Marraskuinen maisema on ankea. Lehdettömiksi laihtuneet vaahterat levittävät haaroittuneita ja hoikkia oksiaan kohti taivaankantta, joka vain sylkee niiden päälle harmaata huttusumua tai vettä.
Kävelen pitkin Annankatua, jota syleilevä Vanha kirkkopuisto piinaa levottomuudellaan. Lönnrotinkadun ja puiston kulmassa kohtaan päihtyneen hahmon, niin sanotun laitapuolen kulkijan, tai alan harjoittajan, heille on monta nimeä suotu, mutta tutuin lienee juoppo tai nisti. Henkilö heiluu kuin vimmainen viisari kompuroiden välillä Alepa-muovikassinsa kantokahvaan. Hän huutaa minulle jotain. En reagoi. Käveltyäni 70 metriä katson onko hän vielä pystyssä ja elossa. Jos ei, harjoitan jo viikottain tutuksi tulleen 112-soittorituaalin.
Haluan kuolla. Saanko kuolla?
Jos en saa kuolla, tahtoisin edes elää niin, että ei pitäisi olla koko ajan huolissaan kanssakulkijoista… Liian suuri toive, kun on jumiutunut Helsinkiin. Helsingissä ihmiset vilisevät kuin muurahaiset kuhisevissa keoissaan, kävelevät rivakasti ohitse tuijottaen kellojaan, täällä aika on huuruista ja kadut hektisyyden murentamia. Joku voisi asvaltilla vuotaa kuiviin ja kukaan ei kiireeltään pysähtyisi auttamaan. Toisaalta huomaan kritiikkini kaksinaismoralistisuuden: vilkuilen omaa Apple Watchiani samalla tavalla kuin ohikulkijat, sillä kello on viisitoista yli ja minun pitäisi olla terapeuttini vastaanotolla puolelta.
Uusi auttajani on myöhässä. Niin, en kykene kutsumaan häntä diileriksi, minä nimeän heikäläiset Auttajiksi, kun heiltä ostamieni Mini grip -pussien maitovaahdonvalkoiset muhkeudet auttavat minut selviämään päivästä toiseen. Odottaminen saa jalkani vetelöitymään loskaisen asvaltin omaksi ja voisin romahtaa milloin vain. Käsivarteni värisevät uudesta talvitakista huolimatta, minua taitaa jännittää uuden Auttajan tapaaminen. Vanha Auttaja lopetti minulle vastaamisen, enkä tiedä miksi. Aloin tuttuun tapaani yliajattelemaan ja poistin koko chat-sovelluksen, jotta en vain jäisi kiinni tavaran ostamisesta. Menettäisin silloin työni.
missä ihmeessä viivyt, mulla on vähän kiire, kirjoitan Auttajalle ja alan katumaan viestini sävyä. Ensinnäkin Auttajia pitää vähän mielistellä. Lisäksi viestin sävystä tunnistaa naiseuteni. Auttajat tunnistavat sukupuolen heti. Kamakauppakielen rekisteri on hillitty, rosoinen ja auki revitty, ei pilkkuja, ei pisteitä… Rekisterin noudattaminen on merkityksellistä miehuuden viestittämisen vuoksi. Tietenkin paikan päällä naiseuteni on ilmiselvä, mutta olen vuosien aikana huomannut, että kaupankäyminen on helpompaa, kun aluksi ”esittää” miestä. Silloin he vastaavat nopeammin, eivät vitkuttele kauppojen sopimisen kanssa, eivätkä ala lirkuttelemaan.
just ohitin bultsin, Auttaja vastaa, heitä tuntomerkit, hän jatkaa.
violetti villakangastakki, bootcut-farkut, blondit hiukset, kirjoitan.
Alan askeltamaan sivulta sivulle vähentääkseni vilunväristyksiä, nolottaa tärisevät ja levottomat jalat.
ok nään sut jos oot muija, saan viimeisen vastauksen ennen kuin huomaan, että eteeni on ilmestynyt jotain perinteisestä Auttajasta poikkeavaa.
Auttaja on syntisen kaunis nainen.
