Isäni on alkanut odottamaan kuolemaa.
Kolmisävelinen viestiääni. ”Terveenä Amsterdamissa, akku melkein lopussa, laitan kuvia, kun saan virtaa.” Oli kuulemma ottanut kalliin matkavakuutuksenkin, ettei äiti jäisi tyhjän päälle jos viikatemies vaikka iskisi.
Ystäviä on sairastunut ympäriltä, yksi hyvästeltiin juuri. Isä oli ollut mukana kun tilan lehmät myytiin, kuolinilmoitus Keski-Pohjanmaassa oli koristettu traktoripiirroksella ja eteen oli liitetty arvonimi ”Maanviljelijä”. Seon kello kahdeksalta alkavassa aamuparlamentissa oli taas yksi lippispää vähemmän.
Veikontorilta ei juuri viitsi ostaa enää mitään, on kuin home olisi jo levinnyt rakenteista kaupan hyllyihin ja tavaroihinkin. Kuolema on kuihtuvassa maalaiskylässä enemmän läsnä. Sen haju nousee sänkipelloista, huoltoaseman juustosämpylöistä ja rapisuttaa kasitien varrella vanhan ala-asteen vaaleansinistä ulkopintaa. Koululaiset pysähtyvät pyörätiellä hautajaissaattueen kulkiessa ohi ja ottavat pipot pois pienistä päistään, seuraavat ruumisautoa katseillaan ja tietävät varmasti, kuka käy nyt Vanhaa tietä viimeistä kertaa.
Matkaan veisuu tapakristillisessä tavattoman tavallisessa kylässä, jossa syntisyys kukoistaa asfaltin repeämistä ja rukoushuoneen leikkaamattomasta nurmesta, Jumala kun ei aina ehdi katsoa selkänsä taa. Siellä Jumalan selän takana jokainen tuntee jokaisen, suru ja salaisuudet jaetaan lupaa kysymättä.
Hautausmaakin oli jo lapsuudessa arkinen paikka. Kuljimme isoveljen kanssa sisään sen rautaportista, pientä muumimamman nahkalaukkua kantavan tummun perässä. Hän puheli meille siitä, kuka missäkin lepäsi, kertoi minne hänet ja meidätkin lopulta laskettaisiin: ”Tuohon meen mää, tuohon tulee isäs ja äitis ja tuohon laitetahan sinut – siihen vierehen vaimos.”
”Mihin Tuulia laitetahan?”
”Tuulia lähtee maailmalle.”
Sitten me sytytimme kynttilän. Täällä sukupolvet ennen minua ovat eläneet ja odottaneet kuolemaansa. Maailma on jossain muualla.
Tuulia Huhtala
Kirjoittaja on väsynyt.