Nykyisin yliopistojen opetussuunnitelmat ovat hyvin erinäköisiä kuin esimerkiksi 20 vuotta sitten. Aiemmin opetussuunnitelmissa kuvattiin kurssien sisällöt ja kerrottiin opetustunnit ja luettava kirjallisuus. Kun valmistuneilta maistereilta alettiin kysyä palautetta tutkinnosta, monet toivoivat, että opinnot olisivat valmistaneet työelämään. Toistuvasti saimme palautetta, että kun maisterina meni töihin, monet työssä tarvittavat taidot piti opetella itse. Samalla vaatimukset valmistumisajoista alkoivat tiukentua. Siksi myös humanistisen alan koulutusta suunnataan nykyisin enemmän työelämään, eikä akateemista vapautta ja humanistista sivistystä arvosteta ainakaan niin, että laajoja ja kovin monialaisia tutkintoja suosittaisiin.

Kieli- ja käännöstieteiden laitoksella aloitettiin opetussuunnitelman työelämälähtöinen uudistaminen, kun maisterivaiheeseen suunniteltiin opintopolut. Muutaman vuoden kokeilun jälkeen polut muokkautuivat tutkinto-ohjelmiksi. Nyt opiskelijat eivät enää valmistu jonkin kielen pääaineopiskelijoina vaan valitsevat itselleen ammattisuunnan ja valmistuvat joko kieliasiantuntijuuden tai kielen oppimisen ja opettamisen maistereiksi (meiltä ei valmistu monikieliseen käännösviestinnän maistereita). Tutkinto-ohjelmat voivat muuttaa kokemusta opintojen ja työelämän kytköksestä, mutta vielä on vaikea arvioida, miten opiskelijat ja opettajat muutoksen kokevat. Toivottavasti maisteripalaute muuttuu niin, että opinnot koetaan työelämälähtöisemmiksi kuin ennen, koska tämä on ollut yksi uudistuksen keskeisistä tavoitteista.

Työelämän tarpeita pyritään huomioimaan opetussuunnitelmassa myös muuten. Ei kuitenkaan ole yksiselitteistä, mitä työelämätaidot oikeastaan ovat. Opetussuunnitelmissa joudutaan miettimään, millaisia taitoja maistereilla pitäisi olla ja millaiseen työelämän muutokseen opintojen pitäisi valmistaa. Työelämälähtöisyys on muuttanut ajatusta yliopiston opetuksesta, vaikka vieläkään emme halua olla suoraan johonkin ammattiin valmistava oppilaitos. Kun aiemmin ajateltiin, että opinnot antoivat vankan pohjan tieteenalan sisällöistä, nyt opintojen tavoitteisiin kuuluu myös opiskelu- ja työelämätaitoja. Monesti taidot kuuluvatkin yhteen. Työelämässä tarvitaan esimerkiksi kykyä kirjoittaa erilaisia ja laajojakin tekstejä, ja taitoa tarvitaan ja harjoitellaan opintojen aikana esimerkiksi seminaareissa. Usein opiskelijat toivovat konkreettisia oman alan taitoja, kuten opastusta oppituntien suunnitteluun tai harjoitusta tekstien arviointiin. Miten pitkälle tällaisten konkreettisten taitojen harjoittelu työelämässä oikeastaan auttaa?

Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa, ja siksi ei ole aina helppoa miettiä, millaisia työelämätaitoja maisterit tarvitsevat esimerkiksi kymmenen vuotta valmistumisen jälkeen. Voimmeko edes arvailla, millaisia vaatimuksia akateemiselle työlle on vaikkapa vuonna 2030? Opetussuunnitelman ja opetuksen pitää siis yrittää varmistaa, että jokainen saa sellaiset perustiedot ja ‑taidot, joilla voi kehittää osaamistaan ja omaksua uutta. Sama tavoite akateemisella tutkinnolla on kai ollut aina, joten oikeastaan työelämään suuntautuminen vain tekee taitoja ja osaamista näkyviksi. Pelkästä vanhan uudelleen muotoilusta ei opetussuunnitelmassa kuitenkaan ole kyse, vaan työelämälähtöisyys on haastanut miettimään kurssien työskentelytapoja ja suoritusmuotoja. Parhaimmillaan yliopisto-opetus kai olisi sellaista, että se myös uudistaisi tulevaisuuden työelämää eikä keskittyisi vain vastaamaan nykyisiin vaatimuksiin. Tämä on mielenkiintoinen haaste opetussuunnitelmatyölle!

Päivi Laine,