Kauhu-Kielekkeen kirjoituskilpailuun 2017 osallistui mukavasti väkeä mahtavien ja taidokkaiden tarinoiden kera! Kiitos kaikille osallistujille!

Voittajaksi valikoitui Matti Tapani hyytävän hienolla tarinallaan Kalmattaren perintö. Tarina teki raatiin vaikutuksen suomalaisesta mytologiasta inspiraatiota ammentavalla teemallaan sekä tarinan ajan hengen mukaisella sanastollaan. Tarinasta huokuu vanhan ajan mystiikka, ja se on toimiva toiminnallinen kokonaisuus, joka pitää lukijan otteessaan tarinan ensi sanoista viimeiseen virkkeeseen asti. Paljon onnea voittajalle!

Kunniamaininnan ansaitsee Yevheniia Riabova tarinallaan Kurpitsa sirpin kanssa. Kirjoittaja on kiovalainen suomen kielen opiskelija, jonka 11 liuskainen tarina sai pituutensa puolesta ihan oman artikkelin. Artikkeli löytyy tarinan nimellä Kielekkeen etusivulta.

Kirjoituskilpailun satoa on koottu yhdeksi huikean pitkäksi artikkeliksi – ota siis mukava asento, sytytä talikynttilät tunnelman luomiseksi ja varaudu säpsähtelemään aina vaimeita askeleita ja oven narinaa kuullessasi seuraavien päivien ajan. Nämä hyytävän hienot tarinat jäävät kalvamaan mieltä!

*****

KALMATTAREN PERINTÖ

Kööpelin tila sijaitsi kylmän ja kirkasvetisen järven vieressä harjanteella lähellä kylää, joka oli niin pieni, että se lienee sittemmin unohtanut jo oman nimensäkin. Aikoinaan sukupolvelta toiselle siirtynyt tila oli ollut uljas ja vankka näky korkeine luhteineen, jyhline aittoineen ja koreine päärakennuksineen, mutta vuosien saatossa tila oli jäänyt tyhjilleen ja rapistunut. Kyläläiset, jotka uuden Kristin jumalan pappien sinnikkään käännytyksen myötä elivät pitkälti Herran pelossa ja nuhteessa, eivät tilalla sen historian vuoksi pahemmin käyneet, joten ajan hammas sai rauhassa kuluttaa paikkoja. Kaiken kaikkiaan Kööpeli ehti olla tyhjillään kymmenen vuotta ennen kuin Tuomen sisarukset muuttivat taloon vanhan isotätinsä kanssa.

       ”On siinä talolla kokoa”, Emelia Tuomi päivitteli siristellessään silmiään iltapäivän auringossa uuden kotinsa pihanurmella. Villiintyneen nurmen seassa saattoi vaivoin nähdä jäljet pihapolusta, joka kiemurteli kohti umpikuistin kiviportaita, joiden läpi heinä kasvoi valtoimenaan. Kuistin seiniä kiersi villiviini. Katolla lojui muutamia savupiipuista varisseita tiiliä. Pakarin ikkuna oli rikki.

       ”Pitäisi siis olla helppoa löytää paikka tälle”, tuumi Emelian nuorempi veli Leo, joka yhdessä vanhemman Vilhon kanssa purki muuttokuormaa: veljellä oli käsissään rukki, jonka hän laski nurmelle siskonsa viereen. Emelia rakasti kutomista, joten rukki, karstat ja värttinä olivat olleet ensimmäiset kantamukset, jotka hän oli Siina-hevosen vetämään muuttokärryyn kantanut. ”Vaikka täytyy kyllä sanoa, että on siinä myös kunnostettavaa. Ja piharakennuksissa myös.” Veljen katse kiersi pihan aittoja, luhtia ja pihattoa arvioiden, kuinka paljon työtä hänelle ja Vilholle olikaan luvassa.

