Heinäkuun toisena päivänä Turun linja-autoasemalla sammutin puhelimeni ja suljin sen rinkan sivutaskuun. Seuraavan kerran otin puhelimen käteeni kuukauden päästä kotiovella. Aivan samalla tavalla se ei enää kouraan asettunut, käsi oli tottunut elämään ilman jatkuvaa painoa. Ja niin myös mieli.
Osallistuin siis kesällä Suomen Partiolaisten Explorer Belt -tapahtumaan Itävallassa. Salaisia perinteitä täynnä olevan matkan keskiössä oli kymmenen päivän vaellus vieraassa maassa. Vaellus suoritettiin pareittain ilman puhelinta, omaa rahaa tai ruokaa. Matkan onnistumisen kannalta olikin siis välttämätöntä tutustua paikallisiin ja pyytää apua.
Parini ja minut jätettiin bussin kyydistä autiolle parkkipaikalle paikkaan, jota emme omin voimin olisi osanneet sijoittaa Itävallan kartalle. Kartta meillä kuitenkin oli ja nopeasti löytyi myös paikallinen, joka osasi paikantaa sekä meidät että lopullisen määränpäämme.
Suunnistus olikin vaelluksella vähäisin pienistä murheistamme, sillä kuljimme lähinnä teiden varsia ja karttoja löytyi jokaisesta kyläpahasesta. Kohtaamamme ihmiset neuvoivat mielellään parhaat reitit. Uteliaat vastaantulijat saattoivat tarjota neuvojaan ilman, että meidän tarvitsi niitä edes pyytää! Opimme etsimään kylistä ja kaupungeista parhaat ilmaisia karttoja tarjoavat paikat: hotellit, majatalot, turisti-infopisteet ja kirjastot. Ykköskohteemme olivat kuitenkin kaupungintalot. Iloiset työntekijät tarjosivat meille karttojen lisäksi juttuseuraa ja vaellusreippautta kohottavaa kahvia! Vaeltaminen ja ihmisten kanssa kanssakäyminen täyttivät päivämme niin, että emme edes ehtineet kaivata puhelimen suomia virikkeitä tai apukeinoja.
Joka toinen päivä meidän oli määrä soittaa tapahtuman järjestäjille ja ilmoittaa muun muassa olevamme hengissä. Ilman omia puhelimia yhteydenotto onnistui pyytämällä apua paikallisilta. Päädyimme soittamaan staabille niin meille majapaikan tarjonneen henkilön, kahvilan työntekijän, kaupungintalon kuin satunnaisen toimiston puhelimella. Koko vaelluksemme ajan olimme ihmisten ulottuvilla niin, että tarpeen vaatiessa apua olisi voinut soittaa. Vaikka äiti siitä oli kovin huolissaan, en tuntenut oloani turvattomaksi kertaakaan. Toisaalta oma turvamme puhelimettomuudesta huolimatta perustui siihen, että ympärillä olevilla ihmisillä oli puhelimia ja staabilta saatava apu oli vain yhden puhelun päässä. Omatoimisella matkalla tai puhelimettomassa maailmassa ei samanlaista turvaverkkoa olisi ollut.
Tehtävänämme vaelluksen aikana oli tutustua paikalliseen kulttuuriin esimerkiksi osallistumalla kohtaamiimme tapahtumiin. Tapahtumien löytäminen vaikutti aluksi haastavalta ilman netistä löytyviä tapahtumailmoituksia. Kävimme kuumeisesti läpi jokaisen kohtaamamme ilmoitustaulun ja kirosimme ristiin meneviä aikatauluja, kun tapahtumat sattuivat olemaan väärinä päivinä. Tiukahko aikataulumme esti meitä jäämästä aloillemme liian pitkiksi ajoiksi.
