Eläintarinat jatkuvat ja tällä kertaa luvassa on pelkkää japanilaista animaatiota eli animea! Katsoin molemmat elokuvat alkuperäiskielellä, jotta niiden tunnelma ja hahmojen persoonat tulisivat mahdollisimman aidosti esille. Tarinoita yhdistää moni seikka: molemmissa päähenkilön äiti kuolee heti elokuvan alkupuolella, ja leffat perustuvat lastenkirjoihin, jotka kertovat susista, lampaista ja vuohista, sekä niiden välisestä vihasta ja rakkaudesta. Ruohometsän kansaan ja Eläinten vallankumoukseen tutustuneet tietävät, että luonto on armoton. Emme tee sääntöön poikkeusta, vaikka matkaammekin Iso-Britannian maaseudulta maapallon toiselle puolelle Japanin metsiin, aroille ja vuoristoille.

Aloitetaan vanhemmasta animesta, joka on vuodelta 1978. Ensin kerron hieman taustaa. Chirin no Suzu (engl. Ringing Bell) perustuu samannimiseen lastenkirjaan, joka puolestaan pohjautuu sen kirjoittajan Takashi Yanasen kokemuksiin toisesta maailmansodasta. Heti alkuun sanon, etten osaa merkkiäkään japania. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä en edes saanut alkuperäistä kirjaa käsiini. Jos kiinnostaa, lastenkirjan englanninkielinen käännös löytyy tältä epämääräiseltä Tumblr-sivulta: https://makyun.tumblr.com/post/156148050207/chirin-no-suzu. Anime löytyy YouTubesta sekä alkuperäisenä versiona että englanniksi dubattuna.

Chirin no Suzu on vanha elokuva eli rankkaa tavaraa on luvassa, vaikka kohdeyleisönä ovat lapset. Onko Bambi mielestänne surullinen? Ette ole nähneet vielä mitään! Tämä anime on sotaa vastustava allegoria Chirin-lampaasta, jolta riistetään äiti, ja josta tehdään kylmäverinen tappaja, oikea verenhimoinen sotilas. Hän on kuin lammasversio Anakin Skywalkerista eli viaton lapsonen, joka kääntyy pimeälle puolelle mestarinsa johdolla. Chirin-pienokainen on suden eli vertauskuvallisesti sodan orpo uhri, jolta on pilattu lapsuus. Allegorian voi kuitenkin tulkita monella eri tavalla. Suden kasvattamasta lampaasta, joka muuttuu väkivaltaiseksi ja kostonhimoiseksi, voi tehdä yhtä monta johtopäätöstä kuin on katsojia.

Chirin muuttuu söpöstä pehmolampaasta demoniseksi pässiksi. (kuva elokuvasta Chirin no Suzu, 1978)

Vaikka elokuva kestää vain 47 minuuttia, nykylasten tai -nuorten voi olla vaikea sietää sen paikoittaista hidastempoisuutta. Chirinillä on oma teemakappale, oikea laahaava valitusvirsi. Animen alussa musiikki on hidasta ja hentoa, lopussa särmikästä ja dramaattista. Viihdyttävimmässä ja eeppisimmässä osiossa Chirin kasvaa montaasin aikana aikuiseksi samalla kun taustalla soi spagettiwesterneille tyypillistä länkkärimusaa rummunpärinöineen ja sähkökitaroineen. Tämäntyyppinen musiikki sopii Chirinin kasvutarinaan kuin sorkka silmään, sillä lännenelokuvissa kosto teemana on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Vaikka anime on hurja, surullinen ja lopussa hieman masentava, lapset ja nuoret voivat oppia siitä tärkeän lain: villissä luonnossa vain vahvimmat selviävät, ja väkivaltainen ympäristö usein tekee ihmisestä (tai eläimestä) kovasydämisen. Elokuvan viesti on silti sekava, sillä vaikka Chirin luopuu kostonhimostaan, muut lampaat eivät päästä häntä takaisin laumaansa. Tarinan loppu on hämmentävä, traaginen ja epäreilu kuten oikea elämäkin joskus.

