FUROR 2015

Joulukuussa 2015 Furor järjestettiin neljännen kerran. Kyseessä on tapahtuma, jonne kerääntyy nuorisoaktiiveja Venäjän uralilaisia kieliä puhuvilta alueilta ja toisinaan ulkomailta ja joka järjestetään vuosittain jossain Komin tasavallan syrjäkylillä. Tällä kertaa Suomea edusti kaksi henkilöä, jotka molemmat olemme turkulaisia. Yllättäen Helsingistä ei lähtenyt kukaan, vaikka suoraan sanottuna Helsingin fennougristinen toiminta on jostain syystä aivan eri tasolla kuin Turun. Virosta tuli isompi, noin kuuden hengen delegaatio. Luonnollisesti komilaisia oli eniten, useita kymmeniä, ja udmurttejakin oli hyvä määrä, mutta joku virkamies oli tullut sanomaan sekä marilaisille että mordvan kansojen edustajille päivää tai kahta ennen tapahtuman alkua, että on paras olla lähtemättä. Venäjän hallinnon sortopolitiikka hivuttautuu vähitellen esiin.

Furor on siitä erikoinen tapahtuma, että sitä ei mainosteta koskaan turhan aikaisin. Viimeksi saimme matkatoverini kanssa tiedon tapahtumapaikasta ja -ajankohdasta, kun hyödynsin satunnaisia komilaisia tuttujani. Saimme sitten sitä kautta yhteyden Коми войтыр -järjestöön (”Komin kansa”), joka hoiti meille viisumikutsut. Silloin meille jäi muistaakseni ihan hyvin aikaa viisumin saannin ja lähtöpäivän väliin. Mainittakoon tässä, että Turusta olisi lähtenyt pieni delegaatio Furoriin myös herran vuonna 2016, mutta koska kutsu lähetettiin turhan myöhään ja sen lisäksi siinä oli vielä puutteita, Turku hävisi taistelun viisumivirkailijoitten ja Venäjän konsulaatin kanssa ensimmäisen kerran koskaan.

Palatkaamme joulukuun alkuun 2015. Menimme Turusta Helsinkiin ja lähdimme yötä vasten Vaalimaata kohti. Kello lienee ollut puoli kymmenen illalla. Kuljettaja tarkisti jokaisen kyytiin nousseen viisumin. Minulta hän sai selata puoli passia löytääksensä uusimman, jonka alkamispäivä oli puheena olevasta päivästä seuraava. Kuljettaja oli hieman ihmeissänsä, koska olin laskenut, että matka Helsingistä rajalle kestää seuraavan vuorokauden puolelle. Sen suhteen alkoi vähän jännittää tyhjillä teillä ylinopeutta kulkeminen, mutta olimme kuin olimmekin raja-asemalla vasta keskiyön jälkeen. Linja-auto vei meidät turvallisesti Pietariin, jossa kuljimme ehkä metrolla oikealle rautatieasemalle, sillä niitä siellä riittää.

Junailu on huomattavasti lentomatkustamista miellyttävämpää, etenkin Venäjän kontekstissa. Silloinen esimieheni totesi junasuunnitelmiini, että siinähän menee yli vuorokausi. Olin vähän ihmeissäni. Tietenkin siihen menee yli vuorokausi. Hän itse haluaa kuulemma tehdä vastaavat matkat aina lentokoneella toisin kuin eräs tutkija, joka on todennut, että lentäessä ei sielu pysy mukana. Samastun helpommin tutkijaan. Junassa ehtii ottaa vastaan väistämättömät kulttuurimuutokset ja huomaamaan, että Venäjällä tosiaan ollaan. Lentäen muutos on liian äkillinen ja pudotus jyrkkä, sanoisin. Sitä paitsi junassa tapaa paikallisia, jos ei suosi hyttejä vaan niin kutsuttuja плацкартная-vaunuja, jotka ovat halvempia ja mukavampia. Tällaisessa kapineessa yksi vaunu on käytännössä yksi hytti, jossa on tosin pari sisäseinää pystyssä pitämässä yläsänkyä paikallansa. Paikallisten saattaa joskus kuulla puhuvan myös jotain muuta paikallista kieltä kuin venäjää, mikä on tietenkin aina positiivista. Viimeksi meillä oli komilaistaustainen vaunuemäntä, joka oli kadottanut aktiivisen kielitaitonsa mutta ymmärsi meitä komia sönköttäessämme.