    ”Ei se aina ole ollut näin huonossa kunnossa”, virkkoi isotäti Edla, joka nojasi kävelysauvaansa molemmin käsin katsellen taloa. Isotädin harteilla oli musta huivi, jonka päälle hänen nutturalta karanneet harmaat hiussuortuvansa laskeutuivat; isotäti ei ollut koskaan pitänyt huivia päässään, vaikka varsinkin Kristin jumalan pappien tulon myötä sitä tunnuttiin naisilta suorastaan vaativan. Emeliakaan ei huivia pahemmin käyttänyt, mutta eipä sitä häneltä naimattomana naisena toisaalta vielä vaadittukaan.

       ”Minä haluan nähdä, miltä se näyttää sisältä”, Emelia sanoi ja lähti kohti taloa. Hän nousi portaat ja käveli kuistin pariovista sisään. Ikkunoidensa vuoksi valoisasta kuistista pääsi eteenpäin hämärään porstuaan, jonka kullakin seinustalla oli ovi peremmälle taloon. Miettimättä sen kummemmin Emelia kääntyi oikealle ja päätyi pakariin, jonka nurkassa vanha leivinuuni kohosi nuhjusena ja käyttämättömänä.

        ”Tässä huoneessa äitini katosi.” Isotäti oli kaikessa hiljaisuudessa ilmestynyt Emelian vierelle ja seisoi nyt tämän veljien kanssa ovensuussa katsellen uunia haikea katse silmissään. Isotädin surumieliset silmät saivat jonkin nytkähtämään tytön sismmässä. Hän oli monesti kuullut Juha-papaltaan tarinan, kuinka tämän äiti Justina oli eräänä talvisenä yönä kadonnut jäljettömiin jättäen taakseen Jaakko-taatan ja parin viisi lasta. Isotädin kaipaus tuntui varmasti samalta kuin hänestä silloin, kun hänen vanhempansa olivat kuolleet pudottuaan toissa talvena jäihin. Emelia oli silloin ollut tavattoman surullinen, vaikka olikin saanut viettää vanhempiensa parissa paljon enemmän aikaa kuin Edla, joka oli menettänyt äitinsä ollessaan vasta pikkutyttö. Emelian mielestä se oli kauheaa.

Poikani talon renki – laiska ja viinaanmenevä – kuoli hiljattain. Viime yönä kävin nurkan takana, kun satuin näkemään liikettä saunan suunnalla. Hiivin katsomaan, ja kurkistaessani räppänästä näin viisi mustiin pukeutunutta hahmoa, jotka olivat kerääntyneet rengin ympärille, joka saunassa odotti viimeistä pesuaan. Katsoin, kuinka yksi viidestä hahmosta riisuutui, nylki rengin ja pukeuduttuaan tämän nahkoihin loikkasi ruumislaudalle makaamaan. Muut hahmot pukivat rengin ruhon mustiin vaatteisiin ja kantoivat sen mukanaan ulos saunasta, jonne väärä vainaja jäi martaana makaamaan.

     En kertonut aamulla pojalleni Tapiolle mitään tuosta kammottavasta näystä, mutta tarjouduin pesemään renkivainajan, mihin poikani ja miniäni kernaasti suostuivat, koskeivat halunneet olla tekemisissä renkivainajan kanssa. Kannoin saunaan vettä, jonka lämmitin muuripadassa kiehuvaksi. Sitten kaadoin kiulullisen vettä vainajan päälle, jolloin tämä karkasi seisaalleen ja ryntäsi ulos karmeasti huutaen. Metsään kadotessaan olento huusi vielä mennessään: ”Viidesti olen haudattu, kuudesti kuulutettu ja yksitoista kertaa laudalla maannut, mutta tällaista kyytiä en ole vielä kuunaan saanut!”