Myös toinen käsittelemäni anime kertoo lauman ulkopuolelle jäämisestä, joka kuitenkin johtuu odottamattomasta kumppanuudesta eikä väkivallasta. Arashi no Yoru ni:ssä (engl. One Stormy Night) suden ja vuohen ystävyys, tai rakkaus jos osaa leffan fanikunnasta on uskominen, yritetään estää kaikin keinoin. Vuonna 2005 julkaistu anime perustuu Yūichi Kimuran kirjoittamaan lasten kuvakirjasarjaan. Suomen kirjastoissa painoksia on niin vähän, etten tätäkään opusta saanut kalastettua haaviini. Amazonista löytyy muutama osa käännettynä englanniksi, ja loput ovat syvällä internetin syövereissä. Anime sen sijaan löytyy helposti, sillä sekä alkuperäinen että englanniksi dubattu versio ovat tällä hetkellä YouTubessa kokonaisuudessaan.

Arashi no Yoru ni on melkein kuin Romeo ja Juulia uudessa muotissa. Nuori naiivi urosvuohi Mei tapaa eräänä myrskyisenä iltana lempeän suden nimeltä Gabu, jolla on hän kanssaan paljon yhteistä. On säkkipimeää, joten kumpikin olettaa tapaavansa oman lajinsa edustajan. Myöhemmin kaksikko tapaa piknikin merkeissä ja kumpikin tajuaa, minkä lajin kanssa oikein on joutunut tekemisiin. Gabu-suden on vaikea hallita vaistojaan ja joutuu useasti kamppailemaan itsensä kanssa, ettei söisi Meitä. Kaikista odotuksista huolimatta Meistä ja Gabusta tulee ylimmät ystävät. Heidän omat laumansa eivät anna siunaustaan tällä kumppanuudelle. Sen takia kaksikko päättää lähteä pakoretkelle suuren vuoren taakse, jossa he saisivat elää koko loppuelämänsä kahdestaan. Susilauma lähtee kuitenkin ajamaan heitä takaa, sillä sen johtaja on langettanut Gabulle kuolemantuomion sen tähden, että tämä kehtasi mennä kaveeraamaan saaliin kanssa.

Ystävykset Mei ja Gabu piknikillä. (kuva elokuvasta Arashi no Yoru ni, 2005)

Anime poikkeaa muista aiemmin käsittelemistäni tarinoista siten, että se on selvästi koko perheelle tarkoitettu. Välillä tuntuu kuin katsoisi Studio Ghiblin tuotantoa, esimerkiksi Totoroa ja Henkien kätkemää, sillä musiikki on tunteellista, maisemat kauniita ja slapstick-huumori paikoin ylitseampuvaa. Mukaan mahtuu hauskuuden lisäksi syvällistä pohdintaa ystävyydestä ja elämän lyhyydestä. Elokuva on todella kaunis, niin tarinan kuin ulkonäkönsä perusteella, vaikka hahmojen piirtotyyli näyttää aluksi kummalliselta. Kritiikkiä anna siitä, että elokuva kertaa edellisiä tapahtumia naurettavan paljon takaumien ja hahmojen päässä kaikuvien äänten muodossa. Lopputekstienkin aikana pyörii pätkiä leffasta. Ihan kuin katsoja olisi alle kahden tunnin sisällä ehtinyt unohtaa kaiken, minkä juuri äsken näki.

Arashi no Yoru ni:n voi tulkita monella tavalla. Sen voi nähdä kuvaavan esimerkiksi homofobiaa sen takia, etteivät muut hyväksy Mein ja Gabun suhdetta vedoten sen luonnottomuuteen. Jos tulkintaa haluaa viedä pidemmälle, susi- ja vuohilauman toitottaman lajierottelun ja ennakkoluulot voi tulkita myös rasismina. Kaikesta huolimatta ystävyys ja rakkaus eivät rajoja. Mei-vuohta ja Gabu-sutta tuskin pystyvät erottamaan mikään muu kuin kuolema ja poliisi.

Hilda Hietanen