Venäläisestä junasta vielä sen verran, että kesästä 2014 lähtien junissa on ollut tupakointi ja ilmeisesti väkijuomien nautinta kiellettyä. Aiemmin vaunujen välissä oli tuhkakupit ja paikka, johon uralistilauma saattoi päätyä valojen sammuttamisen jälkeen ryyppäämään ja laulamaan. Nykyään ensiksi mainittua saa harjoittaa ainoastaan ravintolavaunussa silloin, kun se on auki. Tupakalle pääsee, jos asemalla pysähdytään pitemmäksi ajaksi kuin muutamaksi minuutiksi. Pysähdykset kestävät asemasta riippuen minuutista moneen tuntiin. Vaikka Venäjä on suomalaisesta näkökulmasta monin mittapuin kummallinen maa, en ole koskaan kuullut venäläisen junan olevan myöhässä. Välillä aikataulu on kuitenkin eri kuin junan seinässä ilmoitettu, mutta onneksi kiltti henkilökunta tajuaa kertoa siitä ulkomaalaisille tunareille. Junassa on aina samovaari, josta saa kuumaa vettä teetä tai Биг ланч ‑nuudeleita varten. Ravintolavaunusta saa juoman lisäksi muuten myös ruokaa.

Moni tietenkin juo junassa, vaikka se on nykyään ankarasti kiellettyä. Ongelmaksi se muodostuu lähinnä silloin, kun miliisipari tulee kävelemään junan päästä päähän. Yksi ihan toimiva tapa on kaataa kaljaa teekuppiin ja toinen täyttää vesipullo kirkkaalla. Meidän kyseinen junamatkamme meni lähinnä komia kerratessa ja olutta sängylle läikytellessä. Ristisanatehtävälehti on melko ehdoton varuste yli vuorokauden junamatkalla.

Saavuimme lopulta Komin tasavallan pääkaupunkiin Syktyvkariin. Siellä meitä oli vastassa eräs myös Furoriin osallistuva komilaisaktivisti, jonka luona vietimme yhden yön, ennen kuin meidän oli siirryttävä hotelliin jonnekin laitakaupungille. Oivalsimme jossain vaiheessa, että kyseessä on sama kuppainen hotelli jossain lähiön perukoilla, jonne meidät asutettiin vuoden 2013 IFUSCO:ssa (tästedes Ifusco; lisää siitä jäljempänä). Ennen siirtymistämme hotelliin pääsimme käymään vesipiippujuottolassa ja Зарни ань -kansanmusiikkiyhtyeen (‘Kultainen nainen’) harjoituksissa, missä saimme todistaa yksityiskonsertin. Yhtyeen jäsenet alkoivat tietenkin puhumaan ulkomaalaisille venäjää, mutta paikallinen aktivistitoverimme päätti, että osaamme paljon paremmin komia. En mene vannomaan väitteen todenperäisyyttä, mutta paikallinen kieli kaupunkiympäristössä on totta kai tervetullut asia.

Komin tasavalta sai Neuvostoliiton hajottua ensimmäisenä uralilaisena tasavaltana kielilain, jonka tarkoitus on parantaa alueelle nimensä antaneen kansan puhuman kielen asemaa. Käytännössä se tarkoittaa monilla alueilla sitä, että virastojen seinissä saattaa olla sama teksti venäjäksi ja vieressä paikalliskielellä, usein väärin kirjoitettuna, ja joissain kadunnimikylteissä. En törmännyt ilmiöön Komissa, mutta Udmurtiassa udmurtinkielistä palvelua tarjoavien virastojen ovissa on yleensä tarra, jossa lukee udmurtiksi: ”Me puhumme udmurttia.” Joka tapauksessa ei ole lainkaan selvää, että missään voisi asioida paikallisella kielellä, jos sitä ei erikseen mainosteta jo ovella, eikä aina edes silloin.

Syktyvkar, Komin tasavallan pääkaupunki majoituksesta nähtynä

Jo hotellissa tapasimme tuttuja. Olin asunut muutaman kuukauden ajan Udmurtiassa keväällä 2015 ja käynyt siellä muutenkin usein sekä silloisen matkaseuralaiseni kanssa että ilman häntä. Tunsimme siis melkoisen määrän udmurttilaisia kieliaktivisteja jo ennestään. Paikalla oli lisäksi ainakin Hanti-Mansian edustajisto ja mahdollisesti nenetsejä. Lähdimme tapahtumapaikkaan eli Udoran alueen Śordlan kylään (Сёрдла, ven. Šil’ajevo, Шиляево) aikaisin seuraavana aamuna. Oli syytä onnitella itseänsä siitä, ettei ollut vielä hankkinut kovin pahaa oloa, sillä matka tehtiin pienoislinja-autoilla, jotka pakattiin täyteen ihmisiä. Se ei tietenkään ole ongelma eikä mikään, mutta koska autoissa ei ollut tavaratilaa, sisältö oli pian tupaten täynnä matkustajien valtavia laukkuja. Matka kesti seitsemisen tuntia, ja tieverkosto oli juuri sellainen kuin sen voi kuvitella olevan Pohjois-Venäjän asumattomilla alueilla. Emme jääneet missään vaiheessa lumeen pysyvästi kiinni, mikä on minusta melkoinen ihme. Paikalliset kuljettajat tietävät, mitä tekevät.

