Kuvitus: Sulo Vierula

Kuin kotkat jäällä oli Turun ylioppilasteatterin produktio, joka kertoi Salomon Andréen retkikunnasta ja matkasta pohjoisnavalle. Tämän artikkelin kirjoitushetkellä esityskausi on valitettavasti päättymässä, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä kirjoittaa Ylioppilasteatterista tai käydä katsomassa muita produktioita.

Olen pitkään ollut kiinnostunut 1800–1900-lukujen ihmisten tekemistä tutkimusretkistä, ja näin syksyn ja Pyhäinpäivän aikaan kiehtovat etenkin traagiset ja synkät tarinat. Andréen retkikunnan tarina liittyykin hyvin muun muassa Donnerin retkikunnan sekä valaanpyyntialus Essexin tarinoiden jatkoksi aiheesta kiinnostuneille. 1897 ruotsalaiset Salomon Andrée, Knut Frænkel ja Nils Strindberg lähtivät kunnianhimoiselle kuumailmapallomatkalle kohti pohjoisnapaa. He viettivät napaseudulla lopulta monta kuukautta ilman kunnollista ruokaa tai suojaa, ja heidän ruumiinsa sekä päiväkirjansa löydettiin vasta 33 vuotta myöhemmin.

Kävin katsomassa Kuin kotkat jäällä -esityksen kahdesti; ensimmäisen kerran ilmaislipulla 19.9. ja toisen kerran 26.10. Tämä Helka Ermalan ohjaama ja Olavi Ermalan käsikirjoittama teos antoi sekä naurua että mahdollisuuden vakavoitua historiallisen tragedian äärelle. Reilun kuukauden kuluessa esitys oli elänyt ja ensimmäinen näytös muuttunut humoristisempaan suuntaan. Molemmissa esityksissä toinen näytös oli kuitenkin teoksen helmi.

Ensimmäinen näytös keskittyi aikaan ennen retkikunnan lähtöä sekä lähtöpäivän valmisteluun. Lokakuun esityksessä näytöksen huumori syntyi pääosin hahmojen välisellä, kiusallisella hiljaisuudella leikittelystä. Erityisen ilahduttava oli myös kohtaus, jossa kuumailmapallon kankaan repeämisen kuvaukseen hyödynnettiin fyysistä näyttelijäntyötä; Saana Nieminen, Joona Pyökki ja Aino Aavaluoma taipuivat erinomaisesti (myös muiden roolisuoritustensa lisäksi) inhimillistetyiksi, räkänokkaisiksi, kukkopilleihin puhalteleviksi kaasuvuodoiksi.

Toinen näytös vei katsojaa sata nolla heti väliajan päätyttyä. Niin visuaalinen kuin auditiivinenkin puoli oli loppuun asti hiottua. Maskeeraus yhdistettynä valosuunnitteluun sai Jii Vennalan (Salomon Andrée), Arttu Tikkasen (Nils Strindberg) ja Tara Salakosken (Knut Frænkel) näyttämään juuri oikeissa kohtauksissa tuskaisilta, jopa kuolleilta, ja toisissa kohtauksissa yhä terveiltä ja itsevarmoilta. Piirtoheittimen hyödyntäminen lentodemonstraatiossa, hahmojen kuolinpaikkojen osoittaminen kylmäsävyisellä taskulampulla sekä mustikoiden käyttö jääkarhun verenä olivat niin ikään erittäin toimivia taiteellisia valintoja. Äänisuunnittelussa erityismaininta on annettava päähenkilöiden kuolemien taustalla esitetylle kuiskivalle puheteokselle sekä jäälauttojen murtumista kuvaavalle äänimaisemalle.

Kuuden näyttelijän ryhmä teki niin ikään hienoa työtä. Tämä teos vaati katsojan silmiin näyttelijöiltä paljon muuntautumiskykyä, mikä onnistuikin kaikilta todella hyvin. Vaikka teoksessa seurattiin kahta pääjuonta, retkikunnan epätoivoon vaipumista sekä Nilsin ja Annan rakkaustarinaa, eivät muutkaan tarinan osat kuten lehdistötilaisuus tai rahoituksen hakeminen jääneet turhiksi. Jokainen näyttelijä myös käsitteli muutosta itsevarmuudesta epätoivoon omalla tavallaan, jolloin hahmot tuntuivat persoonallisilta ja yksilöllisiltä.

Päähenkilökolmikko onnistui mielestäni kuvaamaan realistisesti 1800–luvun miesten kunniaan ja toveruuteen kietoutunutta arvomaailmaa. Andrée, Strindberg ja Frænkel hakeutuivat jokainen retkikuntaan eri motiivien vuoksi, mutta pohjalla oli kuitenkin haave kuuluisuudesta ja arvostuksesta. Jii Vennalan tulkinta Andréen luisumisesta naiivista positiivisuudesta huononevan tilanteen kieltämiseen oli lavalla uskottavaa – samoin Tikkasen esittämän Strindbergin hidas luovuttaminen sekä Salakosken esittämän Frænkelin itsevarman persoonan sulaminen kuolemanpeloksi.

Jos mitään jäin kaipaamaan, niin muutamia synkkiä lisätietoja. Esityksessä, kuten myös oikeasti historiassa, retkikunnalle annettiin lahjaksi kirjekyyhkyjä ulkomaailmaan yhteydenpitoa varten. Esityksessä ei sivuttu sitä, että kyyhkyistä vain yksi päätyi kirjeen kanssa koskaan takaisin asutuksen pariin. Lisäksi raa’an karhunlihan syöminen aiheutti luultavasti trikinelloosin eli loistartunnan ainakin Frænkelillä, jonka vatsakivuista kerrotaan näytelmässä jonkin verran.

Loppukaneettina totean vain, että toivon näkeväni tältä työryhmältä lisää produktioita, ja odotan innolla Oikeuskäsittely Antigonen esityskauden alkua. Tämän teoksen myötä muistin taas, että kannattaa käydä teatterissa.

Sulo Vierula