Kun Siulan vujujen jälkeen vaihdettiin iltapuvuista ja frakeista verkkareihin, ei varmaan kukaan osannut ennustaa koko loppuvuoden asun olevan siinä. Juhlat juhlittu, miksi enää harjata hiuksia kun Foodorakin jättää safkat oven taakse.

Siulan vuosi alkoi hienosti: pyöreä luku mittarissa, suuret juhlat. Ennen juhlia korona tuntui vielä melko kaukaiselta, mutta jo silliksellä saatiin lukea yli sadan ihmisen joutumisesta karanteeniin mahdollisen korona-altistumisen vuoksi. On onnekasta, etteivät Siulan vujut sijoittuneet yhtään myöhemmäksi, sillä puolentoista viikon kuluttua kaikki sitsit ohjeistettiinperumaan. Kuukauden päästä juhlista oli koko Uusimaa suljettu.

Viime sitseistä on vierähtänyt aikaa yli vuosi. Niitä on ikävä. Ja kanssaopiskelijoita: koko loppukevät meni etänä. Kesällä Helsingissäkin uskallettiin sentään välillä poistua oman kodin uumenista, mikä toi kaivattua helpotusta monelle. Syksyn alkupuolellakin oli muutama tilaisuus nähdä opiskelukavereita, ja esimerkiksi fuksiaiset järjestettiin perinteiseen tapaan Mustikkamaalla Korkeasaaren naapurissa. Liekö eristyksen myötä äärimmäisyyksiin kasvaneen kontaktien kaipuun ansiota, että paikalla oli runsaspäinen joukko fukseja ja vanhempia opiskelijoita vielä fuksiaisten lopulla, jolloin mereltä puhaltava myrskytuuli oli tuonut mukanaan jo viivasuoraan piiskaavan sateen. Luihin ja ytimiin ulottuvasta kylmyydestä huolimatta sydämessä hehkui lämpö: oli ihanaa nähdä uusia ja vanhoja tuttuja.

Pian Helsingin tilanne kuitenkin paheni taas, ja vähäisetkin mahdollisuudet tavata muita tyrehtyivät. Etäarkeen sinänsä kyllä tottuu, ja onhan siinä hyviäkin puolia: luennolle voi siirtyä yöpaidassa aamuteen kera sen sijaan, että täytyisi kammeta itsensä täpötäyteen lähijunaan. Jos julkisiin kuitenkin joutuu astumaan, saa pelätä metrossa maskitta vaeltavia torspoja ku mustan surman uutta tulemista. Aivoista tulee puuroa ainaisen sähköisen opiskelun äärellä, eikä sen perään opiskelijatapaaminen Zoomissa välttämättä enää jaksa houkuttaa. Eniten huolettaa fuksien puolesta, etenkin niiden, jotka ovat saapuneet Helsinkiin opintojen perässä itsekseen, vailla minkäänlaista turvaverkkoa.

Yksinäisyys kaikuu seinistä. Rajoituksia rajoitusten perään, eikä pääkaupunkiseutulaisille suositella edes joulunviettoa muun kuin samassa taloudessa asuvien kesken. Tämä kaikki herättää siulalaisissa tiettyjä tuntemuksia, jotka eräs on sanoittanut osuvasti: voisaatanavoiperkelevoijumalautayääääh. Kun nyt katsoo vuotta taaksepäin, vujuista tuntuu kuluneen toisaalta ikuisuus, vaikka toisaalta aivan äskenhän sitä naureskeli meemeille Uudenmaan rajamuureista. Tilanteet ovat muuttuneet kuluneena vuonna niin nopeasti, että tuntuu kuin filmikela olisi jäänyt pyörimään liian vinhaa vauhtia. Toivottavasti ensi vuosi tuo mukanaan hieman selkeyttä. Ja siulalaisten hymyjä ihan kasvotusten.

Kaiken sekoilun keskellä lohduttaa, että kaikki ovat samassa veneessä. Tai siis reiluin turvavälein omissa veneissään käsidesiä päälleen äyskäröiden, mutta tiedättehän. Yhdessä. Vaikka sitten Zoomissa.

Tekstin on koonnut siulalaisille teetetyn kyselyn pohjalta Marja Salkosuo

toim.huom. ohessa siulalaisten kokemuksia kuvaava postaus, joka tekstin mukana välitettiin ja piristi ainakin tämän päätoimittajan päivää.