Perillä saimme syödäksemme tapahtumapaikkaa lähellä sijaitsevan asutuskeskuksen ruokalassa. Siitä jatkoimme linja-autolla muutaman kilometrin matkan joen rannalle. Ensimmäisenä näkökenttään osui kyltti, joka kielsi jäällä kävelemisen ankarasti. Kyltin takana meitä tervehti kolme komia puhuvaa ihmisen kokoista kalaa, tai sitten joku oli ujuttanut venäläiseen savukkeeseeni jotain ylimääräistä. Kalat lauloivat ja käskivät meidän laulaa delegaatioittain. Minä olin päätynyt keskustelemaan henkeviä, kun Suomen delegaatio esitti laulutervehdyksensä, joten se meni minulta ohi. Meitähän oli matkassa tasan kaksi, mutta toverini sai tukea karjalaisvahvistukselta. Jotain he sanoivat laulaneensa.

Määränpäähän päästäksemme meidän piti ylittää joki. Varoituskyltistä huolimatta monikymmenhenkinen kansainvälinen joukkomme lähti kaikkine kamoinensa astelemaan pitkin jäätä jättäen edelliseen ja seuraavaan sopivan turvavälin. Jää ei pettänyt, ja kaikki selvisivät elossa paikalle, Śordlan kylään. Kylä oli ennen vanhaan ollut melko kookas, satojen ihmisten asuttama, mutta kolhoosin lakattua olemasta ihmiset olivat lähteneet muualle. Vakituisia ympärivuotisia asukkaita ei ollut jäänyt monta. Sellaisessa paikassa oli vastassa tietenkin kotimajoitus. Suomen ja Viron delegaatiot sekä kaksi komia majoitettiin samaan taloon, jonka isäntäväki katosi jonnekin, luultavasti naapuritaloon. Isäntä puhui komia, mutta se selvästi hämmensi häntä. Nuori komilaisaktivisti puhui hänelle pelkästään komia, mutta vastauksen hän sai poikkeuksetta venäjäksi. Talo oli lämmitetty kuumaksi kuin pätsi, ja eroa ulkolämpötilaan lienee ollut vähintään viisikymmentä astetta.

Komin syrjäseuduilla on pimeää. Seuraavaksi meidät jaettiin joukkueisiin, joissa kiersimme rasteja. Ohjeet annettiin nopeasti ja hiljaisella äänellä venäjäksi, mutta mahtavaa oli se, että kun kysyin, voitaisiinko ohjeet toistaa, ne annettiin minulle komiksi. Ilmeisesti kaikille ei ollut selvää, että osaan venäjää, mikä on poikkeuksellista Venäjällä muualla kuin nuorison keskuudessa. Nimittäin jos varttuneemmalle henkilölle menee sanomaan, ettei ymmärrä, hän ei suinkaan yritä kertoa sanomaansa yksinkertaisemmin vaan huutaa saman lujempaa. Nuoriso ymmärtää jokseenkin hyvin, miten tulee toimia. Joka tapauksessa juoksimme pitkin pimeitä hankia rastilta toiselle tehden käsittämättömiä tehtäviä. Siellä ei olisi nähnyt yhtään mitään ilman lunta. Matkalla opin arvostamaan otsalamppua. Peseytymismahdollisuus oli sauna. Se oli asuintaloammekin kuumempi.

Seuraavana päivänä alkoi itse asia eli kansalaisaktivismin toteuttaminen muillakin tavoin kuin hangessa leikkiä lyöden. Puheet, esitelmät ynnä muut pidettiin läheisen kylän koulussa, jossa ei silloin ollut opetusta. Olin jo asettunut saliin istumaan. Siellä meidän piti toverimme kanssa suunnitella vielä esitelmämme viimeiset yksityiskohdat, mutta yhtäkkiä eräs järjestäjistä tuli sanomaan minulle, että delegaation johtajana minun on mentävä istumaan salin edustalla olevan pöydän ääreen. Tarvittiin kuulemma edustaja jokaisesta edustettuna olleesta maasta. Sinne minä sitten menin pönöttämään. Virolaisen kollegani kanssa naureskelimme, että mitähän meidän pitää tehdä. Emme tehneet mitään. Minut esiteltiin ”Sugrin tulevaksi puheenjohtajaksi”. Sitten esitelmät alkoivat. Seurasimme niitä niin kuin kaikki muutkin mutta selkäpuolelta.

