Arvaatko, ketkä tässä jutussa pääsevät ääneen?
Näin kuin näinkin Daavidin
Kahdeksantena päivänä alkoi tympiä. Auringossa makaaminen ei jaksanut enää kiinnostaa, ja Venetsian hiljaisilla kujillakin olimme jo useana päivänä seikkailleet, eksyneet ja jälleen Rialton sillalle päätyneet. Venetsia oli lumoava, mutta mieli janosi jotain uutta tekemistä.
Olimme kurssikaverini Leenan kanssa varanneet älyttömän halvan äkkilähdön kahdeksi viikoksi Lido di Jesoloon Adrianmeren kainaloon. Rantakohde takasi auringon, lämmön, hyvän ruoan ja viinin – eikä silmänilostakaan ollut puutetta. Hotelli-illallisilla meitä palveli Antonio, Antero Kekkoseksi (jonnet ei tiedä) kutsumamme tarjoilija, jonka kanssa oli hauska vaihtaa muutamia osaamiamme italian sanoja.
Kaksi viikkoa on kuitenkin pitkä aika. Kahdeksantena päivänä saimme idean: Venetsiasta lähtee junia. Mikä siis meitä täällä pidättelee? Tehdään päiväreissu johonkin muuhun kaupunkiin! Voitaisiin vaikka mennä katsomaan suuresti rakastamaani Michelangelon taidetta. Siispä Firenzeen, jossa näkisin Daavidin, maailman kauneimman veistoksen!
Seuraavana aamuna pakkasimme kassiin vähän rahaa ja juomapullot ja lähdimme ensin veneellä Venetsiaan ja sieltä junalla Firenzeen, jonka kuvittelimme olevan aika lähellä. Eihän se ollut. Matka kesti useamman tunnin, ja perillä tajusimme, ettei saman päivän aikana pääse enää takaisin, jos aiomme käydä Accademia di belle artissa ja nähdä Ponte Vecchion. No, ei mitään ongelmaa: hammasharjaa ja yöpukua ei ole mukana, mutta yksi yö hostellissa menee ilman niitäkin.
Menee toki, mutta ilman passia majoittuminen onkin hankalampaa… Passit olivat turvallisesti hotellin kassakaapissa, minkä tajusimme jonottaessamme illansuussa, uuvuttavan mutta ihanan Firenze-päivän jälkeen, hostellin vastaanottotiskille. Näin jo mielessäni epämukavan yön Firenzen rautatieasemalla, kun poika tiskin takana kauniilla englannilla pyysi passejamme. Solkotimme sekavasti, että passit ja kaikki matkatavaramme ovat Venetsiassa ja tulimme tänne katsomaan Daavidia. Että pliis, pliis, emme pääse takaisin ennen huomista emmekä tiedä, mihin päämme kallistamme.
Kaunis poika tiskin takana hymyili ja totesi selvällä suomen kielellä: ”Ei hätää. Kirjoita tuolle riville passin numero. Joku numero.” Ällistykseemme hän vastasi opiskelevansa suomea yliopistossa ja huomanneensa meidän olevan suomalaisia. Helpottuneina kirjoitimme nimemme, osoitteemme ja itse keksityn numerosarjan matkustajakortteihin ja painuimme pehkuihin.
Täydellinen seikkailu, opettavainen tarina (parempi passi taskussa kuin kaksi kassakaapissa) ja onnellinen loppu – ja Accademiassa näin kuin näinkin Daavidin joka, vaikka seisoi ihmismuurin takana ja oli paljon olettamaani pienempi, piirtyi mieleeni yhtenä opiskeluaikojeni ja koko elämäni hienoimmista elämyksistä.
Peloponnesoksen pääsiäinen
Gradun kirjoittaminen marraskuisessa Suomessa tuntui jotenkin ellottavalta, joten tilaisuuden tarjoutuessa olin päättänyt muuttaa pimeyden tieltä Thessalonikiin Pohjois-Kreikkaan. Kevättä rytmittivät yhtäältä varojen krooninen niukkuus ja toisaalta kyltymätön halu nähdä ja tehdä, ja tätä yhdistelmää tässä muistellaan.