”Terve”, hän hymyilee. Suupielten viereen pyöristyy hymykuopat, olkapäille ulottuvat kerroksittain leikatut korkkiruuvikiharat kimaltavat ja kiiltävät kuin auringonsäteet lunta vasten. Tunnen punan hiipivän kasvoilleni ja piirittävän poskipääni kuumuudellaan. Olin odottanut tapaavani perinteisen, nuhjuisiin collegehousuihin pukeutuneen narkin, mutta vastassa olikin äärimmäisen sievä nuorehko nainen. Iän arvioiminen on hankalaa, mutta tuskin hän mikään lukioikäinen on, sillä hän ei ole pukeutunut lähes persvaon paljastaviin, ökymataliin farkkuihin, niin kuin nykyteinit. Työni puolesta tiedän, miten nuoret nykyään pukeutuvat tai käyttäytyvät.
Hän kaivaa vaaleanvihreän ja kukkakirjoillun afgaanitakkinsa taskusta pussin, eikä hän edes piilottele sen sisältöä. Yleensä olisin moisesta avoimuudesta paniikissa, mutta nyt olen hurmioitunut. Vihreä takki korostaa naisen mantelin muotoisia sinivihreitä silmiä. Kiinnitän huomiota, kuinka nainen on värikoodannut kaiken metsänvihreään: jopa hänen nenärenkaassaan roikkuu smaragdinvihreä timantti.
Ennen kuin hän ehtii edes pyytää, ojennan kahisevat setelit. Nappaan pussin ja rypistän sen taskuun.
”Kiitos”, hän vastaa tarkistettuaan setelit ja hymyilee paljastaen jälleen syvät hymykuoppansa. Tuijotan jähmettyneenä, kuinka hän kääntyy takaisin tulosuuntaansa.
Voi kuinka kaunis tuo nainen onkaan, herranen aika… Mutta nyt on heitettävä kuulokkeet korville ja juostava terapeuttini luo kuin henkeni olisi siitä kiinni.
Saavun terapeuttini pölyisten muovitekokasvien asuttamaan vastaanottoaulaan nipin napin ajallaan. Huoneessa minua odottaa mutruhuulinen terapeuttini ja suuri nojatuoli, joka imaisee painavan olomuotoni omakseen.
”Anteeks, oon vähän myöhässä”, puhisen.
Terapeuttini nyökkää anteeksiannon merkiksi.
”Lydia, miten olet voinut?” hän kysyy.
”Huonosti”, vastaan, kun istuudun alas. Paikallaan olo saa minut tärisyttämään jalkaa.
”Haluatko kertoa enemmän?”
En kehtaa kertoa totuutta. En voi kertoa, kuinka kadun psykologiksi kouluttautumista, kuinka töissä kaikki teinit epäilevät nykyään olevansa autisteja tai kärsivänsä ADHD:sta, tai kuinka sietämättömiä heidän vanhempansa ovat siitäkin huolimatta, että tunnen empatiaa heitä kohtaan, sillä aikamme rakenne on vinoutunut ja saa heidät palamaan loppuun. En uskalla kertoa juuri rakastuneeni kadun kulmalla naiseen tilanteen kontekstin vuoksi.
Valitsen tutun ja turvallisen aiheen.
”No, olen irrottautunut myrkyllisestä uskonnollisesta yhteisöstä, joka ajoi minut vain 21-vuotiaana avioliittoon. Minulla ei ollut omaa elämää, olin miehelleni äidillinen kotiorja, joka eli salaelämää. Opiskelin salaa avoimessa yliopistossa psykologiaa ja mitä kaikkea, kyllä semmonen traumatisoi”, vuodatan hänelle kuin hän ei tietäisi tästä kaikesta.
”Ymmärrän, me ollaankin paljon käsitelty sun traumataustaa. Onko jokin syy, miksi avioerosi vaivaa sinua juuri nyt?” hän kysyy.
Auttajan paljastuminen hurmaavaksi naiseksi aktivoi minussa jo pitkään vuotaneen haavan, jonka paikkaamista olen odottanut.
”Luulin pitkään haluavani yhteisöni vaatimia asioita. Avioliiton miehen kanssa, lapsia, vakituisen työn tai kotiäitiyden, omistusasunnot, autot ja lainat. En tiedä, kuka olen. Ja minusta tuntuu, että tässä iässä olisi jo aika tietää. Mitä jos haluankin olla lapseton ja naisen kanssa yhdessä?” pohdin ääneen ja annan ajatusten polveilla ja rönsyillä kuin ne olisivat maassa pitkään lojuneita, paksun, vanhan puun juuria – yhtä vankkoja, verkottuneita ja pitkälle kasvaneita. Olen toivonut uskallusta avautua terapeutilleni. En ole vuosiin toivonut mitään muuta kuin sitä, että joku valelisi repaleiksi revittyjä juuriani balsamilla ja hioisi sydämestäni pois toivottomuuden tahrat. Vaan jälleen kerran toiveet nähdyksi tulemisesta ovat ammottavaa tyhjyyttä ja menetettyjä tähdenlentoja, sillä terapeuttini vastaus järkyttää.