–Juha Aleksis Jaakonpoika Tuoni

Sinä yönä Emelia ei saanut unta. Päivä oli ollut uurastusta täynnä, eikä työn jäljiltä levoton mieli tahtonut millään asettua. Ikkunasta kumotti kuu kirkkaana, ja sen heittämä kilo vaelsi huoneen poikki yön taittuessa eteenpäin. Ajatuksissaan Emelia mietti edesmenneitä vanhempiaan ja muuttoa sukunsa vanhalle tilalle, jota kylänväki kuulemma karttoi viimeiseen asti. Emelia oli kuullut kyläläisten puhuvan, että talon historiaan liittyi jotain vanhoihin jumaliin juontuvaa, jotakin demonista. Hän pohti, mahtoiko tapaus liittyä jotenkin Jaakon ja Justinan tarinaan. Kyläläiset tuntuivat suhtautuvan varsin vihamielisesti vanhaan uskontoon ja kaikkeen siihen liittyvään: isotäti oli päivällä tiennyt kertoa, että vasta viime viikolla kylässä oli teloitettu Einari Hiitomieli -niminen tietäjä, joka oli kieltäytynyt hylkäämästä vanhoja tapoja ja kieltänyt Kristin jumalan.

     Kääntäessään päätään Emelia sattui vilkaisemaan ikkunaan, jolloin hän näki jotain, joka pysäytti hänen vaeltavat ajatuksensa: pimeyden seassa näkyi kaksi punaisena hohtavaa pistettä, jotka liikkuivat pensaiden yllä kohti taloa. Hieman säikähtäneenä hän nousi vuoteeltaan ja kiiruhti salpaamaan ikkunan. Katsoessaan uudestaan yöhön hän huomasi valojen kadonneen. Kylmä puistatus selässään hän kääntyi palatakseen vuoteeseensa, kun hän kuuli takaansa koputuksen. Kääntyessään ympäri hän näki ikkunan takana paholaismaiset punaiset silmät ja luisevan teräväkyntisen käden, joka kuopi ikkunaa.

      Kiljaisu juuttui naisen kurkkuun, kun tämä perääntyi ikkunan luota sängylleen. Laiha turvan tunne siitä, että ikkuna oli tiukalla salvalla sisäpuolelta lukittu, haihtui savuna ilmaan, kun pirullinen olento koukisti laihoja sormiaan, jolloin salpa liikkui kuin itsestään ja ikkuna avautui hitaasti päästäen aavemaisen olennon sisään. Emelia peruutti kauhistuneena, törmäsi sänkyynsä ja kellahti selälleen patjalle, kun mustaan kaapuun pukeutunut hirvitys liukui huoneen poikki hänen luokseen. Kylmä, luiseva käsi tarttui häntä leuasta ja taivuti hänen päätään taaksepäin, ja naisen sieraimiin tunkeutui homeinen haju, kun olio kumartui hänen ylleen ja hamusi hänen kaulaansa. Tuntiessaan terävän, kuuman kivun kaulallaan Emelia sai viimein äänensä takaisin ja kirkui kovemmin kuin koskaan elämässään.

    Kamarin ovi räjähti auki kuin myrskytuulen puskemana, kun Vilho ja Leo ryntäsivät sisään yöpaitasillaan. He jähmettyivät ovensuuhun nähdessään hirvittävän olennon, joka verisuin kohosi heidän sisarensa yllä, joka makasi sängyllään kalpeana hurmeen juostessa valtoimenaan patjalle tämän kaulassa ammottavista haavoista. Rääkäisten verinen aave pyörähti ympäri ja syöksyi luonnottomalla nopeudella ikkunaan, josta se katosi yöhön kuin savu. Veljekset eivät voineet lähteä sen perään, sillä heillä oli täysi työ kuiviin vuotavan sisarensa pelastamisessa.

