Aluksi ajattelin, että lehden teema on katastrofaalinen; mitä sanottavaa opiskelijoilla on tutkimustyöstä? Tutkimusassistentin paikoille ei tunnu olevan pitkää jonoa, ja menneinä opiskeluvuosinani tiedän, kuinka vaikeaa on saada tutkimukseen osallistuvia koehenkilöitäkään. Kielekkeen tämän kerran teemaa hetken pohdittuani päätin lykätä jutun kirjoittamista ja alkuperäisen suunnitelmani mukaan palata graduni pariin.

Sitten joku sytytti valon pääni päällä. Pro gradu on  tieteellinen tutkielma, ja siitähän minulla riittää asiaa kyllästymiseen asti. Siitä voimme toki keskustella, meneekö tämä tajuaminen hyvin alkaneen gradun tekemisen välttelyn jatkoksi. Ehkä.

Gradu, gradu, gradu… Tuo jokaista maisteriopiskelijaa nurkan takana väijyvä mörkö. Meistä kaikki ovat varmasti kuullut toinen toistaan kummallisempia tarinoita tästä tieteellisestä taidonnäytteestä – tai enemmänkin siitä, kuinka se ei vaan edisty, eikä mikään toimi.

Välillä kuulee opiskelijoiden syyttävän ohjaajaa gradun etenemättömyydestä: ohjaajaa ei saa kiinni, tai ohjaaja puhuu suomen kielen sijaan tiedettä. Joskus gradun välttelyn syy löytyy aineistosta tai tutkimuskysymyksestä; joko aineistoa on liikaa tai liian vähän, eikä relevantteja lähdeteoksia löydy. Useimmiten parhaat syyt löytyvät kuitenkin itsestään ja lähipiiristä, milloin epäillään omaa älykkyyttään, toisinaan suurin este gradun etenemiselle ovat kylpyhuoneen likaiset kaakelisaumat tai käsittämättömän typerä kumppani. Syiden kirjo on valtava, mutta tulos on aina sama – gradu junnaa paikallaan, tutkimuskysymyksen asettelu epäilyttää, eikä maisterintutkinto ole askeltakaan lähempänä kuin kuukausi sitten. Ahdistaa ja turhauttaa, äitikin on alkanut kysellä.

Graduun ladataan valtavia odotuksia. Siihen kulminoituu koko yliopistourasi: millaiset akateemiset taidot olet haalinut, miten hyvin tunnet oman alasi ja kuinka paljon olet treenannut istumalihaksiasi. Monen mieltä vaivaavat vielä opiskelijaelämän päättyminen ja hiljalleen työelämään siirtyminen. Vaikka lähes kaikki ovat enemmän kuin valmiita jättämään gradun ja deadlinet taakseen, mielessä pyörii silti kysymykset omasta pärjäämisestä ja työllistymisestä. Mitä seuraavaksi? Entä jos en osaakaan, tai saakaan töitä? Eikä mikään ihme. Elämänmuutokset ovat useimmille pelottavia, ja mediassa maalataan kauhukuvaa humanistitieteiden filosofian maistereiden ikuisesta syöksykierteestä massatyöttömyyden uumeniin.

Viimeaikaisten pohdintojeni perusteella olen tullut tulokseen, etteivät tieteellinen näkökulma tai tutkimustaitojen harjoittelu ole niitä asioita, jotka gradun valmistumista viivästyttävät. Lähes jokainen opiskelija on jopa varovaisen innostunut aiheestaan, ainakin aluksi – gradu nähdään mahdollisena ja mielenkiintoisena haasteena. Opiskelijoilla on ideoita, miten tätä tieteellistä tutkielmaa lähestytään ja mistä prosessi aloitetaan. Useimmat onnistuvat siinä menestyksekkäästikin. Ohjaajan saa helposti kiinni sähköpostilla ja seminaariesitelmän jälkeen huokaistaan helpottuneina, kyllä tästä varmaan jotain tulee.

Mutta jos gradun tieteellisyys tai tutkimuksellisuus eivät olekaan niitä suurimpia opiskelijan ahdistusta lisääviä tai valmistumista lykkääviä syitä, niin mitä ne sitten voisivat olla? Kuten graduohjaajani tokaisi minulle ensimmäisessä tapaamisessamme, gradu on prosessi, joka vie aikaa. Ehkä prosessilla ei tässä yhteydessä tarkoitettukaan pelkkää tutkimusprosessia ja siihen kuuluvia ongelmia kuten aluksi ajattelin, vaan niiden lisäksi graduun liittyy paljon muutakin: henkistä kasvamista, opiskelijaelämän viimeistelyä ja vauhdin ottoa kohti seuraavaa tuntematonta. Tähän olen ainakin omalla kohdallani päätynyt.

Saana Luoma