Tämän vuoden Kauhu-Kielekkeeseen saatiin niin proosaa kuin lyriikkaa. Joukossa oli myös visuaalista videomuotoa hyödyntävä taideteos. Raati valitsi voittajaksi tarinan, jossa lähestyvä talvi tuo mukanaan uhkaavat tarkastelijat ikkunan taakse, eivätkä listatkaan sisällä lahjatoiveita…

Alla on ensimmäisenä voittajateksti ”Tonttu voi tulla ikkunan taa” ja sitä seuraavat muut ansioituneet kilpailutyöt satunnaisessa järjestyksessä. Iso kiitos kaikille kilpailuun työnsä lähettäneille koko Kielekkeen toimituksen puolesta!

Tonttu voi tulla ikkunan taa

Eräs pohjoinen pikkukylä, 1928

Isä aloitti tontuista puhumisen aina jo varhain lokakuussa. Se oli Nilsille merkki: nyt oli aika käyttäytyä parhaalla mahdollisella tavalla, välttää kaikenmoista häiriöksi olemista ja turhanpäiväistä meluamista. Isä jaksoi muistutella, että tontut vakoilivat akkunoiden takana harvasen hetki Arajärvenkin perheen elämää.

Nils suhtautui tonttujen tarkkailuun asian vaatimalla vakavuudella. Hänen lapsuusvuosiensa hyvä toveri, Wuorenheimon Erik, ei puolestaan koskaan ollut ottanut varoituksia tosissaan. Viime talvena tontut veivät hänet. Wuorenheimon vanhemmille ja jäljelle jääneille sisaruksille Erikin tapaus langetti suurta häpeää, vaikka he olivatkin osanneet ounastella jotakin kammottavaa tapahtuvaksi, kun ei poikakulta ollut ottanut minkäänlaista hyvätapaisuuden ohjeistusta kuuleviin korviinsa. Erikille oli sytytetty kynttilä ja sitten tapahtuneesta ei enää uskallettu puhua tai esittää kysymyksiä.

Joskus loppuvuoden sysipimeinä öinä Nils makasi punkassaan Erikiä kaivaten, vaikka päiväsaikaan hän näytteli unohdusta niin kuin kaikki muutkin. Erik oli ollut loistava vetämään kelkkaa ja erinomainen rakentamaan lumiukkoja. Kunpa mokoma ei olisi koetellut tonttujen toleranssia niin kovin. Siinä tapauksessa Nilsillä olisi yhä ollut ystävä, jonka kanssa selvitä kaamoksesta toiseen. He olivat yhteistuumin keksineet tapoja huvittaa itseään pienimuotoisesti, niukasti havaittavalla tavalla, tonttujen huomiota herättämättä.

Tontut eivät varastaneet ainoastaan lapsia, vaikka alaikäiset olivatkin suurinta kohderyhmää ailahtelevuutensa ja impulssiensa vuoksi. Edes kaikki aikuisikään päässeet kyläläiset eivät olleet ehtineet ottamaan oppia siitä, mitä sopi tehdä ja mitä ei. Jos käsille sattui tilanne, jota ei saattanut riidatta setviä, oli turvallisinta antaa asian olla. Kärsivällisimmät kirjoittivat talven mittaa eripurien aiheet ylös ja kiistelivät niiden tiimoilta lumien sulettua. Tontut tuntuivat muuntelevan sääntöjä mielensä mukaan. Joka vuosi joku oli tietävinään tontuista aiempaa enemmän, mutta vaikka tarinat lisääntyivät, faktoista ei kukaan saattanut mennä takuuseen.

Auerin mummo oli jo kuuden vuosikymmenen ajan vaahdonnut jostakin listasta. Hän oli poiminut sen porstuan edustalta sen jälkeen, kun tontut olivat yöllä vieneet hänen siskonsa. Lista oli kuulemma ollut täynnä nimiä, ja noiden nimien kantajat olivat kaikki kadonneet kuluneen talven aikana. Auerin mummo oli toki yrittänyt varoitella asianosaisia etukäteen, mutta paperinpala oli mystisesti kadonnut eikä kukaan ollut uskonut pientä tyttöä ilman kouriintuntuvaa todistusaineistoa.

Vuoden 1928 joulunajan alkaessa Nils oli vastikään täyttänyt kaksitoista vuotta. Se oli ainoastaan kolmanneksen päässä varttuneen miehen iästä ja isä kunnioitti esikoisensa elinvuosia jo siinä määrin, että tämä sai puhdetöikseen halonhakkuuta ja valkean vahdintaa. Emilia-sisko hyöri äidin helmoissa ja sai varttumattomuudestaan huolimatta autella ruokien kanssa. Nilskin olisi mieluummin kosketellut pehmoista taikinaa kuin vuollut tikkuisia puita. Oli kuitenkin mukavaa, kun hänellä riitti tehtävää. Puuhastellessa pahin tonttupelko siirtyi taka-alalle, vaikka Nils huolehtikin jatkuvasti verhoista. Joskus pirtin veto tai Emilian leikit siirsivät kankaita ja loivat katseenkokoisen raon ikkunaruutuun.

