Sisältää juonipaljastuksia!
Tänä kesänä matkalla Kaustisen kansanmusiikkijuhlille kuulin festaribussia odottaessani mielenkiintoista keskustelua. Muuan festivaalimatkaaja muisteli nimetöntä 1950-luvun kotimaista elokuvaa, jossa upseerismies oli pukeutunut syystä tai toisesta naiseksi ja piilotellessaan naisten – kenties lottien? – keskuudessa yksi naisista oli rakastunut tähän. Matkatoveri ihmetteli ääneen noinkin progressiivisia teemoja vanhassa elokuvassa ja vieläpä sinä aikana, jolloin homoseksuaalisuus oli luokiteltu sekä rikokseksi että sairaudeksi.
Tunnistin synopsiksen kuvailusta Aarne Tarkaksen sotilasfarssin Vatsa sisään, rinta ulos! (1959), sillä olen paitsi salakuuntelija, myös omistautunut Tarkas-katselija. Kuulemani keskustelu heitti sisälleni ensimmäisen kipinän pohtia queer-teemoja Tarkaksen elokuvissa. Matkan aikana elokuvien anti alkoi tuntua yhä laajamittaisemmalta. Erityisesti kolmessa elokuvassa muistelin tiettyjen sosiaalisten normien ja seksuaali- ja sukupuolikysymysten olevan jatkuvasti framilla, ja palasinkin katsomaan ne lävitse muistiinpanoja tehden.
Kiitos siis, tuntematon pohdiskelija, ja olkaa hyvät, opiskelutoverini – tässä teille 11 liuskaa vaihtelevantasoista analyysia Aarne Tarkaksen elokuvatuotannosta ja sen olemuksesta sodanjälkeisen Suomen ilmapiirissä. Varoituksena annettakoon, etten ole kummoisempi mediatutkija, ja tuotokseni luettakoon pikemminkin havaintokokoelmana kuin varsinaisena tutkielmana.
Ketä oikein tarkastelemme?
Aarne Tarkas (1923–1976) oli yksi suomalaisen elokuvahistorian tuotteliaimmista tekijöistä: hän ohjasi 33 pitkää elokuvaa ja käsikirjoitti kaikkiaan 35 teosta vuosina 1951–1970. Hänet tunnetaan erityisesti aikansa eturivin näyttelijöiden tähdittämistä komedioista, joissa aseet paukkuvat, syke kohoaa ja juonikuviot vääntyvät aina vain tiukemmille kiemuroille. Huumorin ytimessä ovat tilannekomiikka, pikkutuhmat mielikuvat sekä tuttujen asetelmien kääntäminen nurin.
Dokumentissa Aarne Tarkas – suomalainen elokuva kiittää (2023) miestä muistellaan joviaalina ja työlleen omistautuneena hahmona, joka antoi näyttelijöille poikkeuksellisen vapaat kädet roolihahmojensa tulkitsemiseen. Hänen käsikirjoituksiaan taas leimaavat sisällöllinen kompleksisuus, luovuus ja vauhdikkuus, joka hakee vertaistaan. Tarkas takoi uusia elokuvia lähes järkyttävää tahtia, niinkin, että yhtä ohjatessaan hän yleensä suunnitteli jo seuraavaa. Omalaatuinen työskentelyfilosofia – kenties työnarkomania.
Aikansa kriitikkoja Tarkaksen teokset harvemmin miellyttivät, ja yleisömenestyskin vaihteli. Kun kuitenkin useat näistä viihteellisistä seikkailuista ovat luontevasti asettuneet kansalliseen elokuvakaanoniin, pidän hieman valitettavana, että niiden ohjaaja itse tuntuu jääneen suomalaisten yleisestä tietoisuudesta hieman sivuun. Tarkaksen elokuvat saattavat nimittäin – ainakin useimpien synopsisten ensivilkuilulla – näyttäytyä lähinnä puolitunkkaisena huttuviihteenä. Niistä muutaman katsottuaan on silti vaikea olla näkemättä myös vakavampia kysymyksiä, joita elokuvat esittävät rivien välissä ja komedian kehyksissä.
