Erilaisiin yliopistoon liittyviin keskustelutilanteisiin osallistuminen, oli kyse sitten keskiviikkoisten Lygas-bileiden epämääräisistä piiripullojatkoista kuin lukuisista keskustelupalstoista ja uutiskommenteista, ovat vieneet minut hetkiin, joissa kuulen seuraavia kyseenalaistuksia: ”Miks suomen kieltä pitäis opiskella? Hehee, ei pilkkuvirheitä pitäis opiskella viittä vuotta!”
Yhdessä hetkessä ihmiset vähättelevät humanismin arvoa, mutta toisessa hetkessä he raahaavat arjen kuormittavat kehonsa kotiin kirjahyllyjensä halaukseen, musiikin ja elokuvien äärelle, ja sopivat viikonlopuille ystäviensä kanssa museoreissuja, koska ”museot on niin jees”. Yritän purra huulta kyseisten kokovartaloihmispäänsärkyjen kohdalla, vaikka tekisi mieli huutaa, kuinka äärimmäisen turhautunut olen siihen, kuinka historian, taiteen ja kielen arvoa pidetään itsestäänselvyytenä yhteiskunnassamme; toisaalta viime aikoina olen pohtinut, onko mitään arvoa koskaan ollut olemassakaan. Hallituksen koulutus- sekä kulttuurileikkaukset ja vuodesta toiseen jatkuva yleinen länkytys humanististen alojen tärkeydestä todistavat, että suruvirsiähän tässä on laulettu ja pitkään.
Totuus on ilmeinen: jos maailmasta poistetaan humanismi, arjestamme katoavat kaikki värit, inhimillisyys ja vuorovaikutuksen lämmin voima. Ei elämä siihen varmasti kaatuisi, koneet puksuttaisivat ja Excel-taulukot täyttyisivät, mutta todellisuutemme muovautuisi kolkoksi ja masentavaksi. Ihmisyyden opiskelu, ymmärtäminen ja toteuttaminen ovat koko elon perusta ja kaikkien – myös humanistien itse – pitäisi muistaa, kuinka ihmisyyden kokemusta ja puhdasta ymmärtämistä ei voi mikään kone korvata.
Haluaisin haastaa jokaisen humanistin harjoittamaan alaylpeyttä ja kuoppaamaan itseä alentavat huuhaahumanisti-huulenheitot. Me olemme niitä, jotka haluavat pitää yllä yhteiskunnan hyvinvoinnin kirjoa: rehottavaa kulttuuria, empatiaa ja yhteisöjä, historian ja taiteen tuntemusta, kieltä ja kielen hallintaa… Kaikkia niitä asioita, jotka elävät keskuudessamme tällä hetkellä tekohengityksellä – ja vielä tiedostetusti! On suorastaan räkäisen ironista lukea kotkotusta esimerkiksi luku- ja kirjoitustaidon heikkenemisestä, kun samalla humanistien, taitavien lukijoiden ja kirjoittajien, arvostus kynitään veriseksi silpuksi.
Aina kun olen itse sortumassa alani vähättelyyn, yritän muistaa, että vähättelemällä omaa humanistista osaamista vähättelen kaikkia elämäni humanisteja.
Vähättelen äidinkielen opettajaani, jonka kannustuksen voimasta olen uskaltanut levittää siipiäni luovan kirjoittamisen parissa.
Vähättelen historioitsijoita, jotka muistuttavat aikamme uhkaavien ilmiöiden pyörteissä fasismin tunnusmerkeistä.
Vähättelen taidenäyttelyitä ja teoksia, joiden edessä olen liikuttunut kyyneliin. Vähättelen nerokasta, kielitajua vaativaa, käännöstä suosikkikirjastani sekä itse kirjailijaa, joka on kirjan kirjoittanut.
Minä vähättelen kaikkia niitä asioita ja ihmisiä, joita ilman en olisi minä.
Nyt jos joskus elämme aikaa, jolloin humanismia tarvitaan.
Elämme aikaa, jolloin humanismia pitäisi rakastaa.
Ja lujaa.
Anni Mauriala
Kirjoittaja on kolmannen vuoden suomen kielen opiskelija.