Toimitus avustajineen päätti koota nimettömän Webropol-kyselyn ja lähettää sen henkilökunnalle. Saimme vastauksia neljältä uskaliaalta kirjoittajalta. Vastaajat pohtivat ammattialojen sukupuolittuneisuutta, muistelevat omien opiskeluaikojensa sulkeutunutta ilmapiiriä sekä painottavat avoimuuden ja omana itsenään olemisen merkitystä.

Mistä alamme naisvaltaisuus voisi johtua?

1. ”Rakenteista. Suomessa ammattialat ovat todella tiukasti sukupuolijakautuneita.”

2. ”Tyttöjen luku- ja kirjoitustaito ovat tutkitusti nykyään korkeammalla tasolla kuin poikien. Tämä johtaa aika loogisesti siihen, että tytöt menestyvät esim. suomen ylioppilas- ja valintakokeissa poikia paremmin. Ammattialojen sukupuolittuneisuus on myös pahentunut viime aikoina Suomessa yleisellä tasolla. Pakko myös huomauttaa, että vaikka enemmistö opiskelijoista ja alalla työskentelevistä on naisia, miehet menestyvät urallaan naisia paremmin ja saavat suhteessa paljon professuureja ym. korkeampia tehtäviä. Valta ei siis välttämättä ole naisilla, vaikka enemmistö olisikin.

Pakko myös huomauttaa, että vaikka enemmistö opiskelijoista ja alalla työskentelevistä on naisia, miehet menestyvät urallaan naisia paremmin ja saavat suhteessa paljon professuureja ym. korkeampia tehtäviä. Valta ei siis välttämättä ole naisilla, vaikka enemmistö olisikin.”

3. ”Uskon, että keskeinen syy on Suomen yleisesti sukupuolittuneet uravalinnat. Tyttöjä ohjataan koulussa panostamaan kieliaineisiin, ja se heijastuu alamme opiskelijoihin.”

4. ”Kyllä kyse taitaa olla vanhoista ikiaikaisista sukupuolirooleista. Kiltit ja lahjakkaat tytöt sopivat suomen kielen opettajiksi. Suomen kielen tutkijatkin nähdään usein kasvattajina, esimerkiksi kielenhuoltajina. Jonkinlaisia kansakunnan äitejä siis. Pojista tulee sitten lääkäreitä ja insinöörejä, jos eivät satu yltämään urheilusankareiksi.”


Millainen ilmapiiri yliopistossa oli seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen suhteen omana opiskeluaikanasi? Tuleeko mieleesi jokin esimerkkitilanne, jossa tietynlainen ilmapiiri olisi tullut
ilmi (esim. luennoitsijan kommentti, jokin toimintatapa luennolla tai vaikkapa ainejärjestössä)?

1. ”Vähemmistöt olivat liki näkymättömiä. Homoglobiini-opiskelijajärjestö [toim. huom. nykyinen Spektri ry] taidettiin perustaa 1990-luvulla. Kyllähän homofobiset kommentit ja ”vitsit” olivat tuolloin ihan tavallisia, samoin kuin naisia halventava puhe. Vanhana Kanta-aktiivina olisi mukava kuvitella, että toimintamme oli avointa kaikille, ja kyllähän joukkoon monenlaista hiihtäjää mahtuikin. Mutta jos esim. kuului raittiiseen vähemmistöön, toiminta tuntui todennäköisesti aika vieraalta. Samaa voi hyvin uumoilla muihinkin vähemmistöihin kuuluneista, vaikkei torjunta tietoista ollutkaan.”

2. ”Esim. sitsilaulut ja -perinteet olivat todella cisheteronormatiivisia. (Esim. istumajärjestys ja laulujen sanat.)”

3. ”Omana opiskeluaikanani 2010-luvulla ilmapiiri seksuaalivähemmistöjä kohtaan oli mielestäni hyvä. Erityisesti sitsien binääristä tyttö-poika-istumajärjestystä kyseenalaistettiin voimakkaasti ja sitsijärjestäjänä kehittelin itsekin kaikenlaisia luovia ratkaisuja, joilla sen voi välttää, mutta skoolaukset onnistuvat. Jälkikäteen olen tajunnut, että sukupuolivähemmistöt joutuivat kyllä kohtaamaan mikroaggressioita, kuten liian intiimejä kysymyksiä, jotka eivät olisi enää ok. Turvallisemman tilan periaatteita ei silloin vielä tunnettu.”