”Ei siinä ole mitään pahaa, jos on lesbo tai lapseton.”
Hän ei ymmärrä. Ymmärtääkö kukaan? Hiljenen tuskani äärelle, revin paitani hihaa hermostuneena ja välttelen katsomasta terapeuttini kasvoille jääneitä, kysymysmerkkien värittämiä, mikroilmeitä.
”Tahtoisin taas vain juoda pahan oloni pois”, huokaisen.
Olen ennenkin maininnut päihteistä, mutta korvannut huumeverbit juoda-verbillä.
”Niin, Lydia… Olenkin miettinyt, voisiko sinulla olla päihdeongelma.”
”Mitä helvettiä? Eihän mulla mitään päihdeongelmaa ole”, sihahdan.
”Kerrot olevasi päihtynyt lähes joka viikonloppu. Se ei tue hyvinvointiasi, harrastuksiasi, ihmissuhteitasi, saati vaativaa asiantuntijatyötäsi.”
”No mutta mähän oon korkeekoulutettu ja keskiluokkanen, töissä käyvä ihminen, jolla on ystäviä ja siisti koti ja mitä kaikkea”, puolustaudun heiluttaen käsiäni sanojen lausumisen tahtiin, aivan kuin kehollinen elekieli tekisi perustelustani uskottavampaa. En tahdo kyseenalaistaa terapeuttien sanoja, olenhan itsekin alalla, mutta tässä totuuden terävyyttä ei voi tylsistyttää: päihdeongelmaiset eivät ole muutamia viinilasillisia nauttivia jakkupukunaisia, tai kaltaisiani itseään lääkitseviä, sivistyneitä peruskansalaisia. He ovat kirkkopuiston kulmilla heiluvia Alepa-tölkkikasseihin kompuroivia reikähousuja, risupartaisia miehiä tai nälkiintyneitä naisia, joiden noenmustat silmäpussit hohtavat avaruusmaista pimeyttä ja tyhjyyttä. He ovat diilereitä, jotka nostavat kelasta toimeentulotuet harjoittaen samalla harmaata taloutta punnitsemalla pulvereita, nappeja ja kasvinnuppuja ja vaihtaen niiden sulot mojoviksi setelipinkoiksi.
Terapeuttini hiljenee täysin.
Ei olisi ikinä pitänyt aloittaa työskentelemään ummehtuneen, harmaahapsuisen, Marimekon raitapaitapaitulilla itsensä vuoranneen tädin kanssa, jonka opit psykologiasta, sateenkaarevuudesta ja yhteiskunnasta ovat jääneet kasarille, ja jolla on yhtä paljon persoonallisuutta kuin paistinlastalla.
Olen hölmö.
***
”Muista tuoda tänään se mun kalenteri”, Pauliina kirjoittaa minulle WhatsAppissa.
juu muistan, nähkäämme, vastaan ja siirrän puhelimen yöpöydälleni. Käännän kylkeä yrittäen sivuuttaa Unikko-lakanoideni tunkkaisen hajun. Viimeisen kuukauden väsymys on tuntunut niska- ja selkäkipuna, raajojen raskautena, aivosumuna ja siitä seuranneena kyvyttömyytenä lukea mitään kaunokirjallisuutta. Olen maannut kotona mädäntyneenä sammalmättäänä, käynyt töissä, yrittänyt keskittyä, takoa selkärankaani rautaa ja kasvoilleni eloa. Tänään häivyin asiakkaideni jälkeen kotiin ”etähommiin”, vedin pari viivaa, tein kirjaukset ja rojahdin sängylle. Tahtoisin vain nukkua, lakanoihin piiloutua… Löytää maan päältä madonreiän, johon sukeltaa ja josta löytää vastaus, uusi todellisuus, jokin uusi alku. Jokin, jolla kääntää maallinen kärsimys keveäksi kuin tähtipöly. Tahdon löytää jotain elämää päihteiden ulkopuolelta, mutta onko enää mitään, mitä löytää?
