Syksyn koleus tuo taas kolkot eläintarinat luoksenne! Viime lehdessä esittelemäni Arashi no Yoru Ni -anime on selvästi lapsille suunnattu. Tällä kertaa liikutaan aikuisten maailmassa. Felidae: Kuka murhasi kissan? -salapoliisiromaanin saksankielinen alkuteos on julkaistu vuonna 1989. Myös siitä tehty animaatioelokuva Felidae (1994) on saksalainen, mutta myöhemmin se dubattiin englanniksi. Käsittelemäni kirja ja elokuva ovat kirjoitelmasarjani raaimpia. Molemmissa on kovaksikeitetylle dekkarille tyypillisiä piirteitä: pimeitä kujia, takaa-ajoa, kiroilua, seksiä ja väkivaltaa. Ja kaikki tämä kotikissan näkökulmasta. Noudattakaa siis varovaisuutta, erityisesti te Felidaen hengenheimolaiset eli kissaeläinten ystävät!

Kirjan päähenkilö on kotikissa Francis, joka muuttaa omistajansa Gustavin kanssa suureen rähjäiseen taloon. Francis joutuu elämään remonttisekamelskan keskellä ja sinä aikana hän tapaa uuden lajitoverin, kookkaan, suorasanaisen ja ramman Siniparran, joka kiroilee kuin merimies. Yhdessä he löytävät pihalta lajitoverinsa ruumiin. Kuolleita löytyy naapurustosta aina vain lisää, ja utelias Francis alkaa pian tutkia mysteeriä. Kaiken kukkuraksi hän törmää omituiseen kulttiin, joka muistuttaa vinksahtanutta kristillistä herätysliikettä ja joka palvoo salaperäistä Claudandusta. Francis tapaa myös älykkään Pascalin, joka aina isäntänsä poissa ollessa näpyttelee tietokonetta ja pitää kirjaa seudun kissakannasta. Francis selvittää murhia Pascalin ja Siniparran avulla, ja alkaa samalla nähdä kummallisia painajaisia, joissa piilee murhamysteerin avain. Tarinaan kietoutuu synkeitä teemoja ja syvällisiä kysymyksiä. Mikä on eläimen rooli ihmisen rinnalla, jolla on hallussaan maailman herruus? Onko kellään oikeutta määrittää rotuja tai niiden ”puhtautta”?

Dekkarin kannessa olevalla katilla on ihmisen silmät, joissa on tuima ja syyllistävä katse.

Francis kertoo tapahtumat omasta näkökulmastaan. Hänen piikittelevä huumorinsa ja työläs pähkäilynsä tulevat paremmin esiin kirjan sivuilla kuin kuvaruudussa. Francis usein ivailee omistajansa kustannuksella ja ylenkatsoo ihmisiä tavalla, johon kissojen yleensä kuvitellaan syyllistyvän. Felidaen kissat käyttäytyvät muuten lajilleen tyypillisesti, mutta älykkäimmät heistä osaavat lukea, käyttää tietotekniikkaa ja noh, jopa ratkoa murhia tai perustaa kultteja. Esimerkiksi Francis tietää oudon paljon ihmisten maailmasta ja viittaa kirjassa muun muassa autonmerkkeihin, Aristokatteihin, juppeihin ja 70-luvun rock-yhtyeisiin. Hänen pienet kissanaivonsa taipuvat jopa latinaan ja lingvistiikkaan: ”Jos ’claudere’ oli infinitiivi, niin ’claudatus’ oli silloin passiivin partisiipin perfekti ja tarkoitti ’suljettu’”. Kirjailija on tehnyt kiitettävästi taustatutkimusta romaania kirjoittaessaan. Kirjassa kuvaillaan kissanelämää yhtä tarkasti kuin Ruohometsän kansassa kaniininelämää. Faktoja kesykissojen anatomiasta, kyvyistä ja eri roduista kerrotaan sekä itse tarinassa että kirjan lopussa olevassa liitteessä. Opin romaania lukiessani paljon kissoista, myös sellaisia asioita, joita en olisi halunnut tietää.