Kaksitoistavuotias tyttäreni Aina oli pikkuveljensä Jussin kanssa paimentamassa lampaita metsässä. Illan hämärryttyä he olivat palaamassa, kun yksi lampaista joutui hukkaan. Lapset huhuilivat lammasta pitkään, mutta turhaan. ”Hiisi vieköön”, oli tyttäreni metsässä kironnut. Silloin lapset olivat kuulleet pimeästä määkäisyn. He maanittelivat lammasta luokseen, kun määkäisy kuului uudestaan, tällä kertaa kauempaa. Aina poikkesi polulta hakemaan lammasta jättäen Jussin seisomaan polun varteen. Tyttöä ei kuulunut takaisin, vaikka veli jo hieman pelästyttyään huusi tätä pitkään nimeltä. Silloin pimeydessä näkyi palavat punaiset pisteet kuin silmät, jotka kääntyivät poikaa päin. Poika pelästyi suunniltaan ja juoksi koko matkan takaisin tupaan, jossa hän kyynelsilmin kertoi meille tarinansa. Aamulla lampaat löytyivät polun varrelta laiduntamasta. Tytärtäni ei löydetty koskaan.

– Simo Jaakko Jaakonpoika Tuoni

Emelia toipui yöllisestä hyökkäyksestä, vaikka se olikin jättänyt karmean puremajäljen hänen kaulaansa. Pelko ei kuitenkaan lähtenyt, sillä siitä, mikä hänen kimppuunsa käynyt olento oli ollut, ei ollut kenelläkään aavistusta. Eräänä iltana asian laita kuitenkin muuttui, kun veljet tulivat huoneessaan lepäävän Emelian luo mukanaan vanha pölyinen kirja.

     ”Löysimme tämän, kun raivasimme vinttiä”, Vilho kertoi ja antoi kirjan sisarelleen, joka alkoi tutkailla sitä kummastuneena. Ensimmäiselle hapertuneelle sivulle oli kirjoitettu hyytävä teksi, jonka Emelia luki ääneen: ”Manan majoilla, Tuonelan turuilla ja Kalman kunnailla sijaitsee Tuonela, kuolleiden valtakunta. Sitä hallitsee Tuoni, vanhoista jumalista pelätyin ja kunnioitetuin, rinnallaan vaimonsa Kalmatar, kauhea kauneudessaan ja kaunis kauheudessaan. Heidän lapsiaan ovat tuonettaret eli manattaret, kuoleman siskokset Ajattar, Louhetar ja – noitien ja kateiden emäntänä ja tautien ja vitsausten äitinä pahin kaikista – Loviatar. Yö on heidän, ja ihmiset myös, ja heille he tekevät, mitä lystäävät. Omansa he perivät itselleen nyt, aina ja ikuisesti.”

        ”Lue lisää”, Leo kehotti vakavalla äänellä.

    Kirja paljastui Tuonen suvun kronikaksi, johon suvun jäsenet olivat vuorotellen aikoinaan kirjoittaneet, ja sisälsi niin yksityiskohtaista tietoa vanhoista jumalista ja haltijoista, että Kristin papit olisivat siltä seisomalta polttaneet roviolla niin kirjan kuin sen omistajankin. Kirja kertoi, miten heidän isoisoisänsä vuosikymmeniä sitten päätyi tietämättään naimisiin itsensä kuoleman jumalattaren kanssa, joka eräänä talviyönä katosi jäljettömiin jättäen miehensä huolehtimaan parin viidestä lapsesta. Kirja kertoi, miten aina siitä lähtien Alisen ja Tuonelan olennot ja henget vainosivat Tuonen sukua: hiisi vei paimentytön metsässä, näkki kiskoi nuoren pojan koukullaan kaivoon hukkumaan, virvatulet houkuttelivat vanhan naisen suonsilmäkkeeseen. Kirja kertoi Emelian isoisän epäilyksistä, että Loviatar usutti alaisensa suvun kimppuun, koska ikävöi jälkeläisiään Tuonelassa ja halusi heidät luokseen – heidät kaikki.

