Toukokuun lopussa pakkasin laukkuni ja hilpaisin kolmeksi kuukaudeksi Helsinkiin harjoittelun perässä. Kesä kuluikin joutuisasti Hakaniemenrannassa Kotimaisten kielten keskuksessa sanakirjaosastossa, jossa pääsin uppoutumaan oikein kunnolla vanhan kirjasuomen maailmaan. Olin ensimmäisen kerran kuullut Kotuksen vanhan kirjasuomen sanakirjan harjoittelusta jo fuksivuonnani. Siitä asti jännitin vuosittain, tulisiko kyseinen harjoittelupaikka uudelleen hakuun – onnekseni kuumeinen odotus lopulta palkittiin.
Minun ja harjoitteluparini pääasiallinen työtehtävä oli transkriboida eli kirjoittaa auki Eerik Sorolaisen Postillan jälkimmäistä osaa vuodelta 1625. Postilla eli saarnakokoelma oli suunnattu niin pappien tueksi jumalanpalveluksiin kuin maallikkolukijoille joko korvaamaan kelirikon vuoksi jumalanpalveluksen saarna tai käymään läpi uudemman kerran kirkossa kuultua opintekstiä. Kesän aikana kävimme läpi saarnat kolminaisuudenpäivästä kirkkovuoden loppuun pyhimysjuhlia unohtamatta. Postillasta oli luotu transkriptio Transkribus-sivustolla, ja meidän tehtävämme oli tarkistaa ja korjata teksti sekä määritellä painosivun asettelut. Korjasimme 400 vuotta vanhoja saarnatekstejä siksi, että tulevaisuudessa ne on tarkoitus saada korpukseen helposti saataville; nyt Sorolaisen Postillat löytyvät vain näköispainoksena tai valokopioina netissä, eikä niihin siksi voi tehdä esimerkiksi tekstihakuja. Transkriboinnin lisäksi työpäiviin kuului koulutuksia, kokouksia ja palavereja leppoisia kahvitaukoja unohtamatta. Meitä harjoittelijoita myös kannustettiin tutustumaan Kotuksen ihmisiin ja aineistoihin sekä osallistumaan viestintään kiinnostuksemme mukaan.
Haastattelussa varoiteltiin työn olevan toisteista ja pikkutarkkaa, mutta koin tämän mielekkääksi. Työtehtävä oli tarkasti rajattua, selkeää ja työtahdin sai itse määritellä; työssä korostuivat niin organisointikyky, itsenäinen ongelmanratkaisu kuin itseohjautuvuus. Pidin myös siitä, kuinka paljon meidän tekemiseemme luotettiin. Esimerkiksi huomasin nopeasti itselleni mielekkäämmäksi toimia oikolukijan sijaan kirjurina – alussa kun tyydyin korjaamaan konekäännöstä ohjeistuksen mukaan. Pääsin myös työssä kokemaan, että opintoni ovat oikeasti valmistelleet minua harjoitteluuni: olen kahlannut läpi suurimman osan Turun yliopiston vanhan kirjasuomen tarjonnasta, kirjoittanut kandini Agricolasta ja Bibliasta, mutta myös kurkistanut kieliteknologian alkeisiin ja syventänyt kontekstuaalista tietouttani historian opinnoissa ja perehtynyt vanhoihin käsialoihin, jotka harjaannuttivat lukemaan muutenkin vanhoja tekstejä. Yllätyksekseni sain myös revittyä paljon iloa irti kesken jääneestä latinan alkeiskurssista, kun Postillan reunahuomautuksissa vilisi latinaa ja etenkin latinalaisia lyhenteitä. Vaikka suomenkieliset saarnatekstit olivat valokeilassa, oli mieltä ylentävää huomata hahmottavansa myös latinan rakenteita.
Etenkin heinäkuussa muun toimiston lomaillessa saarnatekstien maailmaan oli helppoa uppoutua häiriöttä, ja viikkojen kuluessa Sorolaisen kieli ja saarnojen rakenne muuttuivat kotoisiksi. Toisaalta satojen sivujen kahlaamisen jälkeen ne olivat sen verran yllätyksettömiä, ettei itse tekstiä ollut välttämätöntä pähkäillä kummemmin, jos halusi heittää aivonsa narikkaan ja vain näpytellä tekstiä Areenan kuunnelmia kuunnellen. Kun kuumimpana kesälomakautena Kotuksen toimiston käytävät kumisivat tyhjyyttään, tajusin usein lähteä kotia kohti vasta valomerkin hätistämänä, kun toimiston automaattivalot sammuivat päivän ehtoopuolella.
Saarnakokoelman transkriptio valmistui elokuun aikana, joten harjoittelun loppupuolella työtehtävät monipuolistuivat aivan itsestään. Ideoin ja koostin esimerkiksi Kotuksen Instagram-tilille päivityksen piispallisesta kurista ja nuhteesta, esittelin sovelluksen tarinoissa harjoittelijan työpäivää ja lopuksi kirjoitin blogitekstin Sorolaisen Postillasta ja sen mahdollisista lukijoista 1600-luvulla. Some- ja blogiteksteissä annettiin sijaa omille ideoille ja mielenkiinnonkohteille, jotka olisivat voineet liittyä myös opinnäytteeseen, mutta kun kuukausia oli lukenut Sorolaisen saarnatekstejä, oli mielekästä perehtyä niiden maailmaan entistäkin syvällisemmin.