Nousen istumaan sängyn laidalle, vaikka pelkkä istuminen tuntuu siltä kuin joutuisin ajatusten voimalla pitelemään lihojani ja luitani kasassa. Juuri ennen, kun nousen seisomaan, Ihastus-Auttaja lähettää kotiseutuni huumeryhmään viestin tarjolla olevasta kamasta.
❗MORJES KAIKKI UUDET JA VAKKARIT❗
Varastoon tullu priimaa suomi kukintoa🌼
Lajike Lemon Skunk.
Hartsista nuppua toimii päivittäin polttaville ja joka kaverille😉
🚗 KULJETUS ONNISTUU LISÄHINNASTA 🚗
HINNASTO
1g/20 €
2g/40€
3g/60€
❗❗VAKKAREILLE OMAT HINNAT❗❗
Löytyy myös pieni satsi vielä kolaa💎
Hinta lähtee liikkeelle 1g/120€.
💥 MUISTA SALACHAT❗
Kaupoille tasarahalla rypistämättömillä seteleillä.
ROTAT VARAUTUU OMIIN MYRKKYIHIN🤛
Minun tekisi mieli sopia kaupat vain päästäkseni todistamaan hänen häikäisevää eloaan. Toisaalta syitä on muitakin. Limakalvoni ovat rasittuneet ja kuivuneet jatkuvasta nenäkarvojen valkaisusta, jonka vuoksi pohdin, hankkisinko rauhani toista kautta. Kirjoitan viestin: moi, ostin sulta kuukaus sitten kamaa, voisiks myydä taas?
Laahustan suihkuun. Kulkiessani asunnon läpi heitän Pauliinan kalenterin käsilaukkuuni, jotta en vain unohda sen olemassaoloa ennen kuin lähden tapaamaan häntä ja muita kollegoitani. Puunaan itsestäni siistin näköisen ja tuoksuisen raastamalla kehoani kalleimmilla kookoksen tuoksuisilla suihkugeeleillä ja lisäämällä mehevänpunaista huulipunaa ja makeaa hajuvettä. En voi mitenkään kompensoida sitä, kuinka epäaktiivinen olen ollut alumnijärjestömme hallituksessa toimimisesta, mutta ainakin voin näyttää siistiltä ja pahoitella vuolaasti epäaktiivisuuttani.
Ulkona kadut kylpevät katulamppujen kylmässä valkoisessa valossa, on marraskuinen ilta heittänyt ympäristön mustan verhonsa alle saaden minut huokailemaan. En mitenkään jaksaisi tavata tänään Pauliinaa tai muita hallituslaisia. Olisin perunut, ellei minulla olisi Pauliinan kalenteria, joka jäi laukkuuni eräänä päivänä ollessamme ostoksilla. Hän hyräili jonkun kappaleen melodiaa selaillessaan kalentereja läpi kirjakaupassa. Hän valitsi kirjavan, kukkakantisen, kalenterin. Tänne on niin kiva merkata sitten työhommat, hän hymyili samalla kun itse olin hukkua huonommuuden tunteeseeni. Pauliina oli jo opiskeluaikana täynnä elämää. Meitä erotti se, että hänelle oli olemassa huominen, minulla oli vain sen hetkinen päivä. Hetki. Tunti. Sekunti.
En uskaltanut iloita, suunnitella tai haaveilla, kun pelkäsin jättämäni yhteisön alkavan vainoamaan minua. Pelkäsin ex-aviomiestäni, että hän hetkenä minä hyvänsä tulisi ja satuttaisi minua, sillä en ole koskaan nähnyt hänen silmiensä takana niin paljon punaisena roihuavaa vihaa kuin silloin, kun hänelle selvisi, miksi en tule raskaaksi. Joskus mietin, että olisipa syy ollut hedelmättömyys, eikä salaa tehdyt abortit. Tuntuu siltä kuin kehoni kestäisi aktiivista huumeiden käyttöäkin paremmin kuin sitä toimenpidettä, joka jätti kehooni ikuisen jäljen. Jäljen, jonka tahdon peittyvän lumen alle, pikkuhiljaa, viiva viivalta.
Avatessani baarin oven hermostoni on räjähtää ihmismassan metelin määrästä. Katson hermostuneena puhelinta. Auttaja ei ole vastannut.
huhuu, miten on, käykö se, kirjoitan vanhan viestin perään.
