Lumi narskui kenkien alla, ja pakkanen nipisteli kirpeästi poskiani. Käteni tärisivät innosta paksujen villatumppujen alla, sillä olin odottanut tätä päivää jo pari viikkoa. Kävelimme ripeästi keskustan kaduilla toivoen, että tarkkaan harkittu suunnitelmamme onnistuisi.

Jodelissa oli huhuttu, että Puolalanpuistoon tulisi saapua hyvissä ajoin, jos halusi saada liput Pikkulaskiaiseen. Olimmekin yhdessä päättäneet suunnata paikalle heti päivän ainoan luennon jälkeen. Tammikuun kovimpaan koitokseen oli varauduttu huolella: olimme pukeneet yllemme lämpimimmät takkimme, ladanneet puhelimiemme akut ja tallustelleet itsevarmoina Hesburgerin kautta kohti Puolalanmäkeä.

Mäen takaa paljastunut jono ylitti kaikki odotukseni. Puistoon oli kerääntynyt jo lähes sata ihmistä, vaikka itse lipunmyyntiin oli aikaa neljä tuntia. Osa jonottajista oli varustautunut retkituolein ja termospulloin, osa taktikoi vaihtamalla jonotusvuoroa kavereidensa kanssa. Aloimme heti epäillä omien varusteidemme riittävyyttä, mutta kun taaksemme ilmestyi uusia jonottajia, katsoimme parhaimmaksi vaihtoehdoksi jäädä jonoon ja toivoa, ettei pakkanen palelluttaisi meitä kovin pahasti.

Ihmismassan kasvaessa jonossa alkoi liikkua villejä huhuja myytävien lippujen määrästä. Mitä enemmän paikalle saapui ihmisiä, sitä selvemmäksi kävi se, että lippuja ei taatusti riittäisi kaikille. Kummallista jonoa pysähtyi ihmettelemään kymmenittäin ihmisiä, jotka ottivat hämmentyneinä kuvia puistoon kerääntyneestä ihmismassasta. Eräs mies jopa epäili jonoa ruokajonoksi mutta naurahti kuullessaan, että opiskelijat jonottivat pakkasessa ”ryyppäjäislippuja”.

Kun olimme jonottaneet tunnin, alkoi pakkanen purra vaatekerroksen läpi. Hampaat kalisivat ja jalat alkoivat täristä hallitsemattomasti. Olimme varmoja, ettemme selviäisi loppuun saakka. Onneksi mynämäkeläinen pelastajamme Sofia toi meille kuumaa kaakaota, joka lämmitti meitä loppuajan.

Puoli tuntia ennen lipunmyynnin alkamista jonoon oli liittynyt noin viisisataa ihmistä. Jonottajat muuttuivat kärsimättömiksi ja vaativat lipunmyyjiä aikaistamaan myyntiä. Myös me halusimme mahdollisimman nopeasti pois, sillä varpaamme olivat jo jäätyneet tunnottomiksi ja ainoa mielessämme pyörinyt ajatus oli lähimmän kioskin höyryävän kuuma kahvi. Lopulta pitkä jonotus kuitenkin palkittiin ansaitusti, kun saimme käsiimme appropassit ja liput Börsin jatkoille.

Suurin ja odotetuin hetki oli kuitenkin vielä edessä. Kuukauden kuluttua suuntasin jälleen kohti Puolalanpuistoa, tällä kertaa uudet puhtaanvalkoiset haalarit ylläni. Ilmassa oli juhlan tuntua. Turun keskusta vilisi haalareihin pukeutuneita opiskelijoita, joista osa oli matkustanut jopa satoja kilometrejä päästäkseen kokemaan tämän tapahtuman.

Koko Puolalanpuisto oli muuttunut värikkääksi ihmismereksi, joka aaltoili tasaisesti. Tapahtuman sponsorit esittelivät toimintaansa omilla pisteillään ja jakoivat ilmaisia tuotteita. Eniten huomiota vei kuitenkin puiston keskelle rajattu mäenlaskupaikka, jossa mäkikisan osallistujat pääsivät esittelemään upeita luomuksiaan. Mäkeä alas laskivat muun muassa presidenttiehdokkaat, minionit ja alastomat opiskelijat. Oma suosikkini oli kuitenkin lapsuudesta tuttu Aku Ankan auto 313, joka jätti jälkeensä aidot roihuavat liekit.

Emme kuitenkaan ehtineet seuraamaan mäkitapahtumaa loppuun saakka, sillä appropassit odottivat haalareiden taskuissa kuumeisesti ensimmäisiä merkintöjään. Tavoitteenamme oli tietenkin saavuttaa korkein palkinto, joka edellytti 14:ää merkintää. Päätimme taktikoida ja suuntasimme puistosta suoraan keskustan laidalle Puutorin Vessaan, josta saimme ensimmäisen merkintämme nopeasti. Sieltä matka jatkui Shootersin kautta kohti toria.

Suuri fuksijoukko jakaantui nopeasti pienempiin porukoihin, kun etenimme keskustan kaduilla rivakalla vauhdilla. Approkierroksen tahti oli nopeampi kuin hitaan hämäläisen tajunta, joten kierroksen kaikkia tapahtumia on mahdotonta muistaa jälkikäteen. Aamulla pankkitilin saldo, Snapchatin tarinat ja kultainen haalarimerkki kuitenkin kertoivat, että koko keskusta oli kierretty onnistuneesti läpi.

Illan odotettu kohokohta oli tietenkin Rähinän keikka Börsissä. Juhlapaikkamme oli täpötäynnä, joten istumapaikkaa oli mahdotonta löytää. Päädyimmekin juhlimaan tanssilattialle, jossa pyörimme suomiräpin tahdissaniin kovaa, että aamulla selkään sattui. Rähinän artistit Uniikki, Brädi ja Spekti olivat hyvässä vireessä ja veivät yleisön mukanaan tarttuvilla kappaleillaan.

Ilta päättyi hyvin, sillä kaikki päätyivät lopulta turvallisesti nukkumaan omiin kotikoloihinsa. Aamulla fyysinen olotila ei ollut paras mahdollinen, mutta mieli oli huomattavasti virkeämpi. Totesimme yhdessä, että Pikkulaskiainen oli ollut hintansa arvoinen tapahtuma. Ensi vuonna uudestaan!

Alina Kauppi