Näin rakastat oikein
Millaisessa ilmapiirissä Tarkas ohjasi elokuvansa?
Sodanjälkeisessä Suomessa sukupuoli- ja seksuaalimoraalin muutokset kulkivat käsi kädessä kansallisen jälleenrakennuksen kanssa. Sotien aikana sukupuolet olivat viettäneet useita vuosia erillään toisistaan varsin homososiaalisissa ympäristöissä. Näissä ympäristöissä perinteiset sukupuoliroolit ja käyttäytymismallit antoivat toisinaan myöten: naiset saattoivat vetää housut jalkaansa ja miehet tanssia härkäpareina, eikä moista katsottu poikkeustilanteessa yhtä kieroon kuin sotaa edeltäneenä aikana.
Sotien jälkeen kansalaiset oli palautettava normaaliin, mikä tarkoitti myös toivotunlaista heilastelua. Monenlainen sateenkaarevuus marginalisoitiin voimakkaasti, ja siitä tuomittiin 1950-luvulla enemmän ihmisiä – pääasiassa homomiehiä – kuin koskaan aiemmin. Väitöskirjassaan Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia (2002) Tuula Juvonen tarkastelee yksityiskohtaisesti tätä ”heteroseksuaalisuuden jälleenrakennusta”, joka heijastuu vahvasti ajan kulttuurituotteissa.
1950-luvun valkokankaalla demonstroitiin aina vain uudelleen ja uudelleen, millainen naisen ja miehen välisen ihannesuhteen tuli olla. Suomalaisella maaseudulla toisensa eri tavoin löytävät kauniit heteroparit ovatkin leimallinen ja rakastettu osa tyypillistä suomifilmiä. Myös ihanteen vastakohtaa on paikoin korostettu, jopa kansallistamiseen saakka: muun muassa elokuvat Suomalaistyttöjä Tukholmassa (1952) ja Viettelysten tie (1955) kytkivät ruotsalaisuuden homoseksuaalisuuteen. Ruotsalaiset homot esitetään näissä elokuvissa alleviivattuna kauhukuvana siitä, mitä suomalaismiehen ei ainakaan haluttu olevan, samalla vahvistaen näihin päiviin saakka yläkoulun ruotsintunneilla kuultua väsynyttä stereotypiaa.
Voisiko Tarkaksen 1950-luvulla lähtölaukauksensa saaneen tuotannon rempseä pinta kätkeä alleen kuitenkin jotain hienovaraisempaa ja kysyvämpää? Voisiko olla, että valistushenkisen jälleenrakennussavotan keskellä Tarkas lipsautti valkokankaalle kansan mieliä salaa vaivanneita ajatuksia sukupuolesta ja seksuaalisuudesta? Katsotaan tarkemmin kolmea hänen elokuvaansa.
Opettajatar seikkailee (1960)
Maisteri Leena Kataja (Leni Katajakoski) ei kaipaa miestä millään tasolla. Hän on tyttölyseon historianopettaja, jota kuvaillaan elokuvan esittelytekstissä ankaraksi moraalinvartijaksi, ”joka ei siedä nuorten rakkaussuhteita ja muita koululaisten moraalille sopimattomia asioita.” Nuoret tyttöoppilaat eivät moisesta perusta, ja luokkaretken aikana he narraavatkin Leenan viettämään yön autiolla saarella. Hän ei vietä sitä kuitenkaan yksin, sillä saarella majailee myös taiteilijarenttu Pertti Rinne (Tommi Rinne). Tämä maalaa salaa Leenasta aistikkaan taulun Alaston nymfi, joka päätyy pian taidenäyttelyyn ilman mallinsa lupaa. Maineestaan tarkka maisteri Kataja päättää vohkia taulun, ja tästä alkaa erittäin monivaiheinen ja mutkikas seikkailu, jossa sankaritar päätyy mitä absurdimpiin tilanteisiin – esimerkiksi osaksi rosvojengiä taidevaras ”Liukas-Leenan” nimellä.