”Lydia!” kuulen baarin toiselta puolelta. Pauliina huitoo suuntaani. Kävelen hänen luokseen vilkuillen samalla ympäristöä. Ihmiset notkuvat kaljatuoppien ja viinilasiensa äärellä naureskellen ja rennosti rupatellen. Kukaan muu porukastamme ei ole vielä saapunut paikalle.
”Haetaanko juomat?” kysyn.
”Käy”, hän vastaa ja kääntyy kohti baaritiskiä. Hän näyttää kauniilta: hiukset ovat solmittu sievälle rusetille ja vaaleat korot korostavat hänen sääriään.
Jäämme jonottamaan tiskille, jolloin on hyvä aika käydä läpi kuulumisia.
”Mites sinulla menee töissä?” hän kysyy.
”Noh… Tiedäthän, tässä työssä on etenkin nykypäivänä huonoja puolia”, vastaan.
”Jep, suuret ruutuajat ja teineihin kohdistuvat kauheet paineet”, Pauliina täsmentää ja kaivaa esille taskupeilin, alkaa korjaamaan beigen sävyistä huulipunaansa.
”Niin, lähinnä turhauttaa, kun tuntuu et kaikki teinit luulevat, että heillä on ADHD tai autismi”, sihahdan.
Pauliina napsauttaa taitettavan taskupeilinsä kiinni ja rypistää kulmiaan dramaattisesti.
”Totaa… On aika ongelmallista sanoo alan ammattilaisena noin. Tää kaikilla-on-nykyään-ADHD-tai-autismi -diskurssi perustuu täysin siihen, että nykyään tunnistetaan myös naisten neuroepätyypillisyys. Suosittelen ihan työs kannalta vaihtamaan mielipidettäs, mut jos et, ni oo edes tänään hiljaa, kun Oonan 18-vuotias autistinen sisko tulee tänne”, hän selittää.
”Itseasiassa tuollahan he ovat!”
Käännyn terävästi katsomaan avautuvaa ovea. Ensiksi näen pipopäisen Oonan, joka ei herätä minussa sen suurempaa reaktiota, olenhan tavannut alumnijärjestömme puheenjohtajan ennenkin. Mutta kun näen vain vilauksen minulle tutusta vihreästä afgaanitakista, sydämeni on räjähtää. Ihastus-Auttaja. IHASTUS-AUTTAJA!!! Valahdan yhtä punaiseksi kuin huulipunani ja tunnen hikikarpaloiden nousevan kainaloiden pintaan.
Mitä ihmettä??? Ihastus-Auttajani on aivan kakara!!! Ja vielä autistikin, juuri kun minä olen hänen ikäisiään tuominnut ja tuskaillut, epäillyt heidän neuroepätyypillisyyttään, miten hävettävää, että olen kuolannut hänen peräänsä, vaikka hänenlaisiaan olen juuri vihannut, MITEN NOLOA KUN OLEN OSTANUT NIPPANAPPA AIKUISIKÄISELTÄ KAMAA, hitto soikoon minä olen seonnut, minun on muutettava Helsingistä, minun on kuoltava, minun on vaihdettava alaa, minun on muututtava, minun on lopetettava tämä niiskuttelu ja kaikki…
Oonan laittaessa takkia naulaan Auttaja huomaa minut. Vaikka hän on toisella puolella baaria, katse lävistää minut pistävyydellään. Nielen Auttajan katseen piston, joka piikittelee koko ruumistani vahvistaen häpeän aaltoa. Hän kaivaa puhelimen taskustaan.
Pian näytölleni ponnahtaa ilmoitus. Hän on vastannut minun viestiini.
onks kauheen kosher olla vittu psykologi ja plugeja spämmäävä narkkari? hän kirjoittaa.
Minä häpeän, häpeän, HÄPEÄN, kiljun sisäisesti. Hengitykseni kiihtyy, otan huikan oluesta ja alan jo vilkuilla vessan suuntaan, ainoa hyvä asia on se, että onneksi voin siirtää tämänkin ongelman olutvaahdon ja pulverin omaksi. Ainakin taas hetkeksi.
Tunnen jo ensimmäisen huikan tukahduttavan kehoani repivän tuskan, häpeän ja kivun.
Anni Mauriala
Kirjoittaja on kolmannen vuoden suomen kielen opiskelija.