Aloin jo epäillä, pääsemmekö lainkaan vierailemaan missään paikallisessa tapahtumassa, kun törmäsimme keskellä hiljaista vuoristoa pitkään letkaan traktoreita. Kävi ilmi, että lähistöllä oli vanhojen ajoneuvojen omistajien juhlatapahtuma ja pääsimme näkemään mitä erikoisempia menopelejä. Tästä tuurimme vasta kääntyi ja löysimme itsemme pian myös vapaapalokunnan järjestämien karnevaalien juhlahumusta sekä syömästä yöllistä juhlagulassikeittoa 50-vuotissyntymäpäivien ennakkojuhlista. Puhelimen sijaan onni ohjasi meitä matkallamme juuri sinne, minne meidän kuuluikin päätyä.
Silkkaa tuuria ei kuitenkaan käy kiittäminen, sillä teimme kyllä myös töitä löytääksemme kohteita ja ihmisiä, jotka todella tahdoimme nähdä. Yksi niistä oli paikalliset partiolaiset. Kyselimme kaikilta kohtaamiltamme ihmisiltä, josko he tuntisivat lähistöllä asuvia partiolaisia. Suurin osa ei tuntenut, koska pikkukylien suosituin harrastus oli vapaapalokunta, mutta kolmannen yön majoittajamme osasivat kertoa lähiseudulla olevasta lippukunnasta. Suuntasimme seuraavana päivänä kaupunkiin, jossa partiolaisia kuulemma olisi, mutta osoittautuikin aikamoiseksi projektiksi todella löytää heidät. Kyselimme niin ihmisiltä, joiden luona pääsimme käymään vessassa, satunnaisilta vastaantulijoilta kuin kirjakaupan työntekijöiltä, tietäisikö joku asiasta jotakin.
Nälkäkiukun, kirjaston työntekijän väärään numeroon soitetun puhelun, kirkkovierailun, partiolaisten kokoontumisrakennuksen ovenkahvan irtoamisen ja parin kilometrin lisävaelluksen päätteeksi löysimme lopulta partioleirin. Aava aukio täynnä telttoja ja huivikansaa tuntui kuin aarteen löytämiseltä kovan etsimisen päätteeksi. Meidät otettiin avosylin vastaan: vatsamme täytettiin herkkuruoin, iltaamme piristettiin partiotarinoin, petimme pedattiin varastotelttaan ja saimme myös yöpaikan seuraavaksi yöksi. Päivän kamppailu palkittiin niin ruhtinaallisesti, että se tuntui enää vain onnelliselta seikkailulta. Saimme lisää itsevarmuutta loppumatkalle: löytäisimme kyllä mitä vain haluaisimme, vaikka nopean googlauksen sijaan joutuisimme käyttämään tiedon etsimiseen koko päivän.
Puhelimettomuus toi kokemukseen merkityksellisyyttä ja lisäsi jokaisen onnistumisen syvyyttä. Täysin verrattavissa tavalliseen arkeen matka ei kuitenkaan luonnollisesti ole, eikä ilman puhelinta eläminen olisi nyt yhtä helppoa kuin silloin. Vaellus oli ainutkertainen kokemus, ja sitä seurannut kaikkien vaeltajien yhteinen kiertoajelu järjestetty matka, jolla ei tarvinnut itse huolehtia aikataulusta, herätyksistä, viestittelystä, ohjelmasta tai arjen vastuista. Ryhmässä, jossa muutkaan eivät pälyile luurejaan ja ohjattua tekemistä on päivittäin, on helppo keskittyä hetkeen. Samanlaista tilaisuutta tuskin tulen hetkeen kohtaamaan.
Toisaalta vaikka olosuhteet olivat kaikin tavoin poikkeukselliset, on puhelimen käyttö aina itsestä kiinni. Matka onkin saanut pohtimaan, tarvitsenko puhelinta jokaisella kävelyllä tai kauppareissulla, jos selvisin 200 kilometriä vieraassa maassa ilmankin. Ehkä en, mutta kun saapuu reissun jälkeen kotiovelle, eikä muista mihin rinkan pohjalle on avaimensa kuukausi sitten pakannut, on mukavaa, kun voi laittaa kämppikselle viestiä ja pyytää avaamaan ovi.
Alisa Kettula
Kirjoittaja on toisen vuoden opiskelija, joka haaveilee puhelimen kotiin unohtamisesta ja suosittelee sitä kaikille.