4. ”Olen opiskellut ensin lyhyen aikaan Helsingin ja sitten pidempään Oulun yliopistossa 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt loistivat poissaolollaan molemmissa. Koin, että ne oli hiljennetty ja piilotettu. Helsingissä suhtautuminen oli kuitenkin aivan eri tavalla vapaamielistä kuin kristillis-konservatiivisessa ja normatiivisessa Oulussa. Oulun suomen kielen laitos oli erityisen tunnettu myös lestadiolaistyttöjen kouluttajana ja se näkyi. Helsingissä oli niin monennäköistä hiihtäjää, että oli varmasti helpompaa olla erilainen muiden erilaisten joukossa.

Oulussa oli aivan selvää, että ne muutamat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat opiskelijakaverit, jotka tiesin, salasivat asia. Niistä jotka uskalsivat elää julkisesti parisuhteessa, kuiskuteltiin ja heitä kauhisteltiin äärimmäisen heteronormatiiviseen sävyyn ja tuomiten ja tietenkin selän takana. Jos katseet olisivat voineet tappaa… Etelästä ja arvoliberaalista kodista tulleena koin tämän tosi ikävänä ja ahdistavana. Meillä kotona oli aina puhuttu avoimesti siitä, että rakkautta on monenlaista ja että kaikki on yhtä arvokasta. Olin myös jo lapsena kohdannut transsukupuolisia ihmisiä. Oli todella kamalaa ajatella, että moni Ouluun vielä pohjoisempaa muuttaneista koki Oulun vapaamielisenä suhteessa kotipaikkaansa. En kuitenkaan osannut toimia tilanteessa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen puolesta tai heitä tukien millään tapaa ja koin siitä jossain määrin syyllisyyttä.

Muistan elävästi Oulusta tilanteen, jossa pohdin pienessä porukassa erään ihmisen minuun kohdistamaa ikävää käytöstä ja mietin ääneen, että luuleeko hän, että en hyväksy hänen sukupuolista suuntautumistaan. Tuntui kuin maailma olisi pysähtynyt ympärillä, kun sanoin jotain tuollaista ääneen. Tilanne oli niin outo, että katsoin parhaaksi sanoa selkein sanoin, että minulla ei ole mitään seksuaali- ja
sukupuolivähemmistöjä vastaan, ja tilanne jotenkin laukesi. Myöhemmin minulle selvisi, että yksi juttuporukan jäsenistä kuului itse seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön, ja muut ilmeisesti tiesivät tämän. Tulkitsin jälkikäteen, että he olivat pelänneet minun(kin) paljastuvan seksuaali- tai sukupuolivähemmistöjä
kohtaa foobiseksi ihmiseksi ja kun en ollutkaan, he olivat helpottuneita. Tajusin, miten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluivat joutuivat olemaan jatkuvasti varuillaan ja jakamaan ihmisiä ympärillään hyväksyjiin ja vihaajiin.

Onneksi tilanne on selvästi parempi nykyään Oulussakin, vaikka vanhat asenteet elävät kyllä vahvoina pinnan alle kätkettyinä.”


Miten vähemmistöt otetaan nykyisin huomioon? Mikä on muuttunut?

1. ”Eiköhän ilmapiiri ole muuttunut avoimemmaksi samassa tahdissa muun yhteiskunnan kanssa. Tämä ei toki tarkoita, etteikö työtä olisi vielä paljonkin tehtävänä. Yliopisto ei ole irrallaan muusta yhteiskunnasta, eikä esimerkiksi palkkatasa-arvo ole yliopistossa mikään itsestäänselvyys. Yliopistoa ei myöskään voi pitää minään tasa-arvon ykkösairuena. Rakenteellinen syrjintä ja rasismi ovat läsnä myös yliopistossa.”

2. ”Olen huomannut, että esim. akateemisten juhlien pukukoodit ovat edelleen binäristisiä. Sukupuolineutraaleja wc- ja pukuhuonetiloja puuttuu edelleen. Yhdenvertaisuudesta kuitenkin keskustellaan enemmän ja pyritään parempaan.”

3. ”Koen ja toivon, että nykyään on enemmän työkaluja nostaa esiin [epäkohtia] ja puuttua epäasialliseen käytökseen, jota ilmenee esim. ainejärjestöissä tai opetustilanteissa. Valitettavasti itselläni on silti sellainen olo, että erityisesti opetustilanteissa ollaan hyvin pitkälti opettajan oman persoonan varassa – yliopiston tasa-arvo-ohjelmat eivät auta siihen, jos joku henkilökunnan jäsen ylläpitää toiminnallaan tai puheillaan sukupuolistereotypioita tai -normeja tai kommentoi epäasiallisesti. Koen, että yhteisö kuitenkin tuomitsee tällaisen käytöksen.”