     ”Tuon kirjan mukaan isä vaihtoi sukunimensä Tuonesta Tuomeksi pysyäkseen piilossa Loviattarelta”, Vilho sanoi. ”Kysyimme Edlalta kirjasta, ja hän kertoi sen olevan totta. Isotädin mukaan hän, pappa, Amanda, Simo ja Antton ovat jo pitkään yrittäneet tahoillaan varjella jälkeläisiään äidiltään. Viimeinen sivu on muuten kuulemma aina ollut tuollainen”, hän lisäsi, kun Emelia selasi kirjan loppuun ja yritti avata opuksen viimeistä sivua, joka oli liimautunut kiinni edelliseen.

     ”Jos tämä on totta ja se kimppuuni käynyt olento oli jokin Tuonelan hirvitys, mitä me nyt teemme?” Emelia kysyi tuntien samalla puistatuksen selässään.

   ”Olemme Vilhon kanssa miettineet, että se olento luultavasti palaa vielä. Olemme päättäneet saattaa sen ansaan, mutta siihen me tarvitsemme sinun apuasi.” Veljet katsoivat siskoaan vakavasti, ja hän arvasi heidän pyyntönsä jo ennen kuin he sen esittivät. ”Suostutko syötiksi?”

     Kylmät väreet selässään mutta suu tiukkana viivana ja pää pystyssä Emelia nyökkäsi.

Kylää ovat viime aikoina koetelleet lavantauti ja vihurirokko. Eräänä iltana olin palaamassa tallista tupaan, kun satuin kuulemaan talon kulman takaa salamyhkäistä kuiskutusta. Hiivin nurkalle kuuntelemaan, ja kuulin, kuinka nariseva homeinen ääni kysyi: ”Miten aiot seuraavaan ihmiseen mennä?”

    Korkea, lapsimainen ääni vastasi: ”Menen rokan pinnalla kuplan sisällä. Entäs sinä?”

    ”Puuron silmässä”, vastasi nariseva ääni.

   Kuulemani jälkeen palasin tupaan ja kerroin muille kuulemastani ja epäilyistäni, että kuulemani olennot olivat tauteja, Loviattaren poikia. Talossa ei ole sen koommin laitettu rokkaa tai puuroa. Kukaan ei ole sairastunut.

– Amanda Justiina Jaakontytär Härkälä os. Tuoni

Kuu vaelsi Kööpelin yli kolmesti ennen kuin Emelia havahtui yöllä unistaan karmaisevan tuttuun ääneen. Kohottaessaan päänsä kohti ikkunaa hän näki jälleen paholaismaiset silmät ja käden, joka pienellä liikkeellä nosti salvan ulkopuolelta käsin lukosta. Ikkuna heilahti auki, ja olento liukui sisään sulavasi kuin sumu. Emelia sulki silmänsä, puristi peittoaan tiukasti ylleen ja pakottautui pysymään vaiti ja liikkumatta, kun hirviö saapui hänen luokseen, tarttui häneen inhottavilla kelmeillä sormillaan ja alkoi taivuttaa hänen päätään taaksepäin. Vasta silloin Emelia, joka ei tällä kertaa ollut menettänyt ääntään, alkoi kirkua.

    Siinä samassa paukahti ovi auki, kun Vilho ja Leo, jotka olivat nukkuneet kamarin komerossa, säntäsivät huoneeseen – eivätkä tällä kertaa tyhjin käsin. Aavemainen hirviö ehti tuskin kääntyä ympäri, kun Leo, joka oli isänsä opettama taitava metsämies, vapautti jousensa ja ampui nuolen olentoa päin. Kuului hirvittävä tuskan parkaisu, ja olento singahti ikkunasta yöhön jättäen jälkeensä veripisaroiden – punaisten, Emelia pani merkille – muodostaman vanan.

     ”Tämä ei jää tähän”, veljet jupisivat ja ryntäsivät ikkunasta pihalle. ”Mene Edlan luo!” Leo huikkasi Emelialle loikatessaan pimeään. Sydän hakaten Emelia ryntäsi ulos huoneesta ja kiiruhti porstuan läpi suureen tupakamariin, jossa isotäti nukkui. Mennessään hän kuuli veljiensä huutavan toisilleen ulkona, kyselevän toisiltaan, mihin olio oli kadonnut.

