Jo muinaiset
Antiikin Kreikassa kunniallisilla naisilla ei ollut julkista olemusta, vaan he elivät koko ikänsä holhouksen alaisina ja suljettuina gynaikeioniin eli naisten huoneisiin. Moskovan Venäjän vastine samantyyppiselle käytännölle oli terem, ruhtinaan palatsimainen kartano, jonka yläkerrassa naiset elivät ulkomaailmalta piilossa. Ylhäinen nainen eli ensin isänsä ja sitten aviomiehensä teremissä elämänsä loppuun asti, ja saattoi poistua sieltä käytännössä vain kirkossa tai sukulaisissa käydäkseen. Umpivaunut ja peittävä vaatetus piilottivat naiset ulkopuolisten katseilta.
Pandoran ja Eevan uteliaisuuden tuhoisista seurauksista oli opittu jo aikojen alussa. Seikkaileminen, uuden valloittaminen ja julkinen elämä jäivät näissä – ja monissa muissa – yhteiskunnissa mitä suurimmissa määrin vapaille yläluokan miehille. Heidän vaimojensa ei sopinut miettiä liiaksi kodin ulkopuolisia asioita. Miksi olisi tarvinnutkaan? Tällaisissa oloissa syntyi liuta inhimillisen historian huikeita älyllisiä voimannäytteitä, tiedettä ja taidetta, keksintöjä ja filosofiaa.
Ole nyt vaiti, kissimirri
Aviovaimon tukahduttamisen teemaan tarttuu Minna Canthin näytelmä Sylvi, joka pyöri Turun Ylioppilasteatterissa tänä talvena. Teoksen päähahmo on sen nimihenkilö, vilkas ja äkkipikainen kahdeksantoistavuotias tyttövaimo. Hänen aviomiehensä Aksel on on orvon Sylvin entinen holhooja, kaksi kertaa vanhempi, olemukseltaan jäyhä ja sähikäismäiseen vaimoonsa verrattuna kuolettavan tylsä ukko.
Sylvin ja hänen miehensä välinen dynamiikka etenkin näytelmän alussa vaikuttaa enemmänkin alentuvan isän ja tämän pienen tyttären leikiltä kuin aikuisen avioparin kanssakäynniltä. Sylvin levottomuus ja sukupuolitunteen kohdistuminen toiseen mieheen eivät yllätä katsojaa siis oikeastaan lainkaan. Avioeroa nuori rouva ei kuitenkaan saa, koska hänen siippansa ei siihen suostu.
SYLVI. Mutta voisinhan minä yhtäkaikki—sinun poissa ollessasi—
AKSEL. Olla minulle uskoton?—Sylvi, pikkuinen, kuinka voit leikilläkään puhua tuommoista?
SYLVI. Mitä silloin tekisit?
AKSEL. Mitäkö tekisin? No, jos välttämättä tahdot sen tietää, niin—Tjah! Mitäpä minä muuta voisin, kuin rangaista sinua oikein kovasti. Ja viettelijääsi vieläkin kovemmin. Ja sitten erottaisin teidät, tietysti.
SYLVI. Mutta vapaaksi et minua päästäisi?
AKSEL. En suinkaan. Päinvastoin. Silloinhan vasta sulkisinkin pikku sirkkuni oikein häkkiin. Kas niin, ole nyt vaiti, kissimirri, ja anna minun kirjoittaa.
(Canthin Sylvin kolmannesta näytöksestä)
Akselin työhuoneen tasoilla komeilee joukko täytettyjä lintuja. Vain yksi lintu on elävä, ja sen häkki on huolellisesti lukittu.
Lauluja ihanteista
Turun Ylioppilasteatterin Sylvi-tulkinnan yhtenä vinjettinä on kansanruno “Jos mun tuttuni tulisi”, kansainvälisesti tunnetuin itämerensuomalainen rakkauslaulu. Siitä on suuri määrä erilaisia toisintoja erityisesti Inkeristä, Kannakselta, Raja-Karjalasta ja Savosta, ja sen julkaisi jo Henrik Gabriel Porthan 1700-luvulla De Poësi Fennica-teoksessaan. Lönnrotin Kantelettaren versio lienee nykylukijalle yksi tutuimmista.