Eräänä tavanomaista kylmempänä iltana Nils ei saanut unta. Hän kietoi ympärilleen viltin ja kampesi ylös vuoteestaan. Pirtin puolella läikkyi lämpöinen valo, jota tihkui ovenraosta Nilsin syliin. Äiti ja isä olivat vielä valveilla. Pian Nilsille valkeni, että heidän välillään oli jokin vakavanlaatuisesti nurin.

Isän ääni kuulosti kesäriidoilta. Hänen tavallisesti kovin myskinen ja löysä sävynsä oli terävä ja läpitunkeva, mutta sanat olivat puuroisia eikä Nils erottanut niiden rajoja. Äidin ääni oli pelkkä kuiskaus, kimeä ja lasinen kuin keväinen tuulenvire. Nils yritti nielaista kurkkuunsa kohonneen kuusenkoristeen tunnun pois. Äiti ja isä eivät koskaan olleet kuulostaneet tuolta ensilumen laskeutumisen jälkeen. Jokin oli jo pitkän aikaa ollut kallistumassa väärään suuntaan, mutta aiemmin yksikään sanaharkka ei ollut täyttänyt riidan kriteerejä. Almanakan yhteydessä riippuvassa paperissa seisoi, että luonnon herätessä eloon oli määrä nahistella kynttilöistä, Keitasen perheestä ja kirkkoreissuista. Niin siinä oli lukenut jo viikkotolkulla, joten Nils päätteli, että tällä erää kyse oli jostain kouriintuntuvammasta.

Nils painoi korvansa ovenkarmia vasten ja kumartui eteenpäin niin paljon kuin rohkeni. Yhtäkkiä myöhäisilta painoi raskaat käpälänsä hänen harteilleen ja horjutti pojan tasapainoa niin, että tämä kaatui raajat levällään toiseen huoneen puolelle. Äiti ja isä jähmettyivät.

Isä jyrisi ja läksytti Nilsin takaisin petiinsä. Ennen makuukammarista poistumista isä kehotti poikaansa varovaisuuteen – mikäli tontut olivat sattuneet saamaan vihiä salakuuntelusta, ei esikoista todennäköisesti aamulla löydettäisi sängystään. Pelot päässään kaikuen Nils kärsi lävitse yön unta tavoittamatta. Kun sysin pimeys vihdoin hälveni harmaaksi aamunkajoksi, hän huokaisi helpotuksesta.

Vaikka Nilsin olo tuntui koko päivän huojentuneelta ja kevyeltä, vallitsi kodissa outo tunnelma. Äiti oli vaisu ja isä kireä. Emilia oli ihan vain Emilia, koska hän oli niin pieni, että ei muuta osannut. Läksynsä oppineena Nils ei tiedustellut asiainlaitoja laisinkaan ja eleli päivää eteenpäin niin kuin mitä tahansa lauantaita. Illalla hän pani maaten varhain, peitti korvansa tyynyllä ja piiloutui nenänpäätään myöden peiton alle. Olohuoneesta kuului salaisuuksia ja riidansointuja, mutta Nils ei takertunut yhteenkään sanaan tai äänenpainoon. Tällä kertaa olisi ehkä kannattanut, mutta sitä Nils ei toki tiennyt.

Seuraavan huomenen asettuessa aloilleen Nils poti kummallista olotilaa. Hänen kurkkuaan kivisti ja silmiä särki, mutta ei sellaiseen tyypilliseen nuhakuumeiseen tyyliin vaan jollain tapaa raskauttavammin. Nils nousi aikaisin ja luuli löytävänsä äitinsä aamuaskareiden ääreltä, mutta tätä ei näkynyt. Seinäkello löi seitsemää. Verhot repsottivat liian kaukana toisistaan.

Nils asteli vanhempiensa makuukammarin suulle ja koputti. Ei vastausta. Hän kokeili yön kylmäämää salpaa. Ovi nitisi auki ja Nils sytytti uuden kynttilän. Liekki paloi hitaasti ja juhlavasti ja tyynen valokeilan kohdatessa ensin kapean parisängyn ja sitten huoneen lähellä toisiaan nököttävät nurkat, oli vääjäämätöntä tajuta, mitä oli tapahtunut.

Lakanamytyt kiemurtelivat käärmeiden lailla petaamattomalla sängyllä. Hämärä langetti tekstiilien ylle varjoja, mutta pian Nilsin silmät poimivat jotakin eriskummallista. Makuusijalla retkotti kaksi puutonttua. Tällaisesta Nils ei ollut ikinä kuullut!

– Emilia, tule katsomaan! hän huusi.

Olikohan tämä ensimmäinen kerta, kun tontut jättivät jälkeensä lahjoja?

 Linnea Lahtinen

Silmäni leviävät kesken unelmien
aavistan tulevan karvas maku suussani
peitto luikertelee kasvojeni päälle
kuulen nelijalkaista laahustamista
sydämeni alkaa ravata
mustat kynnet viiltelevät ovea
ovi kiljuu, kun se tuupataan auki
hengitys seis: olen näkymätön
(se ei huomaa, se ei huomaa…)
huohotusta korvani juuressa
hengitys haisee lämpimältä
AUUUUUUUUUUUUUUUUU
poskeni kastuvat kyynelistä ja kuolasta
ymmärrän, tilanne on oveton.

Täytyy mennä koiran kanssa aamulenkille.

Sara Ijäs

Reetta Kokkonen