     ”Isotäti!” Emelia huudahti lähes itku kurkussa rynnätessään kamariin, jossa isotäti seisoi ikkunan luona silmät villinä ja selvästi kiihtyneenä. ”Isotäti, se olento tuli taas. Vilho ja Leo jahtaavat sitä ulkona. Leo taisi haavoittaa sitä. Oletko sinä kunnossa.”

       ”Oli ovela temppu piilottaa pojat komeroon”, isotäti sanoi hengittäen tiheästi. Hänen silmissään oli outo, kiihkeä katse. ”En ole edes huomannut, että pojat eivät ole nukkuneet kamarissaan. Kirottua.”

     ”Isotäti, oletko…” Emelia astui lähemmäs, mutta pysähtyi tuntiessaan ilmavirran. Ilmavirran, joka tuli kamarin avonaisesta ikkunasta. Ikkunalaudalla oli verta, jota oli myös lattialla ja isotädin mustassa yöpuvussa kyljen kohdalla. Pöydällä isotädin takana lojui nuoli.

       ”Isotäti…” Emelia henkäisi katsoessaan vanhan naisen villeihin silmiin, joihin nousi punainen kiilto.

          Tällä kertaa huuto juuttui hänen kurkkuunsa. Pysyvästi.

TUONEN SUVUN KRONIKAN VIIMEINEN, KIINNI LIIMAUTUNUT SIVU:

Suru sydämessäni kirjoitan tämän viimeisen tarinan.

        Tienoolla on pitkään tapahtunut hyökkäyksiä, joiden jäljiltä ihmisten ja karjan ruumiita on löydetty purtuina ja tyhjiin vuotaneina. Koska epäilin Kalman väen olevan jälleen liikkeellä, käännyin seudun mahtavimman tietäjän, Einari Hiitomielen puoleen. Tietäjä epäili syypääksi kadetta – noitaa, joka juo verta pysyäkseen voimissaan. Tietäjä varoitti, että koska kateet pystyvät naamioitumaan tavallisiksi ihmisiksi, olento saattoi olla kuka vain. Tietäjän sanat mielessäni palasin kotiin, kun näin riihen oven olevan raollaan. Koskapa Kööpelin riihtä ei ole aikoihin käytetty, lähdin tutkimaan asiaa.

     Riihessä minua odotti kauhea näky. Sisareni, joka jo pienestä pitäen osoitti kiinnostusta haltijaväkiin ja taikuuteen mutta josta en olisi kuunaan voinut moista epäillä, kyyhötti kiukaan nurkalla palavan päreen äärellä. Valossa hänen piirteensä olivat hirveästi vääristyneet, ja luisevissa käsissään hän piteli rusakkoa, jonka hurmetta hän ahnaasti joi. Sisareni ei huomannut, kun peräännyin riiheltä syvän järkytyksen vallassa ja oksensin marjapensaaseen. Suistuneen mieleni perukoilla tiesin kuitenkin, mitä tehdä.

     Kiiruhdin yön selässä Hiitomielen töllille ja palasin Kööpeliin tietäjä mukanani. Kun astuimme riiheen, sisareni yritti karmeasti rääkyen hyökätä päällemme verisuin ja terävät hampaat välkkyen, mutta tietäjä onnistui pysäyttämään hänet pelkällä sanallaan. Mahtimies karkotti sisareni ja kirosi tämän, jotta niin kauan, kun hänessä vielä henki vaikuttaa, ei sisareni voi palata. Vaikka tiesin, että sisareni oli sotkeutunut Alisen pahoihin voimiin ja mitä luultavimmin toiminut äitimme käskyläisenä – kukaties auttanut manan väkeä raahaamaan sukuamme tuonpuoleiseen – tunsin silti surua, kun sisareni pakeni kirkuen yöhön. Elämä ei ole kohdellut häntä hyvin eikä ketään meistä, mutta pahuus on silti poistettava, sen ymmärrän.