Kun mun kultani tulisi, / Armahani asteleisi,
Tuntisin ma tuon tulosta, / Arvoaisin astunnasta,
Jos ois vielä virstan päässä, / Tahikka kahen takana.
Utuna ulos menisin, / Savuna pihalle saisin,
Kipunoina kiiättäisin, / Liekkinä lehauttaisin;
Vierten vierehen menisin, / Supostellen suun etehen.
Tok mie kättä käpseäisin, / Vaikk’ ois käärme kämmenellä;
Tok mie suuta suikkajaisin, / Vaikk’ ois surma suun eessä;
Tok mie kaulahan kapuisin, / Vaikk’ ois kalma kaulaluilla;
Tok mie vierehen viruisin, / Vaikk’ ois vierus verta täynnä. (…)
(Kantelettaren runo 43, Kun mun kultani tulisi)
Vaikka alun perin runoa on voinut laulaa periaatteessa kuka vain kenestä vain läheisestään, on sitä tulkittu paljolti eroottisen rakkauden kuvauksena. Siinä se sopi romantiikan ajan henkeen, jonka rakkausihanne oli loputtoman uskollinen ja uhrautuva. Runoon ihastuttiinkin ympäri maailman ja siitä tehtailtiin satoja käännöksiä: kielivalikoimasta löytyvät muun muassa baski, kymri, kirkkoslaavi, ersämordva, uumajansaame, muinaisruotsi ja muinaissyyria. Itse Johann Wolfgang von Goethe saksansi runon vuonna 1810.
Näytelmän loppupuolella Aksel saa kuin saakin surman suunsa eteen ja kalman kaulaluilleen. Laulu sopii Turun ylioppilasteatterin tulkintaan kuin nenä päähän.
Toinen kansanlaulu, jota näytelmässä tulkitaan, on Pii, pii, pikkuinen lintu, jossa pikkulinnun vakuutellaan olevan turvassa häkissään. Suojelulla perustellaan Sylvin pitämistä umpikujassa ja sillä perusteltiin myös ylhäisten naisten historiallista sulkemista teremeihin ja gynaikeioneihin. Suojelluksi tuleminen ei tietenkään ole aina kielteinen asia – itsestään selvistä syistä. Heikkona ja kehittymättömänä nähdyksi tulemisesta on etua myös muissa kuin suorissa vaaratilanteissa: herättämällä toisissa suojelunhalun ja hoivavietin voi ihminen saada sympatiaa, puolustajia itselleen ja virheitä anteeksi. Lapsen rooliin asettuminen näyttäytyy houkuttelevana vaihtoehtona pelottavalle ulkomaailmalle, jonne ihmisen on valitettavasti astuttava, jos hän haluaa kasvaa täysivaltaiseksi ja vaikuttaa ympäröivään maailmaan.
Näytelmän hahmot, oma aviomies etunenässä, infantilisoivat Sylviä aina tilaisuuden tullen. Hänen muistutetaan jatkuvasti olevan pikkutyttö, ja varsinkin alkupuolella hän myös käyttäytyy kuin pikkutyttö. Samaan aikaan hänen Sylvin harteille lankeaa monivastuinen kodinemännän rooli. Kahdeksantoistavuotias saakin hyvin vastakkaisia viestejä: mitä tulee esimerkiksi sukupuolisuhteisiin ja tiedollisiin kysymyksiin, Sylvi on viaton ja hölmö tyttönen, jonka ei pitäisi vaivata moisilla asioilla pientä päätään. Mutta kun kysymys on taloudenhoidosta, sama pikkutyttö muuttuu hänen miehensä silmissä joksikin aivan muuksi – aikuiseksi naiseksi, talon rouvaksi, jonka pitäisi olla jo kypsä ja pitäisi jo alkaa kantaa vastuuta siitä ja tästä ja tuosta. Ikään kuin hänen ei haluttaisi edes ehtivän ajatella mitään kotioven ulkopuolelle ulottuvaa.