4. ”En sanoisi, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä otetaan juurikaan huomioon yliopistossa, mutta ainakin heidän olemassa olonsa tunnustetaan ja hyväksytään valtaosin. Samoin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kohdistuva kiusaaminen ja viha tuomitaan yleisesti. Vielä on paljon tekemistä etenkin sukupuolivähemmistöjen osalta, seksuaalivähemmistöt on jo paremmin hyväksytty osaksi yliopistomaailmaa. Minusta ei ole tarpeen tehdä erityisjärjestelyjä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen takia, vaan luoda sellainen yliopisto, jossa jokainen voi olla oma itsensä ilman, että tarvitsee kokea kuuluvansa vähemmistöön. Jokaisen pitäisi saada olla oma itsensä sellaisena kuin on.”


Mitä yliopiston henkilökuntaan kuuluva voisi mielestäsi tehdä tasa-arvon eteen yliopistossa?

1. ”Minusta tärkeintä on luoda turvallisia tiloja, joissa ihmiset pystyvät olemaan omana itsenään. Itse pyrin opetus- ja ohjaustilanteissa siihen, että en puhu sukupuolesta kaksijakoisena järjestelmänä, vaan muotoilen asiat toisin. En myöskään piilottele omaa suuntautumistani, vaan olen avoin siitä, että olen queer.

Erityisesti ohjaustilanteissa herkkyys ja avoimuus on tärkeää. Sanoisin myös, että tietynlainen pelottomuus on ohjaajalle hyödyksi. Pitää olla rohkeutta kohdata monenlaisia ja monenlaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä.”

2. ”Tulla itse kaapista! Puhutella opiskelijoita ja työkavereita ilman sukupuoli- ja seksuaalisuusolettamia. Miettiä oppimateriaalin presuppositioita.”

3. ”Inklusiivisen kielen käyttö on mielestäni vähimmäisvaatimus sille, että henkilökuntaan kuuluva ei ylläpidä haitallisia normeja. Tämä pätee niin opetustilanteeseen kuin tutkimukseenkin. Kouluissa on kehotettu opettajia pitämään sateenkaarisymboleita, jotta sateenkaarevat oppilaat näkevät, että kyseinen henkilö on turvallinen. Tätä ideaa voisi varmasti soveltaa myös yliopistossa; pitäisikö siis itsekin hankkia sateenkaaripinssi?

Yliopiston henkilökunnan näkyvyys Turku Pridessa on mielestäni tärkeää ja hieno juttu. Toivon, että osallistujamäärä ja viestintä vielä kasvaisi. Yliopiston henkilökunta on myös läsnä erilaisissa yliopiston työryhmissä, joissa käsitellään mm. tilaratkaisuja, yhdenvertaisuutta ja yhteisöllisyyttä. Näissä kaikissa olisi tärkeää, että vähemmistönäkökulmat nostettaisiin esiin, koska yliopiston hallintohenkilökunta ei välttämättä ota sitä huomioon.”

4. ”Jokaisella yliopistolaisella on velvollisuus kohdata toiset ihmiset ihmisinä tasa-arvoisesti riippumatta siitä minkälaisia he ovat. Jokainen voi myös joka päivä miettiä, miltä arkiset tilanteet tuntuisivat, jos kuuluisi seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön (siis jos ei itse kuulu). Jos tilanne tuntuu ikävältä tai joku ei
onnistu, siinä on asia, jonka voi ottaa esille esimerkiksi seuraavassa laitoskokouksessa. Jokainen voi olla myös se opettaja tai ohjaaja, joka tuo avoimesti esille, että tahtoo edistää kaikkien tasa-arvoa ja luoda kaikille turvallisen yliopiston. Turvallisia, luotettavia aikuisia tarvitaan aina, ei vain lapsuudessa. Jokaisen velvollisuus on myös tuomita epäasiallinen ja syrjivä käytös ja puuttua siihen, myös auttamalla kohde tukitoimien piiriin. Ei tasa-arvon edistämisen tarvitse olla aina iso manifesti, vaan se on voi olla myös pieniä arkisia tekoja joka päivä.

Rakkaus on aina rakkautta! Ei se ole niin vaikeaa.”