J.A. Juvani on vuoden 2018 nuori taiteilija. Hänen näyttelynsä koostuvat kolmesta osasta, joista ensimmäinen, With All My Love oli esillä Tampereen taidemuseossa 9.6.–19.8. Itse kävin toisessa näyttelyssä, jonka nimi on One Man Show. Näyttely on esillä Turun Aboa Vetuksen ja Ars Novan taidemuseossa 14.9.–2.12.2018. Opiskelijalippu maksaa 7 €.

One Man Show ravistelee normeja ja sukupuolirooleja muun muassa huumorin, feminismin ja queer-kulttuurin avulla. Heti ensimmäiset näyttelyn teokset ottavat kävijältä luulot pois. Koko näyttelyn ensimmäinen teos, Pov, on seinälle heijastettu, katsojan edessä keikkuva takapuoli. Ensimmäinen reaktio voi olla hämmennys tai huvitus, sen verran yllättävä aloitusteos on. Viereisessä videoteoksessa Juvani on kuvattu riisuutumassa hitaasti suojahaalarista. Useissa teoksissa hän onkin toiminut mallina itse. Syyskuussa 2017 Juvani kommentoi taidettaan Aamulehden haastattelussa seuraavasti: ’’Kun nauru loppuu, katsojan on mietittävä, mitä todella yritän sanoa. Luotan siihen, että vitsini käyvät vanhoiksi’’. Juuri näin One Man Show toimii.

Yksi näyttelyn teemoista on toksinen maskuliinisuus, jolla tarkoitetaan hyvin stereotyyppistä miehistä käyttäytymismallia. Toksista maskuliinisuutta on esimerkiksi ajatus siitä, että miehen ei pidä näyttää tunteita tai tehdä feminiinisiksi miellettyjä asioita. Juvani pyrkii teoksillaan nostamaan esiin, miten paljon toksinen maskuliinisuus voi vaikuttaa jokapäiväiseen elämään ja miten vahvana se yhä ilmenee yhteiskunnassamme.

Ensimmäisen kerran kävin katsomassa näyttelyn Turun päivänä, jolloin näyttelytila oli täynnä ihmisiä. Edelläni kulki noin viiden nuoren miesoletetun ryhmä. He kävivät näyttelyn läpi nopeasti, ja heillä oli selvästi kiusaantunut olo joidenkin teosten kohdalla. Jos joku näytti siltä, että olisi tahtonut katsoa jotain teoksista pidempään tai reflektoida teoksen teemaa, olivat muut ryhmässä heti valmiita heittämään asiasta vitsin tai kommentin. Koen, että heillä oli kiusaantunut olo, koska teokset saivat heidät kyseenalaistamaan käsityksiään sukupuolirooleistaan ja tämä lienee ollut Juvanin tarkoitus.

Juvani on käyttänyt installaatioissaan tuttuja esineitä, kuten A-tikkaita ja metallikettinkejä. Tämä tuo varmasti tarttumapintaa niille, joille nykytaide on vieraampaa; arkiset esineet toimivat tehokeinona tunnepitoisuuden vahvistamisessa. Useissa teoksissa on käytetty myös ääntä. Itse pidin näyttelyn kattavasta multimediaalisuudesta ja siitä, että se tarjosi koettavaa myös kuuloaistille.

One Man Showta katsoo myös todella eri silmin riippuen siitä, millaisiin normeihin kävijä itse on kasvanut. Näyttelyssä on varmasti ollut kävijöitä, joiden mielestä peruukki, rintaliivit tai meikkiä miesoletetulla ovat todella mullistavia ajatuksia. Itse muunsukupuolisena huomasin monen teoksen kohdalla, miten hyvältä ja toisaalta surulliselta tuntui, kun joku puki kuviksi ja sanoiksi tunteet, jotka ovat olleet itselle arkipäivää jo vuosia. Tämä tunne korostui erityisesti videoteoksissa Plain ja Flaming. Plain-teoksessa sanat STRAIGHT AND NARROW kulkevat näyttöjen läpi jonossa, yhtenä virtana. Flaming käsittelee häpeää ja negatiivisia tunteita, joita Juvani on joutunut kohtaamaan irtautuessaan traditionaalisista miehiin kohdistuvista oletuksista.

One Man Show’ssa pidin siitä, että Juvanin asenne ei ollut anteeksipyytelevä. Juuri tällaista rehellistä ja normalisoivaa representaatiota toivoisin näkeväni enemmänkin taidenäyttelyissä. Koen myös, että näyttelyn kävijäkunnan olisi tärkeää olla kaiken ikäistä. Tämä korostuu etenkin silloin, jos sukupuolten moninaisuus on vieras aihepiiri. Näyttely on oivallinen väylä näyttää lapselle tai nuorelle, että stereotypioiden rikkominen on hyväksyttävää.

Tahtoisin haastaa jokaisen näyttelyssä käyvän päästämään pieneksi hetkeksi irti kaikista niistä normeista, jotka on opittu kotoa tai muualta, ja miettimään omaa suhdetta sukupuoleen tai maskuliinisuuteen, ja siihen, miten nämä asiat heijastuvat omaan käytökseen.

Kaarne