Pääsiäinen on Kreikassa vuoden suurin juhla, jolloin kaikki pysähtyy, kun väki matkaa kaupungeista pieniin kyliin perheidensä luo. Mekin päätimme siis tarttua tilaisuuteen ja lähdimme vuokra-autolla Kreikan-turneelle kiertämään viikoksi Peloponnesoksen niemimaata. Ensin oli tietysti ajettava pohjoisesta etelään ja tutustuttava siihen, miten kaksikaistaiselle moottoritielle sovitetaan viisi rinnakkaista ajolinjaa, kun koko maa tosiaan oli liikkeellä samaan aikaan. Niissä ruuhkissa mietimme myös ensi kerran, oliko järkevää säästää päivävuokrasta kaksi euroa ja ottaa auto ilman ilmastointilaitetta.
Paljon nähtiin ja koettiin: metsäpalojen myötä kuumaisemalta näyttäneet Peloponnesoksen vuoristot, mutta toisaalta esimerkiksi Pýloksen upea satamakaupunki, Kalamátaa ympäröivät loppumattomat oliivilehdot ja Tyróksen rantakylän pääsiäiskarkelot keskusaukiolla. Totesimme rahojen riittävän viikon reissulla vain kolmeen varsinaiseen majoitukseen, joten loput yöt vietimme autossa. Eräänä yönä heräsin hädissäni torven sointiin. Hetken toettuani tajusin olevani jumissa penkin ja ratin välissä ja painavani itse polvella torvea. Olin kuitenkin niin puutunut, että tilanteen laukeaminen tuntui kestävän ikuisesti. Kanssamatkaajani eivät kiittäneet, mutta pääsimme silti kunnialla matkan loppuun ja pysyimme väleissä myös jatkossa.
Talvi-interrail
Joulukuun viimeisinä päivinä H:n kanssa talvimyrsykyssä legendaarisella M/S Pomeranialla Helsingistä Gdanskiin, junalla eteenpäin, kai tämä joskus pysähtyy jossakin, mistä pääsee Prahan-junaan, vaihto keskellä yötä Wrocławissa, ikimuistoinen uusivuosi Prahassa ystävämme I:n luona, I opiskeli Kaarlen yliopistossa suomea ja englantia, huikea ilotulitus Venceslauksen aukiolla, jolloin sain tietää, että ilotuli voi myös valua alaspäin, kun niin tapahtui pitkin kansallismuseon portaikon kaiteita, Wienissä tuntemattoman autoilijan tarjoama kyyti rautatieasemalta hostelliin, ei kannata lukea American Psychoa matkalukemiseksi, sen sijaan suositeltavia ovat John Irvingin romaanien tapahtumapaikat osana kaupungin nähtävyyksiä, sympaattinen, paljon Wieniä sympaattisempi Graz, Geneve, Genevenjärvi!, Alpeilla pieni Kandersteg, jossa H:n aiempi kesätyöpaikka partiokeskuksessa ja ensi kerta laskettelusuksilla, loputtoman pitkä junamatka Saksan läpi, Kööpenhamina, jossa kuuntelin silmät ihailusta pyöreinä kuinka kaksikielinen H puhui siellä ruotsia, koska tietenkin skandinaaviskaa Pohjoismaassa, Tukholma, pommiuhkan takia suljettu Centralstation eikä äyriäkään rahaa, pummilla matkustamiselta meidät pelasti junamatkan satunnainen seuralainen, joka antoi meille 50 kruunua eli valtavasti, metrolla Gärdetiin, ruotsinlaivalla kotiin, piste on aivan yliarvostettu välimerkki!
Pelon maantieteen peruskurssi
Olin vaihto-opiskelijana Tarton yliopistossa syyslukukauden 1991. Vain pari viikkoa ennen vaihtoon lähtöäni, elokuun 20. päivänä, Viro oli dramaattisten tapahtumien keskellä julistautunut itsenäiseksi vanhakantaisten kommunistien vallankaappausyrityksen ollessa vielä käynnissä Neuvostoliitossa. Viron sosialistisen neuvostotasavallan sijasta matkustinkin siis itsenäistyneeseen Viron tasavaltaan. Maassa oli yhä Neuvostoliiton armeijan joukkoja ja tukikohtia. Imperiumin luhistuessa niissä vallitsi rappio, kurittomuus ja samanlainen pula kaikesta kuin ympäröivässä virolaisessa yhteiskunnassa. Sotilaiden tekemät varkaudet, ryöstöt ja jopa ryöstömurhat olivat yleisiä.
