Kun minua pyydettiin kirjoittamaan freelancetoimittajuudesta, otin haasteen mielelläni vastaan. Haasteen siksi, että kyseessä ei varsinaisesti edes ollut freelancerinä, vapaana toimittajana, oleminen. Voinko siis kertoa minimaalisen kokemukseni pohjalta, millaista on olla freelancer? Luultavasti en, mutta voin kertoa, mihin toimittajuus on minut johdattanut.

Aloittakaamme siis aivan alusta.

Hain kahdeksan vuotta sitten kaverini vinkkaamana valtakunnallisen Jatkoaika.com-jääkiekkosivuston toimittajaksi. Olen aina ollut kiinnostunut lukemisesta ja kirjoittamisesta. Jääkiekosta tuolloin jopa fanaattisesti innostuneena näinkin jo itseni sulkakynäilemässä Mikko Koivun määrätietoisesta luistelusta kohti maalintekopaikkaa. Kaksi päivää sen jälkeen, kun vapaamuotoinen hakemus ja CV kilahti toimituksen sähköpostiin, sain ilmoituksen, että minulta haluttiin kirjoitusnäyte. Jännitysnäytelmä sai lopulta iloisen päätöksen, kun minulle näytettiin vihreää valoa. Sain myöhemmin kuulla, että olin Jatkoajan historian ensimmäinen hakija, joka oli lähettänyt paikkaa hakiessaan CV:n. Sillä ja raapustelmallani taisi olla jotain painoarvoa, sillä Porin toimitus oli ennen hakemustani jo lyöty lukkoon. 18-vuotias minäni röyhisti rintaansa.

Seuraavat vuodet vierivätkin pitkälti Liigan parissa. Toimittajana olo oli vapaaehtoistyötä ja palkkana siitä oli vapaa pääsy kyseisiin otteluihin, mahdollisuus pilkistää urheilutapahtumien taustaprosesseihin sekä se tärkein, kirjoittaa. Minulle, kuten monelle muullekin toimituksen jäsenelle, kyseessä oli pitkälti siis harrastus, josta karttui kokemusta. Pääsin toteuttamaan visioitani (niitä oli tuolloin kyllä valitettavan vähän), ja kirjoitettujen tekstien pino vain kohosi imaginaarisella työpöydälläni.

Median edustajana otteluihin sai aivan uudenlaisen näkökulman.

Koin kuitenkin olevani raakile toimittajaksi.

En nimittäin saanut täysin otetta perimmäisestä syystä tuolle tunteelle. Ehkä syynä oli nuori ikäni, olinhan huomattavasti kokeneempien ja taitavampien journalistien ympäröimänä. Koin kaikesta alkukankeudesta huolimatta, että kirjoittamisen parissa minun oli hyvä olla. Sain kokeneemmilta toimittajilta paljon apua ja koin yhteenkuuluvuuden tunnetta, vaikka toimitus olikin levittäytynyt ympäri Suomea. Kokemus karttuikin hiljalleen ja kirjoittajaidentiteetti alkoi löytyä.

Kolmen vuoden kuluttua muutin Porista opiskelemaan Turkuun. Siirtyminen lukiosta yliopistotasolle näkyi ajanpuutteessa, sillä yliopiston, työn ja freelancetoimittajuuden liittäminen yhteen ei ollut vaivatonta. Enää minulla ei ollut aikaa repiä kalenteriini tilaa kahdelle tai jopa kolmelle ottelulle (Turussa kuitenkin on sekä Liiga- että Mestis-toimitukset) viikossa. Anoinkin siirtoa kuvaajapuolelle. Useamman kuvaajan turvin pystyin osallistumaan toimintaan, kun se opintojeni ja töideni kylkeen sopi. Seuraavat kolme vuotta kiikuinkin hattuhyllyn sijaan kaukalon laidalla väistellen kiekkoja, luistimia ja joskus pelaajiakin.

Kuvaaminenkin tuli Julialle tutuksi viimeisinä vuosinaan. © Markus Viljanen

Kuvaajana tieni vei kahtena keväänä naisten MM-kisoihin asti. Astellessani ensin Ruotsissa ja seuraavaksi Kanadassa jäähallin ovista sisään pysähdyin ajattelemaan kokonaisuutta. Olin pienessä ajassa päässyt kokemaan jo valtavan paljon. Silti aavistin aikani toimittajana olevan pian lopussa.

Journalistiurani päättyi (tai no, tässähän sitä kirjoitellaan taas kerran Kielekkeeseen) huomatessani, että minun piti antaa enemmän aikaa yliopistolle. Täyttäkin täydempi kalenteri saattoi tulla useampaan otteeseen yöuniin asti, joten kandivuotta aloitellessani tein tuolloin rankalta tuntuvan päätöksen ja jättäydyin Jatkoajan toiminnasta pois.

Missä sitä sitten nyt ollaan?

Siirrettyäni freelance-elämäni osaksi monivivahteista historiaani huomasin, kuinka paljon tuo ajanjakso on muovannut opintojeni suuntaa aivan vaivihkaa. Minulle oli opintojen alusta alkaen selvää, että suuntaan kustannusalalle. Toisaalta juuri tuon kuuden vuoden mittaisen periodin myötä viestinnästä on muodostunut vahva kilpailija ammattihaaveelleni. Ja onhan tässä pian vuoden päivät kannettu ainejärjestöni Kannan tiedottajan titteliä. Opinnoissani olen ajautunut sivuaineiden ihmeelliseen maailmaan. Kotimaisen kirjallisuuden ja yleisen kirjallisuustieteen lisäksi olen kuluttanut yleisen historian luentosalien penkkejä. Suoritan parhaillaan liiketoimintaosaamisen verkko-opintoja kauppatieteiden puolelta. Vastapainoksi kaikelle tuolle ranskan alkeet antavat toivottua pehmennystä.

Nautin myös entistä enemmän tekstintuottamisesta. Vaikka kirjoittajaidentiteettini onkin valunut omaan uomaansa, en koe vielä olevani valmis. Nyt koen olevani vasta orastavassa vaiheessa, täynnä mahdollisuuksia ja halua haastaa itseäni.

Vanha sananlasku pätee tässäkin kohtaa: freelanceura ottaa paljon mutta antaa sitäkin enemmän. Vaikka illat venyvät pitkiksi ja koulutehtävät kasaantuvat, ei sitä voi vaihtaa tunteeseen, kun tekstin saa puskettua järjestelmään.

Julia Heino