Sietämätön ahdistus. Hermoromahdus. Hysteria. Jatkuvan tukehtumisentunteen purkautuminen väkivaltana.
Lambtonin mato
Koillis-Englannin nummilla on vuosisatojen ajan kerrottu kansantarinaa Lambtonin madosta.
John Lambton -niminen nuori aatelismies Durhamin kreivikunnasta jättää kerran sunnuntaikirkon väliin ja lähtee sen sijaan kalaan. Vasta kirkonmenojen päätyttyä hänen onnistuu napata eriskummainen saalis: pieni matomainen olento, jonka pään kummallakin puolella on yhdeksän reikää. Limanuljaska muistuttaa Johnin mielestä paholaista, ja hän hylkääkin sen läheiseen kaivoon.
Vuodet kuluvat ja John lähtee ristiretkelle. Kaivon limainen vanki kasvaa ja kasvaa, kunnes sitä ei voi olla enää huomaamatta: karjaa katoaa ja pian kyläläiset kauhistuvat valtavaa lohikäärmettä, joka kiertää itsensä Penshaw-nimisen kukkulan ympärille. Hirviö ahdistaa lähikyliä armotta, eivätkä kyläläiset yrityksistään huolimatta onnistu tappamaan sitä.
Megatrendejä
Holhouksenalaisuus ja kodin piiriin lukitseminen vaientavat ihmisen omalla tavallaan. Elämänmittaiseksi venyvä mykkyys alkaa käydä tukalaksi, ja yhtäkkiä pikku kissimirri onkin aikapommi.
Sosiaalinen media tuntuu nykyään tulvivan kotonaan oleskelevien nuorten bed rotting -sisältöä tai puolisonsa palvelemisesta elämäntehtävänsä tekeviä tradwifeja. Samaan aikaan nuorten syrjäytyminen, erityisesti miesten, on laajamittainen ongelma, ja paljon mediahuomiota on saanut myös japanilainen hikikomori-ilmiö, jolla on paljon vastineita maailmalla. Joka toinen uutinen tuntuu käsittelevän sitä, kuinka me nuoret emme enää osaa olla oikeassa maailmassa: emme tutustu toisiimme, ylläpidä yhteisöjä, rakastele tarpeeksi, keskustele kasvokkain, kokeile uusia asioita, uskaltaudu tekemään virheitä tai näytä epätäydellisyyttämme.
Tätä psykofyysissosiaalisessa kodissa tiukasti pysyttelyn trendiä on tähän mennessä analysoitu erityisesti vastareaktiona… mille kaikelle? Ovatko sosiaaliset paineet kasvaneet liian koviksi? Ryhtyisivätkö nuoret aktiivis(emm)iksi ja sosiaalis(emm)iksi yhteiskunnan jäseniksi, elleivät kokisi sitä niin ahdistavaksi kaikkine ulkonäkö-, työelämä- ja ihmissuhdevaatimuksineen? Samalla ainakin suomalainen ihminen on modernina aikana vapaampi valitsemaan omasta elämästään kuin koskaan. Hukummeko vapauteen niin, että tuntuu turvallisemmalta olla yksinkertaisesti avaamatta ovea? Täysivaltaisuus tuo mukanaan vastuuta, ja kun ihminen joutuu kaikessa monisataisessa vapaudessaan myös satojen vastuiden alle, nousee ahdistuksen hiki kieltämättä pintaan. Välitämmekö liikaa siitä, mitä muut ajattelevat, koska vietämme liikaa aikaa sosiaalisessa mediassa?
Ensiajatuksena voi tuntua uskomattomalta, että nykynuoret vetäytyvät todellisiin tai kuvaannollisiin neitsytkammioihinsa vapaaehtoisesti, etenkin, kun näiden vapauksien saavuttamiseen on aikoinaan käyty valtavia taisteluita. Jos ilmiötä tarkastelee enemmänkin oireena jostakin suuremmasta – digitalisaatiosta, kuplautumisesta, työelämän kilpailullisuudesta, mielenterveyskriisistä ja niin edelleen – on sitä helpompi ymmärtää. Jotkin avaimenrei’istä luikertelevat ajatuskulut ovat niin tuttuja, että ihan punastuttaa.