       Toivon itseni ja kaikkien sukulaisteni puolesta Einari Hiitomielelle pitkää elämää, sillä hänen kuoltuaan Edla on vapaa palaamaan Kööpeliin jatkamaan noituuksiaan. Ylisen väki meitä silloin suojelkoon.

                             –Antton Vilhelmi Jaakonpoika Tuomi

Aku-Matti Tapani

*****

TINDERTREFFIT

Kaikki alkoi puhelimeen saapuneesta sovellusilmoituksesta. Uusi match Tinderissä. Syöksyin katsomaan, mitä olin tällä kertaa saanut haaviini. Kolmen vuoden ajan olin suonut itselleni miesterapiaa. Ei väliä, mitä mies minusta halusi. Tärkeintä, että minä sain määrätä. Joskus lähdin mielenkiintoisen tyypin luota juuri, kun kondomit oli nostettu esille. Vain, koska pystyin.

Tällä kertaa kaikki tuntui aidommalta. Todelliselta. Rehelliseltä. Mies oli minua vanhempi, hieman hassun näköinen, mutta komealla tavalla. Silmät puhuttelivat eniten. Niin kylmän siniset, että niitä kuului kutsua harmaiksi. Jokin niissä silmissä sai minut jännittämään niin paljon, etten suostunut näkemään miestä moneen viikkoon, vaikka juttelimme jo päivittäin.

Jos jotain olin oppinut, niin tapaamaan aina ensin julkisella paikalla. Kahvila oli niin kaukana kodistani, etten heti ehdottaisi jatkoja. Elettiin syksyn viimeisiä viikkoja ennen rankkasateiden alkua. Kahvilan terassin pöydälle siivilöityi valoa vaahteran oksistoista. Lehdet alkoivat valmistautua pudottautumaan, mutta ensiksi oli aika maalata ne hehkuvin värein. Mies lukitsi autonsa ovet ja kääntyi huomatakseen minut. Hymy oli leveä. Olin ostanut valmiiksi pannullisen teetä ja kaksi kuppia.

Hän kertoi olevansa onnellinen. Minusta. Siitä, että ehdotin tapaamista. Minä tuijotin keskittyneenä, mutten tiedä, mistä puhuimme. Syysilma tuoksui täydelliseltä mieheltä. Leveä hymy tarttui. Huomasin kikattavani kuin ennen. Hengitys kulki helpommin.

Vain täydellinen mies saattoi ehdottaa merenrantaa. Autokin oli täydellinen – vailla epäilyttäviä tahroja penkeissä, taikka paljastavia tavaroita hanskalokerossa. Kiinnitin erityistä huomiota takapenkkiin. En ollut vielä koskaan tehnyt sitä autossa, mutta saatoin kuvitella itseni avaamassa takapenkin ikkunaa ja hengittämässä seksin jälkeistä tupakansavua syvälle keuhkoihini. Merenrannassa.

Ulappa oli laivoista autio. Hetken aikaa me vain tuijotimme merelle. Sitten vienosti toisiamme. Hänen kätensä lepäsi edelleen vaihdekepillä, vaikka auto ei enää ollut käynnissä. Minä siirsin käteni lähemmäs.

”Susta näkee, että sut on otettu väkisin.”

Hämmennyin. Vedin käteni takaisin. Miehen ei kuulunut tietää sitä. En ollut kertonut kenellekään. En silloin käynyt edes lääkärissä. Oli hävettänyt liikaa. Hävetti edelleen. Mies hymyili minulle oudosti. Hän nosti kätensä vaihdekepiltä ja raapi niskaansa. Minä tuijotin treenattua käsivartta. En tiennyt mitä sanoa. Mies tarttui itseään hiuksista ja repi naamion pois kasvoiltaan. Niiden alta paljastuivat piirteet, joita en ollut nähnyt yli kolmeen vuoteen. Samassa auton ovet lukittiin.