Elokuvan päähenkilö erottuu käytökseltään ja motiiveiltaan aikansa heteronormatiivisista sankarittarista. Vakavikko vanhapiika, jolle on tyypillisesti varattu hieman huvittavan sivuhenkilön rooli, onkin otettu valokeilaan ja eläytymisen kohteeksi. Samaa ei voi sanoa elokuvan omasta maailmasta. Suurin osa tarinan hahmoista suhtautuu kauniiseen, älykkääseen ja käytökseltään hillittyyn opettajattareen jollakin tapaa nihkeästi. Häntä kuolaavat useimmat mieshahmot aina herrasväkeä, taiteilijaa ja poliiseja myöten. Useilta naisilta, mukaan lukien oppilailtaan, Leena saa vastaansa vihan lieskoja. Kiltteyttä hän kohtaa kovin vähän.
Totta puhuen Leenan tarina muistuttaa hänen näkökulmastaan katsottuna enemmän kauhuelokuvaa kuin romanttista komediaa. Hän kohtaa seikkaillessaan jatkuvaa häirintää ja uhkaa kullanarvoiselle maineelleen, mutta navigoi reippaasti niiden ristiaallokossa.
Elokuvassa Leenan turvasatama löytyy rosvojengistä, joka suhtautuu häneen kunnioittavasti ja toverillisesti. Se tuo heti mieleen käsitteen chosen family, valittu perhe – yhteisö, joka muodostuu välittämisen ja solidaarisuuden kautta. Kun useimmat miehet kuolaavat, naiset vihaavat ja omat oppilaatkin kieroilevat, hyväksyntä löytyy normin marginaalista. Rosvojengi muodostaa hetkellisesti yksinäiselle naiselle arvostavan pikku yhteisön. Tarkas kääntää tutut asetelmat päälaelleen: alamaailmassa toimitaankin lempeän kunnioittavasti, siinä missä ”kunnon kansalaisten” maailma on täynnä tirkistelyä, häirintää ja ahdistavia normeja. Queer-metaforan mahdollisuus hiipii mieleen.
Taiteilija Rinteelle on annettava kuitenkin kunnia siitä, ettei tämä pysy renttuilevana haisulina kaikkea aikaa. Elokuva on hieno esimerkki siitä, kuinka ajattelemattomasti toiminut ihminen saadaan ymmärtämään tekonsa vaikutus, muuttamaan käytöstään ja korjaamaan tilanne. Tarkaksen humaani ote tiivistyykin kohtauksessa, jossa Leena selittää Pertille motiivinsa päästä taulusta eroon, jolloin taiteilija pyytää naiselta anteeksi ja ryhtyy tämän liittolaiseksi.
Huolimatta maisteri Katajan ja taiteilija Rinteen parantuneista väleistä on heidän välillään silti kovin vaikea nähdä molemminpuolista romanttista jännitettä. Elokuvan loppuratkaisu, jossa sankaritar saa miehen, näyttäytyykin kaikkea muuta kuin draamallisena huipentumana. Vielä viimeisillä minuuteilla Leena yrittää torjua Pertin, joka on lähestynyt häntä läpi elokuvan saamatta niin minkäänlaista vastakaikua. Lopulta hän luovuttaa ja suostuu lähtemään miehen kanssa kesäiselle uimaretkelle.
Useamman katselukerran jälkeenkin lopetus jättää ilmaan lukemattomia kysymyksiä. Mitäköhän Leenasta ja Pertistä voisi tulla? Onko taiteilija lopulta sisäistänyt lähestymisyritystensä turhuuden ja kyseessä onkin viattoman ystävyyden alku? Onko Leena sittenkin ollut salaa tykästynyt mieheen, niin että ovi hänen ensimmäiseen romanssiinsa on vihdoin raollaan? Onko Leena aseksuaali? Pidättyväisen kaunottaren pään sisään ei enää päästä, ja kenties Tarkaksen itsensäkin ajatukset ovat olleet jo niin pitkällä seuraavassa elokuvassa, ettei loppua ole tarkoitettukaan analysoitavaksi muuna kuin virkistävänä kesäpuuhana hahmojen yhteisen sovinnon kunniaksi.
