“Lokakuussa vuosi luovuttaa. Taivas sammuu, ja ihmisen täytyy luoda valonsa itse” on kirjoittanut viisaasti kirjailija Riku Korhonen. Nyt kai elämme tuota hetkeä: suurempi valo on sammunut ja vaellamme kaikki omien lyhtyjemme kajossa. Aamuisin on pilkkopimeää, iltapäivällä hämärtää joka päivä aiemmin. Näihin aikoihin pöytään kaivetaan kirkasvalolamput tai lähdetään etelän lämpöön latautumaan. Osa julistaa, miten matkailu on ainoa tapa selvitä Suomen pitkästä pimeästä. Se tuntuu monin tavoin menneen maailman ajatukselta.
Usein olen miettinyt, että epämiellyttävin olotila syntyy siitä, kun yrittää vastustaa jotain vääjäämätöntä. Kun tälle jollekin sitten antautuu, olo kevenee heti kummasti. Minusta pimeys on jollain tapaa turvallista. Siihen voi nojata ja se ottaa vastaan. Kun ei enää odota, että olisi valoisaa, pimeys alkaa tuntua lohdulliselta.
Vuodenajat tekevät ihmisen sielulle hyvää, siksi auringon ja valon vastinpariksi tarvitaan syksyä ja talvea. Jos olisi koko ajan auringonpaistetta, siihen turtuisi.
Pimeä aika on armollista konkreettisestikin. Hämärässä eivät näy pölyt, eikä oikeastaan ihmisetkään. Loisteputkivalaistuksessa voi kirurgin tarkkuudella syynätä omia epätäydellisyyksiään. Toisinaan ihmiselle tekee kuitenkin hyvää se, ettei ole koko ajan niin kauhean tietoinen itsestään. Hämärän hetkinä on turvallista antaa tunteiden tulla: kyyneleet, ahdistukset, ikävät – ihan kaiken pitkin vuotta, tai elämää, sisälle kerääntyneen.
Jos kääntyy katsomaan ikkunasta ulos, huomaa, että kaikkialla näyttää syksyllä ja pimeällä tavattoman kauniilta ja kiehtovalta. Syksyn lehdet, vesilätäköistä heijastuvat maisemat, viipyilevät valot hämärtyvässä illassa. Harmauden lukemattomat eri sävyt. Kaikki on kuin elokuvasta.
Osa kokee syksyn ahdistavana tai kärsii kaamosmasennuksesta. Mitkään self help -opukset tai peilin edessä hymyilyt eivät ehkä auta siihen olotilaan. Ajattelen, että pimeällä vuodenajalle olisi silti annettavaa meille kaikille. Voimme ainakin yrittää heittäytyä sen kannateltavaksi. Nauru auttaa yleensä aina. Joskus kun sade ja tuuli oikein vihmoo, voi huvittuneena todeta: tämän suomalaisempaa ei ole. Lapset kumisaappaissaan ja heijastinliiveissään, pipot syvällä päässä. Koirat sadetöppösineen. Bussipysäkillä nököttävät ihmiset, jotka muistavat seisoa riittävän etäällä toisistaan. Tämä pieni ja urhea kansa, jota sadekelikään ei lannista.
Ja kuinka ihanaa se sitten on, kun yhtenä päivänä huomaa, että päivä on pidentynyt eikä pimeä kestäkään loputtomiin. Valo näkyy jo horisontissa.
Ada Nyman
Kirjoittaja on toisen vuoden suomen kielen opiskelija, joka nauttii pimeästä vuodenajasta.