Mira Orko

*****

OMENA

Edla ei voinut syödä lautasella odottavaa omenaa, hän ei kerta kaikkiaan voinut. Kyse ei ollut siitä, etteikö hän olisi halunnut tehdä niin: hedelmä hehkui makeutta ja mehevyyttä, ja sen tuoksu oli täyttänyt Edlan asunnon jo monta tuntia sitten, silloin, kun hän oli asettanut omenan eteensä. Yliopiston vessassa tehdyt vatsalihasrutistukset olivat tehneet tehtävänsä vähän liiankin hyvin, sillä aamuisesta keittoannoksesta huolimatta hänellä oli niin kova nälkä, ettei mikään määrä vettä ollut vienyt piinaavaa tunnetta pois. ”Lähtisit kerrankin syömään meidän kanssa! Tänään ois tarjolla vegehampurilaisia”, oli Joonatan kuiskannut hänelle kauppaoikeutta käsittelevällä luennolla. Pojan lempeisiin metsänsilmiin katsoessaan Edla oli tuntenut sydämensä laukkaavan ja pakahtuvan ja tahtovan sanoa sinunkanssasilähtisinminnevain. Tunne oli niin voimakas, ettei hän kestänyt sen painoa, vaan jätti muistiinpanonsa niille sijoilleen ja juoksi ulos luentosalista: hän tiesi, että jääminen olisi varmasti merkinnyt pyyntöön myöntymistä.

Hän kosketti hedelmän pintaa sormillaan, jotka olivat jo muuttuneet hyvin kapeiksi. Kuori tuntui miellyttävän nahkealta kuivaa ihoa vasten: omenaan oli selvästi jäänyt nurmikolta aamukastetta, ja pisarat saivat sen kuultamaan kauniilla, jopa hieman esteettisellä tavalla. Vatsanpohjassa huutava nälkä sai Edlan viemään hedelmän huulilleen, mutta juuri kun hän oli haukkaamassa, aloitti tuttu ääni laulunsa:

kauniimmaksi kevyeksi tahdon tulla

hennot siivet levittää

lentää liitää sinne missä kaikki

tuska taakse jää

Ei! Miten hän oli saattanut antaa huomionsa harhaantua niin paljon, että oli jo melkein lähtenyt Joonatanin mukaan! Edla laski omenan käsistään ja tunsi pelon sisällään kasvavan: se oli kuin kalvakka eläin, joka piti häntä tiukasti otteessaan eikä aikonut päästää irti. Hän oli ollut jälleen heikko, antanut jälleen lihalleen ja sen inhottaville inhimillisille tarpeille vallan, vaikka oli niin monesti luvannut muuttuvansa, lakkaavansa lopullisesti syömästä. Tämä ei tulisi toistumaan enää kertaakaan. Kaikki muuttuisi vielä hyväksi, jos hän pitäisi ajatuksensa selkeinä ja toimisi niin kuin oli tarkoitettu. Ei lisäaterioita, ei ylimääräisiä purukumeja, vain jumppausta, kävelyä ja vettä. Hänen pitäisi pitää itsensä paremmin hallinnassa, ei antautua tunteiden ja muiden valheiden vietäväksi. Hänen olisi jatkossa muistettava oma asemansa: se, ettei hän ollut minkään hyvän – varsinkaan rakkauden – arvoinen. Vähitellen eläin alkoi rauhoittua: se ei enää huutanut vaan lauloi hiljaa tuttua lauluaan. Kyyneleet valuivat pitkin Edlan poskia, ja hän tunsi tyhjyyden painavana rinnassaan.

Omenan pinnassa oli jo pieniä painaumia. Edla otti sen käteensä, käveli parvekkeelle ja heitti hedelmän ruskan maalaamien vaahteroiden sekaan sinne, mistä oli sen löytänytkin. Ahdistus helpotti, ja kotvan maailma näytti kauniilta: eläin oli vaiennut, ja Edla tiesi saavansa olla taas hetken rauhassa.

Venla Valtanen