Tyttö lähtee kasarmiin (1956)
Tyttö lähtee kasarmiin (1956) on nimensä mukaisesti Mulan-henkinen sotilasfarssi. Kiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon, että elokuvaa on ollut käsikirjoittamassa Kaarlo Nuorvala. Saman miehen kynästä ovat nimittäin peräisin myös aiemmin mainitut ruotsalaiselokuvat Suomalaistyttöjä Tukholmassa (1952) ja Viettelysten tie (1955).
Elokuvassa reipasluonteinen vaaleaverikkö Hertta Vuori (Elina Pohjanpää) astuu armeijan harmaisiin pinnariveljenään esiintyen. Asetelma tuottaa elokuvan alkupuolella jatkuvaa komiikkaa Hertan joutuessa välttelemään tilanteita, jossa asevelvollisten kuuluisi riisuutua, kuten lääkärintarkastusta ja saunassakäyntiä. Mies toisensa jälkeen ihastuu Herttaan, joka piilottelee loppupäivän ja yön armeijan sairastuvassa sydänoireita teeskennellen. Sisko ja veli vaihtavat siellä paikkoja muiden huomaamatta, ja sen sijaan että tilanne normalisoituisi, oikea alokas Vuori (Pentti Siimes) saakin palvelukseen astuessaan tuntea miesten intohimon nahoissaan. Sotilaat aina upseeristoa myöten seuraavat tätä kasarmilla lasittuinein silmin, flirttailevat liioitellusti ja hipelöivät tätä jopa ahdistelun merkit täyttäen.
Kun alokkaan arvellaan kollektiivisesti olevan nainen, hänen olemustaan ja käytöstään tulkitaan ihastuneen linssin läpi: Siimeksen hahmon nähdessään alokkaat päästelevät lemmekkäitä huudahduksia ja ihmettelevät tämän ”nättiyttä”. Kiinnostavia kysymyksiä esittää jo asetelma itsessään. Onko seksuaalisromanttinen kiinnostus aina suoraan riippuvainen kohteen olemuksesta ja sukupuolesta? Voisiko sen rakentaa myös pelkkien toiveiden ja odotusten päälle?
Elokuvassa riittää kerrassaan infantilisoivaa puhetapaa. Heti, kun keskustelukumppani arvelee alokas Vuoren olevankin nainen, jostain ilmestyvät kuin taikaiskusta lässyttävä puhetyyli, vähä-älyinen hymy ja ”ai hellinduudelis” -tyyppiset nerokkaat lausunnot. Korosteinen alentuvuus on karnevalisoitu. Ristiinpukeutumiskuvio auttaa tuomaan esiin sen, kuinka helposti opitut sosiaaliset mallit lipsahtavat naurettavuuden puolelle.
Aihe on dialogeissakin tapetilla. Alokkaat eivät ole uskoa silmiään tirkistellessään sairastuvan ikkunoista sisään ja nähdessään siellä mieheksi luulemansa Hertan epäilyttävissä puuhissa. Ensimmäinen kysyy ihmeissään, mitä he juuri näkivät, johon toinen vastaa: ”Kaks pussaavaa jätkää… kärsisköhän kattoo vähän lisää?” Hämmennys ja kiinnostus lyövät kättä tässä tirkistelynhalun ja vilpittömän uteliaisuuden sekamelskassa. Repliikissä tuntuu tiivistyvän Tarkaksen elokuvien koko yleisasenne.
On huomionarvoista, että elokuvassa useat miehet – etenkin nuoren Speden näyttelemä alokas Kookas – ajautuvat valtavaan sisäiseen kriisiin saadessaan tietää ihastuksensa kohteen olevan kuin olevankin mies. Tilannetta ei paranna lainkaan toisten kaksimielinen kuittailu: ”Saat pusun, jos jynssäät mun kiväärini!” Tässä vaiheessa muuten niin kepeän elokuvan ylle lankeaa sodanjälkeisen Suomen homofobian synkeä varjo. Sakinhivutusta kaavaillaan, mutta tilanne ratkeaa lopulta puhumalla.
