
Sinä asut kesissä
Aallot hakkaavat kiveä pirstaleiksi
Kunnes tulevat jäät – Sinä jäät
Vaikka linnut lähtevät etelään
Jäät varjona muistini pohjalle
Pohjalta taskusta kaivan kuitteja
Sillä kesän mukana lähdit sinä
Ja niin kuin sade taikka lehdet
Putoan postiluukusta eteiseen
Olet niin ihmeellinen
Ja minä, nii no minä



Luennolla
“Minä lähden nyt”
Sanoi professori luennolla
Avasi sateenvarjonsa
Ja lensi ulos ikkunasta
Ikkunasta, jonka lasi –
Oli pirstaleina maailmalla
Pilvilinnan torneissa ja salongeissa
Sytytän eteiseen valot
Vaan silti on pimeää
Taivahaiset karkelot
Maas’ pää lyö tyhjää
Etkä sinä todella kadonnut
Ote kätesi niin luja
Ympäri elon tarrasi
Vaikka pois vei luoja
Otit elämän mukaasi
Enkä minä halua enää itkeä
Kaiken ympärillesi
Aina rakensin vain
Olit kaunein eläessäsi
Ja vieläkin unelmain
Mutta nyt muurit sortuvat

Milana Uutela
Kirjoittaja on ehtinyt jo kauas kulkea, jos milloinkaan edes oli oikea.
Kuvat: Milana Uutela