Dekkarissa käsitellään valtaa parista näkökulmasta. Ensinnäkin omistajan ja lemmikin välinen valta-asetelma on selkeä: Gustav huolehtii Francisista ja suojelee tätä vaaroilta, Francis puolestaan tarjoaa ihmisystävälleen seuraa, kunnioitusta ja toisinaan jopa rakkautta. Toisena ja tärkeimpänä teemana on laajempi näkökulma eli puhdasrotuisuuteen sekä lajien väliseen hierarkiaan liittyvä valta. Dekkarista voi poimia epäsuoria viittauksia natsien oppeihin. Elokuvan saksankielisessä alkuperäisversiossa puolestaan murhaaja alkaa lopussa karjumaan näkemyksiään ilmoille kuin itse Hitler. Francis pohtii murhaajan oikeutusta tappaa muita: ”Ja jokainen yksilö on lujasti vakuuttunut siitä, että yksinomaan hänellä on oikeus nousta valtaistuimelle antamaan käskyjä muille, nitistämään muut. Ja todellisuudessa jokainen pettää itseään, koska kaikilla valta-istuimilla on niin yksinäistä ja kylmää.” Kirjassa leikitellään ajatuksella kissojen nousemisesta maailman herroiksi, jopa ihmisten edelle.

Kuka on vallan kahvassa – omistaja vai lemmikki? (kuva: I Can Has Cheezburger?)

Tärkeänä teemana on eläinkokeiden eettisyys. Onko ihmisellä oikeus tappaa eläimiä kehittäessään lääketiedettä eteenpäin yrityksen ja erehdyksen kautta? Tarinassa eräs tiedemies yrittää luoda ”keitosta”, joka liimaa haavoja umpeen, ja hän päätyy tieteellisillä kokeillaan tappamaan liudan kissoja. Kokeet on tehty seudun kulkukissoilla vuosia ennen kuin Francis muuttaa naapurustoon. Hän tapaa kokeiden uhreja ja kuvailee heitä sotainvalidien näköisiksi. Yhdeltä on lähtenyt näkö, toiselta puuttuu jalka, kolmannelta silmä ja häntä… Kuitenkin joillakin kissoilla on vielä onneksi rohkeus ja järki tallella, sillä niitä pahat ihmiset eivät ole onnistuneet viemään.

Elokuva löytyy YouTubesta niin englanniksi kuin saksaksi. Ääninäyttely on molemmissa hyvää, mutta pidin saksankielisestä versiosta hiukan enemmän. Taas kerran miellyttävän näköinen piirtotyyli hämää katsojaa, joka voi erehtyä luulemaan leffaa lapsille sopivaksi. Elokuva seuraa romaanin juonta melko uskollisesti. Tapahtumat etenevät nopeasti, sillä filmin kesto on vain tunti ja 20 minuuttia. Siksi juonen kulussa voi olla vaikea pysyä perässä. Suosittelenkin ensin lukemaan romaanin ja sitten vasta katsomaan elokuvan! Näin katsoja pysyy juonessa kiinni ja tietää paremmin, mitä päähenkilön päässä liikkuu. Francisin kova aivotyö ei nimittäin välity kuvaruudun kautta kovin hyvin. Elokuvassa on myös pari kohtausta, jotka paljastavat murhaajan henkilöllisyyden ennen aikojaan. Pelottavia ja ahdistavia kohtauksia leffassa on muutama, eikä kattiparkojen verta tai sisäelimiä säästellä. Francis kuitenkin kehottaa pitämään toivoa yllä, sillä hän rakastaa hölmöä omistajaansa, eikä pidä kaikkia ihmisiä itsekkäinä tyranneina. Loppujen lopuksi hän uskoo, että ihmiset ja eläimet voivat elää sopusoinnussa keskenään.

Hilda Hietanen