Kokonaisuutena elokuva on silti aikakautensa kontekstissa yllättävän avomielinen ja hyväntahtoinen tapaustutkimus sukupuoliroolien jähmeydestä ja joukkoihastumisen ilmiöstä. 2020-luvulla toteutettuna elokuvan loppuratkaisu olisi saattanut olla toisenlainen. Selkkaukselle olisi ehkäpä naurahdettu hyvässä hengessä ja vailla sen suurempaa väkivallan uhkaa. Kenties kumpikin Vuori olisi kotiutunut uusi poikaystävä käsipuolessaan.
Vatsa sisään, rinta ulos! (1959)
Pedantilla ja kurinalaisella kapteeni Tauno Roudalla (Helge Herala) on yksi heikko kohta: hän kammoksuu naisia. Routa kuitenkin määrätään opettamaan poikkeusoloissa toimimista läheisen tyttökoulun oppilaille. Päähenkilön estyneisyys huvittaa muita henkilöhahmoja – nuoren kapteeninhan pitäisi olla onnellinen päästessään opettamaan luokallista ihastuttavia neitejä! Yli-innokkaat neidit kuitenkin lähestulkoon syövät tämän elävältä ja ajavat lopulta kasvot märkinä hikoilevan kapteenin pakoon luokasta. Paljastumisen pelossa kapteeni joutuu naamioitumaan naispuoliseksi siivoojaksi ja eksyy tyttökoulun kauhistuttavaan maailmaan. Sillä aikaa tarinan hassuttelijarenttu, sotamies Pöntinen (Tommi Rinne) keppostelee varuskunnassa varsin uskaliaasti.
Kaikista Tarkaksen farsseista Vatsa sisään, rinta ulos on selvästi suosituimpia, ja sitä on näytetty Yleisradion kanavilla nykyäänkin harva se päivä. Tarinassa yhdistyvät edellisten elokuvien teemat: päähenkilön voimakas estyneisyys sekä esiintyminen eri sukupuolen edustajana. Tällä kertaa sankari on kuitenkin miespuolinen, ja hänen näkökulmastaan tämänkin elokuvan lajityyppi olisi kauhu. Uskon Tarkaksen nähneen myös Billy Wilderin Piukat paikat -elokuvan (1959), sen verran samankaltaisuutta näissä teoksissa on.
Kapteenin ristiinpukeutuminen olisi etukäteen helppo kuitata puhtaasti ikuisena vitsinä miehestä mekossa, ja sellaisena se on varmaan yleisölle ensivilkaisulla näyttäytynytkin, mutta edellisenkin sotilasfarssin tavoin asetelma piirtelee hieman suurempiakin kysymysmerkkejä sukupuolirooleista. Katsoja ei ehdi juuri jäädä naureskelemaan Heralan hahmon garderoobille. Suurimman osan ajasta kapteeni keskittyy vain selviytymään ja joutuu suo siellä, vetelä täällä -tyyppisesti aina vain pahempaan pinteeseen. Hänen operointiaan vain vaikeuttavat hänen päällään olevat naistenvaatteet sekä naisen sosiaalinen rooli, joka saa hänet puhumaan ujosti henkäillen. Kapteenin ahdingossa myötäelää niin, että hänen vaatteensa alkavat kiristää katsojankin ruumista.
Kapteeni Roudan hahmon jäykkä maskuliinisuus ajatutuu kertakaikkiseen kriisiin, joka huipentuu jaettuun vuoteeseen tyttökoulun pirteän voimistelunopettajan kanssa. Tilanne on samaan aikaan painostava ja seksuaalisesti latautunut. Miksi Marjatta Paasi haluaa niin kovasti lähteä ”Tildan” kanssa alasti suihkuun keskellä yötä?
Toisin kuin Opettajatar seikkailee -elokuvassa, tässä elokuvassa pääparin suhde etenee nähdäkseni luontevammin. Kapteeni Roudan perusongelmana esitetään yksinkertaisesti se, ettei tämä ollut vain koskaan osannut ottaa rennosti eikä tavata sitä oikeaa naista. Siihen, millainen se oikea nainen sitten on, palaan myöhemmin. Joka tapauksessa Roudan lisäksi elokuvassa useampikin vakka valitsee kantensa, rakkaus voittaa ja ympyrät sulkeutuvat. Lopputulos on juonellisesti tyydyttävä ja kenties sovinnaisin mahdollinen.