Pönötyspöydästä en tietenkään päässyt viimeistelemään esitelmäämme tavallisen yleisön joukkoon, sillä oman esitelmämme vuoron tullessa nousin pöydän äärestä ensimmäisen kerran. Esitelmätoverini oli kirjoittanut ylös paperille joitain asioita ja muistiinpanoja, jotka hän halusi minun lukevan ennen esitelmää. Valitettavasti hänen käsialastansa ei saa paskan vertaa selvää, joten meidän oli jokseenkin improvisoitava, niin kuin esitelmät kuuluukin esittää. Esitelmien aiheena oli monikielisyys omalla alueella. Suomessa puhuttavan suomen tilanne on luonnollisesti erittäin erilainen kuin vähemmistöjen kielet omassa keskuudessansa, joten otimme käsittelyyn Suomen vähemmistökielet ja erikseen monikielisen Turun. Esitelmää tehdessämme huomasimme, että Turkuun on rekisteröity myös komin puhujia! Meidän olisi oikeastaan pitänyt simultaanitulkata suomenkielinen esitelmämme venäjäksi, mutta koska olemme erityisiä, teimme kattavat diat venäjäksi ja puhuimme vain suomeksi. Esitelmä meni minusta aivan hyvin, ja sen jälkeen menin takaisin pönöttämään enkä sanonut enää sanaakaan.

Esitelmien jälkeen kävimme taas syömässä toisessa läheisessä kylässä. Samalla matkalla järjestäjistö hankki valtavan lastin olutta ja erilaisia viinoja. Seuraavan päivän paha olo oli taattu, mistä vakuuden nähtyäni olin ristiriitaisesti varsin mielissäni. Viimeistään tässä vaiheessa huomasin meidän kulkevan jatkuvasti miliisi-, anteeksi, poliisisaattueessa: yksi auto johti pienoislinja-autokulkuettamme ja yksi piti sen perää. Palasimme esitelmänpitokouluun iltapäivällä. Venäjän vähemmistöt esittivät kansantanssejansa, jotkut lauloivat. Suomalaisena usein hävettää osallistua vastaaviin tilaisuuksiin, sillä ei minulla eikä juuri kellään suomalaisella uralistilla ole edes kansallispukua. Vaihtoehdoksi jää usein esittää jokin hikinen kansanlaulu, joka vieläpä tulee jyrätyksi kaikkien muitten usein oikeasti hyvillä kansanlauluilla. Tällä kertaa teimme poikkeuksen sääntöön, ja kahden hengen delegaatiomme räjäytti pankin esittämällä monikymmenpäiselle kansainväliselle yleisölle letkajenkan. Ihmiset olivat niin innoissansa, että saimme heistä aikaiseksi valtavan letkan, joka kiersi esiintymislavaa. En ollut aiemmin tajunnut, miten kuuma jenkatessa tulee, varsinkin kun yllä on muun muassa kolme paitaa ja monet kalsarit.

Tämän jälkeen alkoi etnodisko, jossa soivat kuumimmat uralilaiskieliset jumputushitit. Vaikka tällainen perinteenuudistus on mielestäni erittäin tervetullutta, oli minun pakko päästä ulos hengittämään letkajenkan jälkeen. Siellä huomasin, että koulun aidan toisella puolella meitä vartioi yhä kahden poliisiautollisen verran lainvartijoita, kuulemma meidän vieraitten turvallisuuden tähden. Uskoo, ken tahtoo. Menin erään komilaisherran kanssa nurkan taakse tupakalle, koska koulun rajojen ulkopuolelle olisi hänestä ollut liian pitkä matka. Olo oli kuin peruskoululaisella. Miliisit siirtyivät pihalta sisälle, jolloin jonkun virolaisen piilobalsami aukesi. Siitäpä saimme sopivasti ennakkotuntumaa loppuiltaa varten.