Harjoittelun olisi voinut suorittaa suurimmaksi osaksi myös etätöinä, mutta koin mielekkäimmäksi muuttaa työn perässä kesäksi Helsinkiin. En ole muutenkaan jatkuvien siirtymien suurin ystävä, mutta erityisesti sain näin mahdollisimman kokonaisvaltaisen kuvan työstä ja pääsin tutustumaan paremmin työyhteisöön. Vaikka työtehtäväni olivat pitkälti etukäteen tiedossa ja toisteisia, olivat itse työpäivät joustavia. Sain itse päättää, työskentelenkö kotoa käsin vai toimistolla. Työpäivän pituus oli vähän vaille kahdeksan tuntia, mutta liukuva työaika salli sen, ettei työpäivä ollut kahdeksasta neljään, vaan työpäivän sai sijoitettua aikavälille 6.30–20.00. Joskus työpäivä jäi lyhyemmäksi, kun livahdin omiin rientoihini, mutta toisaalta työtehtävää ei tarvinnut keskeyttää työajan täytyttyä, jos en vielä malttanut lähteä kotiin. Vapaus vaati tietenkin itseohjautuvuutta ja tarkkaa työajan seurantaa. Toisaalta kun koko elämäni meni kesän ajaksi uusiksi uuden kotikaupungin ja työn vuoksi, oli tyynnyttävää tietää jo pitkälti, mitä tulevat työpäivät pitäisivät sisällään.
Lisäksi kun kaikki muu oli uutta ja jännittävää, oli ihanaa saada jakaa kotinsa ystävän kanssa, johon on tutustunut jo fuksivuonna – armas ystävänikin kun nappasi harjoittelupaikan Helsingistä. Mummini sohvalla punkkaamisen sijaan meille tarjoutui tilaisuus yhteisen kesäkodin vuokraamiselle merellisestä Lauttasaaresta. Toimistopäivien jälkeen haahuilimme pitkin eteläisen Helsingin katuja, kolusimme paikallisia kirpputoreja tai pulikoimme lähes pihastamme aukeavassa lempeän lämpimässä meressä. Sitä oli helppo unohtaa asuvansa vain muutaman kilometrin päässä kaupungin ytimestä, kun loikoili Lauttasaaren lämpimillä rantakallioilla, seurasi joutsenperheen eloa tai keräsi kukkakimppuja läheisestä metsästä kotimme koristukseksi. Saimme etukäteen kuulla hyväntahtoista naljailua siitä, miten yhteiselomme tulee muistuttamaan Suomi-Filmejä, mutta eteerisen ja hempeän runotyttökesän sijaan yhteiselomme muistutti kummallisen usein vihatyttökommuunia, kun päästelimme höyryjä ja kunnostauduimme keittiöpsykologeina. Ainakaan stressi ja huolet eivät päässeet kasaantumaan kesän aikana. Toisaalta sangen usein asunnossamme soi haitari ja maalaukset kuivuivat olohuoneemme taidenurkassa.
Aavistelin viihtyväni mainiosti Kotuksessa, mutta yllätyin silti, kuinka lempeä, rento ja kannustava ilmapiiri valtiolla työskennellessä voi olla. Kolmen kuukauden kokemusta on mahdotonta tiivistää lyhyeen kirjoitukseen, mutta parhaiten se välittynee pätkästä, minkä kirjoitin viimeisinä päivinäni harjoitteluraporttiini:
Toimistolla ja työyhteisössä on muutenkin ollut välitön, kannustava ja myös lystikäs tunnelma. Harjoitteluun on saanut tulla omana itsenään ja silloinkin, kun omiin taitoihin tai panokseen on suhtautunut epäillen, on saamani palaute ollut lämmintä ja rohkaisevaa. – – –Kotuksesta välittyy se, että siinä missä harjoittelija on työpaikkaa varten, on työpaikka myös harjoittelijaa varten. Olen työaikanani syventänyt substanssiosaamistani, mutta samalla työaikaa on kulunut myös opinnäytteeni aiheen, opintojeni ja tulevan urankin suunnitteluun. Pitkin kesää käydyt keskustelut työhuoneissa ja käytävillä ovat olleet inspiroivia ja syventäneet kokemustani siitä, mitä haluan tulevaisuudessa tehdä – toivottavasti tässä samassa työpaikassa. Kotuksella myös kannustettiin tutustumaan aineistoihin ja käsikirjastoon, vaikka ne eivät suoraan edistäisikään päätyötä. Työn ohessa olen päässyt keskustelemaan niin itse työstä kuin yleisemmin elämästä. On kiitollista, että työelämässä on tilaa myös sivistykselle, ihmettelylle ja suunnan etsimiselle sekä empatialle.
Jasmin Hämäläinen
Kirjoittaja on kuudennen vuoden suomen kielen opiskelija ja toinen Kielekkeen päätoimittajista.
Lisälukemista Sorolaisesta kiinnostuneille:
https://kotus.fi/saarnoja-ja-kansanvalistusta-400-vuoden-takaa
https://kotus.fi/kesani-sorolaisen-seurassa
https://kielikello.fi/ensimm%C3%A4inen-suomenkielinen-evankeliumipostilla-t%C3%A4ytt%C3%A4%C3%A4-400-vuotta