Totaalilaitoksia, turvasatamia ja nokkelia blondiineja
Tarkas vaikuttaa olleen kiinnostunut suljetuista homososiaalisista yhteisöistä. Kahdessa käsittelemässäni elokuvassa miljöönä toimii tyttöjen sisäoppilaitos ja kahdessa elokuvassa armeija. Kumpikin paikka esitetään hierarkkisena totaalilaitoksena, jossa marssitaan tahdissa, seistään rivissä ja totellaan käskyjä. Eristyneisyys ympäröivästä yhteiskunnasta tarjoaa omalla tavallaan mainiot puitteet henkilöhahmojen epäkonventionaaliselle toiminnalle. Vatsa sisään, rinta ulos -elokuvassa näiden yhteisöjen yhteentörmäyksestä revitään huumoria: tyttökoulun opettajatarten auktoriteetti ylittää jopa armeijan upseerit, ja kumpienkin myöhäisteini-ikäiset holhokit kärvistelevät rakkaudenkaipuussaan.
Kaikissa tarkastelemissani elokuvissa roolinsa on myös jonkinlaisella ”turvasatamalla” eli hyväksyjällä, ei-tuomitsevalla taholla. Kouriintuntuvin turvapaikka löytyy Opettajatar seikkailee –elokuvan rosvoporukasta, sieltä, missä normeja ei sovelleta sääntönä vaan neuvottelun tuloksena. Tällaiset erityistilat ovat mahdollistaneet kaikenlaisten normien horjuttamisen viihteen kentällä jo aikana, jolloin se ei muuten ollut kulttuurisesti sallittua tai näkyvää.
Ja vielä siitä oikeasta naisesta. Tarkaksella on sankaritarten suhteen havaittavissa jonkinlainen suosikkityyppi. Tuntuu siltä, kuin hän olisi katsonut Hollywoodin lumonnutta Marilyn Monroeta ja päättänyt sitten antaa blondihahmolle rautaisannoksen älyä ja itsenäisyyttä. Leni Katajakosken, Elina Pohjanpään ja Marjatta Kallion tulkitsemat naispäähenkilöt ovat kaikissa kolmessa elokuvassa paitsi vaaleaverikköjä myös aktiivisia, neuvokkaita, fiksuja ja valppaita; he seikkailevat hankalissa olosuhteissa siinä missä miehetkin, ja heidän motiivinsa tehdään katsojallekin järkeviksi ja ymmärrettäviksi. Lieneekö tässä elokuvien kansansuosion salaisuus? On helppo nähdä 1950–60-lukulaisten naiskatsojien kyenneen ilolla samaistumaan moniinkin Tarkaksen sankarittariin. Heillä on selkeitä ei-romanttisia intohimoja ja tavoitteita: historia, urheilu, opettajuus, veljen pelastaminen pinteestä ja niin edelleen. Pikemminkin heitä läähättävät ja esineellistävät mieshahmot asetetaan naurunalaisiksi.
Naiset itse eivät erityisemmin tuo ulkonäköään esille, vaan luontevasti eksisteerailevat kauniissa ruumiissaan. Sen lisäksi elokuvan lopussa jokainen näistä kaunottarista löytää itselleen oman salskean uroksen, vaikkei sitä ole elokuvan aikana ilmaissut haluavansakaan. Tarkaksen elokuvien maailmassa ihannenainen ei kerjää miehen huomiota, mutta lopulta saa sen säännönmukaisen vaivattomasti ikään kuin palkintona omana ihanana itsenään olemisesta.
Toisaalta, jos sankaritar saa lopussa miehen, halusi sitä tai ei, lieneekö se joka kerta tarinallinen pakko – vai voisiko sekin olla satiirinen nyökkäys katsojakunnalle?