Eräänä syyskuisena viikonloppuna teimme suomalaisvaihtareiden porukalla bussiretken Viljandin pikkukaupunkiin noin tunnin matkan päässä Tartosta. Yövyimme Viljandinjärven rannalla sijaitsevan urheilustadionin majoitustiloissa. Illalla seikkailimme kaupungilla ja päädyimme lopulta laitakaupungin baariin, jossa melko epäilyttävän oloista porukkaa lyöttäytyi seuraamme. He olivat tungettelevia ja turhankin kiinnostuneita siitä, että olimme suomalaisia. Ilmeisesti he halusivat tehdä kauppaa tai muuten hyötyä meistä jotenkin. Minua alkoi ärsyttää koko paikka ja touhu, joten päätin lähteä majapaikkaan nukkumaan – yksin. Se oli virhe.
Lähdettyäni kävelemään huomasin, että muutama nuori mies oli lähtenyt baarista perääni. Sattumaltako vain samaan suuntaan menossa vaiko pahat mielessä? Äkkiä kuulin juoksuaskeleita takaani. Valmistauduin jo siihen, että kimppuuni käydään, mutta yksi noista tyypeistä vain juoksi ohitseni. Ehkä kadulla oli liikaa muita kulkijoita, siis silminnäkijöitä, mahdollista ryöstöä ajatellen.
Päätin yrittää eksyttää seuraajat ja käännyin nopeasti kadunkulmasta ja sitten heti toisesta. Yllätyksekseni saavuin neuvostoarmeijan tukikohdan ruosteiselle portille. Samassa kuulin takaapäin kimeän vihellyksen ja huomasin, että yksi minua seuranneista tyypeistä oli huomannut minut ja viheltänyt muut paikalle. Tilanne vaikutti vaaralliselta, koska viimeistään nyt oli selvää, että he seurasivat minua.
Suuntasin kaupungin keskustaan, jossa tiesin olevan ihmisiä liikkeellä, ehkä poliisejakin. Keskustaan päästyäni seuraajat kulkivat yhä noin 50 metriä jäljessäni eivätkä näyttäneet menevän minnekään. Pysäytin kadulla kävelleen virolaisen nuoren pariskunnan ja kerroin tilanteeni. He sanoivat, että seuraajat ovat siviilivaatteisia neuvostosotilaita, ja kehottivat kulkemaan mukanaan, koska olivat menossa samaan suuntaan kuin minä. Tilanne jatkui parin korttelin verran, kunnes saavuimme puiston laitaan kerrostalon luo, jossa nuoripari asui. Pysähdyimme talon edustalle neuvottelemaan, mitä tehdä seuraavaksi. Seuraajat eivät kuitenkaan pysähtyneet vaan lähestyivät nyt meitä ja olivat ilmeisesti aikeissa toteuttaa, mitä sitten suunnittelivatkin. Silloin seurassani ollut tyttö vihelsi kimakasti ja kovaa. Kerrostalon ikkunoihin ilmestyi ihmisiä katsomaan, mitä on tekeillä. Vasta nyt seuraajat luovuttivat ja lähtivät kävelemään poispäin. Tyttö huusi heidän peräänsä karmeita herjoja viroksi ja samat vielä venäjäksi. Hän arveli, että jos olisin lähtenyt menemään yksin puiston läpi urheilustadionille, varjostajat olisivat vähintäänkin ryöstäneet tai jopa tappaneet minut. Tappamaanhan heidät oli koulutettu.
Kun tie nyt näytti olevan selvä, kiitin minut pelastanutta pariskuntaa ja uskaltauduin jatkamaan matkaani yksin. Myöhemmin muut suomalaiset tulivat majapaikkaamme. Heitä ei kukaan ollut seurannut eikä ahdistellut, sillä heitä oli tarpeeksi iso joukko.
Tarinan opetus: laumasuoja suojaa paitsi viruksilta myös ryösteleviltä neuvostosotilailta.
Videolla voi katsella Viljandin maisemia vuodelta 1991:
Lisävihjeenä kuvia
Kuvat ovat kirjoittajien omista arkistoista.
Tuomas Huumo, Ilmari Ivaska, Krista Ojutkangas, Paula Sjöblom
Kirjoittajat ovat suomen kielen ja suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen oppiaineen henkilökuntaa.