Tiskikone ja taideteos
Eristykseen kytkeytyy inhottava ilmiö – epäinhimillistäminen. Se voi kaikessa banaaliudessaan olla ihmisen kutsumista kodinkoneeksi, mutta myös jotakin kierompaa, ensin jalustalle korottavaa ja joskus sieltä alas repivää.
Sofia Coppolan elokuvilla on toistuva teema. The Virgin Suicides, Marie Antoinette, Lumotut, Priscilla – kaikki kertovat hyvissä oloissa elävistä nuorista naisista, jotka riutuvat kuin linnut häkeissään. Usein ne sijoittuvat myös jonkinlaiseen yhteiskunnalliseen murrosvaiheeseen, ja upeassa visuaalisuudessaan ne ilmentävät “häkin kultaamista” parhaimmillaan.
The Virgin Suicides -kirjassa ja siihen perustuvassa elokuvassa 1970-luvun detroitilaisen naapuruston pojat hokevat joka välissä rakastavansa Lisbonin perheen viittä tytärtä, vaikkeivät tunne heitä juuri yhtään. He keskittyvät tyttöjen kauniiseen ulkonäköön ja saavuttamattomuuteen, joskus jopa sekoittaen siskokset keskenään, eivätkä he vaikuta vakuutteluistaan huolimatta oikeasti edes pyrkivän aitoon keskusteluyhteyteen näiden kanssa. Tyttöjen omat ajatukset jäävät mysteeriksi: heidän tilallaan voisi yhtä hyvin olla joukko arvokkaita maalauksia, joita pojat idolisoivat ja jotka he tahtovat napata seinilleen.
Lisbonin tyttöjen vanhemmatkaan eivät tunnu kohtelevan näitä täysin ihmisinä. Siskokset elävät kuin muinaisen pajarin naiset teremeissä. Eristämällä tyttärensä ulkomaailmalta vanhemmat näyttävät suhtautuvan näihin enemmänkin omaisuutenaan. Omaisuutena, joka voidaan varastaa tai rikkoa. Jonakin, joka voi mennä “pilalle”.
Eristys ja epäinhimillistäminen. Hermoromahdus ja hysteria. Paineen purkautuminen väkivaltana. Lisbonin siskokset tekevät itsemurhan, Marie Antoinette kuolee vihaisen kansansa käsissä ja yhtä lailla ylistämällä alistettu Sylvi päätyy myrkyttämään miehensä.
Vahingon pitkät jäljet
Kun John palaa ristiretkeltä ja saa tietää hirviön aiheuttamista tuhoista, päättää hän tappaa sen – mutta käy ensin hakemassa neuvoa noidalta. Noidan mukaan Johnin on mahdollista tappaa hirviö, mutta sen jälkeen hänen olisi myös tapettava ensimmäinen näkemänsä elävä olento, tai muuten hänen perhettään kohtaisi karmea kirous. Niinpä John sopii isänsä kanssa, että kun kuullessaan poikansa metsästystorven äänen merkkinä pedon surmaamisesta, päästää isä metsästyskoiran uhrattavaksi tähän tarkoitukseen.
Hurjan kamppailun jälkeen Johnin onnistuu kuin onnistuukin tappaa lohikäärme halkaisemalla sen kahtia. Valitettavasti hänen isänsä riemastuu tästä teosta niin, että rientää onnittelemaan poikaansa unohtaen samalla kirouksen.
Koska John ei henno tappaa isäänsä, kohtaa heidän sukuaan pelätty kirous: yksikään Lambtonin lordi yhdeksään sukupolveen ei koe luonnollista kuolemaa.
Mirjami Sipilä
Kirjoittaja on 5. vuoden suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen opiskelija, joka harrastaa toisinaan kulttuuria.