Lopuksi
Vaikka Tarkaksen elokuvia ei aikanaan arvostettu korkealle, niiden vastaanotto on jälkikäteen muuttunut. Rami Nummi (2007) on kirjoittanut Tarkaksen elokuvissa näkyvästä modernin identiteetin etsinnästä, ja elokuvatutkija Kari Uusitalo on nimittänyt Tarkasta jopa ihmelapseksi teoksessaan Tarkastelua: Aarne Tarkas ja hänen elokuvansa (2006). Mielestäni jo yksinkertaisesti miehen idearikkaus ja palava into lajiin oikeuttaisivat hänen muistamiseensa.
Tarkas oli ennen kaikkea tarkkailija. Hänen elokuvansa eivät julista, vaan pohtivat, vihjailevat ja kyselevät taukoamatta: mitä mieltä on tiukoissa säännöissä, entä mitäpä jos olisikin näin? Vaikkei elokuvissa esitetäkään eksplisiittistä politiikkaa, ne avaavat jatkuvasti tiloja, joissa normit horjuvat ja kaatuilevatkin.
Tulkitsen teosten perusvirettä kuitenkin varsin hyväntahtoisella otteella. Tarkaksen elokuvat ovat jakaneet ihmisiä paitsi kansan ja kriitikoiden välillä, myös kriitikkokunnan keskuudessa. Esimerkki tästä on muun muassa hänen käsikirjoittamansa ja ohjaamansa elokuva Olin nahjuksen vaimo (1961), jossa rikkaan suvun tohvelisankaripojan eroamassa oleva vaimo kirjoittaa kirjan avioliitostaan ja saattaa sillä miehensä sekä tämän suvun naurunalaiseksi. Tv-maailmassa 6/2012 julkaistussa arviossa teosta kuvaillaan ykskantaan ”häikäilemättömän sovinistiseksi”, mutta Arto Pajukallio näkee elokuvan Helsingin Sanomien arviossaan (16.2.2012) puolestaan satiirina, joka tarkoitus on hämmentää tuonaikaista rooliajattelua.
Satiiri on haastava laji, jota Tarkas viljeli tuotannossaan rutkasti. Etenkin tämän vuoksi minulle on jäänyt hieman askarruttava olo oikeastaan jokaisesta näkemästäni Tarkaksen elokuvasta. Koko ajan nauretaan ja vaikka minkälaisissa yllätystilanteissa, mutta keiden kanssa, keille kaikille ja missä mielessä? Vähemmistökysymyksiä ei käsitellä sensitiivisesti, muttei toisaalta myöskään etusormea heristellen Nuorvalan ruotsalaiselokuvien tapaan.
Voisiko niitä nimittää jonkinlaiseksi varhaiseksi ja karkeaksi astinkiveksi kohti modernin maailman avarakatseisuutta? Ehkä se lienee liian maalailevaa. Yhtä kaikki ne ovat kesäteatterimaisia murrosvaiheen kulttuurikukkasia, joissa miesten jabadabaduu ja naisten missiot ovat törmäyskurssilla, ja joissa turvallisin paikka voi löytyä vaikkapa rosvojengistä tai armeijan sairastuvasta.
Kirjallisuutta
- Juvonen, Tuula: Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia; Homoseksuaalisuuden rakentuminen sotienjälkeisessä Suomessa. Vastapaino 2002.
- Nummi, Rami: ”Murrosvaiheen ohjaaja moderneja nuoria kuvaamassa” (artikkeli). Filmihullu 5/2007.
- Uusitalo, Kari: Tarkastelua. Aarne Tarkas ja hänen elokuvansa. Like, 2006.
Dokumentti Aarne Tarkas – suomalainen elokuva kiittää Yle Areenassa: https://areena.yle.fi/1-66232948
Opettajatar seikkailee Elonetissä: https://elonet.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_117494
Tyttö lähtee kasarmiin Elonetissä: https://elonet.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_125279
Vatsa sisään, rinta ulos! Elonetissä: https://elonet.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_117383
Kaikki kuvat haettu Elonetistä 6.10.
Mirjami Sipilä
Kirjoittaja on suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen 6. vuoden opiskelija, joka ehti käydä ostamassa Tarkastelua -kirjan Rosebud Sivullisesta juuri Rusta-skandaalin tuoksinassa.