taitojensa esittelyä. Se tunsi jo isänsä. Olin siis onnistunut tärkeimmässä tehtävässäni.

Iinan vatsa ja jännitys kasvoivat. Kohtasin vauvoja kaikkialla. Ne tuijottivat minua vanhempiensa syleistä, kantokopista ja lastenvaunuista. Niiden isoissa silmissä näin välähdyksen tulevasta: ne tiesivät, että minä en malttanut odottaa, että pääsisin pitelemään niiden kaltaista. Joskus joku vauva ummisti silmänsä katsottuaan minuun ja hymyili hyväksyvästi. Iina väitti, että ne olivat vain ilmavaivoja.

Palmusunnuntaina Iina herätti minut ravistelemalla. Sen äänestä kuulsi paniikki. Lakanoissa oli verta. Kaksi punaista viivaa, joista ei voinut iloita. Yritin rauhoitella, tuskin se mitään oli. Tietysti mentäisiin varmuudeksi tarkistamaan, että kaikki on kunnossa. Kaikkihan on kunnossa.

Ikävät ajat muistaa kuin ne olisivat tapahtuneet juuri äsken, mutta ilo unohtuu nopeammin. Se on tunne, josta harvoin ymmärtää hetkellä nauttia, eikä sitä voi varastoidakaan. Menneisyys kuulostaa kaukaiselta, melkein toiselta elämältä. Siltä se tuntuukin. Joku toinen sai kuulla tulevansa isäksi, joku toinen sai tuntea vauvansa ensimmäiset potkut kesken pastakastikkeen maustamisen.

Krampit alkoivat ja verenvuoto runsastui. Iina otettiin sisään sairaalaan. Minä huomasin ajan taas muuttavan tahtiaan. Menneisyys, ohi mennyt isyys. Nyt tulevaisuus, joka ei tuntunut niin lupaavalta. Mennyt vei isyyden. Tulevaisuus, uus, jotain uutta, muuta.

Iina hurahtaa milloin mihinkin, virkkaamiseen tai yrttitarhan rakentamiseen. Minuun se ei katsokaan, enkä osaa enää lohduttaa. Joskus näen sen koskettavan vatsaa kuin vanhasta tottumuksesta. Käsi siirtyy pikaisesti pois ja tarttuu äkäisesti rikkaruohoon.

Kohtaan kalenterissa ympyrän. Laskettu aika. Ohitan sen, kuten muutkin päivät, vetämällä sen yli viivan. Viiva voittaa ympyrän. Toivon, ettei Iina huomaa kalenteria, vaikka tiedänhän, ettei sen tarvitse katsoa muistaakseen. Tätä päivää se oli odottanut jännityksensekaisella innolla, kunnes siitä tehtiin merkityksetön päivä muiden joukossa. Yksi ohitettava päivä, viivalla ohi huitaistu.

Mira Orko