Etnodisko päättyi lopulta ja iloinen joukkomme lähti kulkemaan takaisin kohti jokea ja Śordlaa. Jotkut olivat löytäneet viinaa, joten useita laulatti. Kukaan ei silti taaskaan pudonnut jäihin. Perillä saimme iltaruokaa, joka oli tulikuuma peruna, jonka sai syödä haluamassansa kohdassa hankea. Perunan päälle sai suolaa. Pidän kyseistä tapahtumaa eräänä elämäni huippuhetkistä. Sitten oli taas aika mennä saunaan, minkä jälkeen eräässä talossa oli valtavasti väkeä ja valtavasti väkijuomia. Furorissa ei uralistikaan jäänyt janoiseksi! Eräs nuori komilaisaktivisti kertoi pitkäaikaiseksi unelmaksensa laulaa jonkun tyypin kappale nimeltä Suomirokkia suomalaisten kanssa. Aluksi kyseinen toveri ei puhunut mitään, mutta juotuansa kaksi pulloa viiniä alkoi juttu luistaa komiksi ja suomeksi sekä sisäinen muusikko herätä. Näin Suomen delegaatio päätyi taas toteuttamaan yhden ihmisen unelman.

Mitä pitemmälle ilta kehittyi, sitä rankemmiksi ja häiriintyneemmiksi pelit ja leikit muuttuivat. Kävin jossain vaiheessa toisaalla, ja palatessani kämppää jo siivottiin. Sanottiin kekkereitten loppuneen. Onneksi en uskonut väitettä, sillä ne olivat vain siirtyneet toiseen taloon. Myöhäisyöstä annoin haastattelun johonkin venäjänkieliseen paikallislehteen. En tiedä, onko sitä julkaistu, ja sitä epäilemään minut saa sekä haastateltavan että haastattelijan yleinen kunto haastatteluhetkenä. Sen jälkeen heitin matkatoverini epähuomiossa seinään, kun leikit rupesivat taas käymään rajummiksi. Nukuimme aamulla noin puolitoista tuntia, minkä jälkeen oli taas mentävä esitelmänpitokouluun. Siellä löysin erään komilaisen tytön matkapuhelimen paitani taskusta, eikä kukaan tiedä vieläkään, miten se sinne päätyi.

Samana aamuna olo oli hieman väsynyt. Kävelimme kouluun, jossa meitä odotti kolme keskustelutilaisuutta. Valitsimme niistä jonkin. Siellä keskusteltiin erilaisista etnokulttuurisista ongelmista, joista parhaiten mieleeni jäi virolaisten puhe siitä, miten korkeakulttuurisia kansanmusiikkiesityksiä on uudistettava. Ongelma on siinä, että sellaisia on kuuntelemassa yleensä vain pari vanhusta. Perinne on kuitenkin sellaista, että sitä ei ole alun perin tarkoitettukaan yleisölle esitettäväksi vaan työnteon ratoksi. Puheeksi tulivat muun muassa perinnettä hyödyntävät folkmetalliyhtyeet, kuten maineikas virolainen Metsatöll, jotka pitävät perinteen elossa muuttuneessa muodossa. Luulen, että niin kuin kieli myös perinne kuolee, ellei se sopeudu muuttuviin aikoihin. Keskustelutilaisuuden tauolla sen moderaattori, joka oli myös Viron delegaation johtaja, komensi minut ja yhden virolaisen alakerran sänkyyn nukkumaan, joten en tiedä, mistä siellä puhuttiin jälkimmäisellä puoliskolla.

Furoriin tulijat toivotettiin tervetulleiksi useilla kielillä

Myöhemmin samana päivänä näin esitelmän, jossa näytettiin video, miten suuresta isänmaallisesta sodasta (tunnetaan joissain piireissä myös toisena maailmansotana) kerrotaan komiksi lapsille. Sinä päivänä sattui olemaan Suomen itsenäisyyspäivä, ja vaikken pidä itseäni erityisen isänmaallisena, en välttämättä olisi halunnut kuulla voitonpäiväpropagandaa juuri silloin. Pidin kuitenkin suuni kiinni, sillä käsitykseni mukaan juuri kukaan venäjäläinen (erotuksena etnisestä venäläisestä, huom.) ei tiedä Suomen ja Neuvostoliiton sotineen keskenänsä.

Aloimme tekemään lähtöä ruokailun kautta. Melkein kaikilta oli savukkeet loppu, mutta juuri silloin niitä ei tuntunut saavan mistään. Enpä olisi niillä paljoa tehnytkään, sillä vietin paluumatkamme Syktyvkariin nukkuen, vaikka on hyvä syy uskoa sen olevan mahdotonta niillä teillä. Venäjän federaation diktaattori, anteeksi, presidentti Vladimir Vladimirovitš Putin väitti joskus kiertäneensä kaikki Venäjän tiet, eikä niissä ollut hänen mielestänsä mitään vikaa. Kaikki eivät kuitenkaan ratsasta jääkarhulla. Syktyvkarissa majoituimme taas samassa hotellissa kuin ennen tapahtumaa. Kerroksemme aulassa oli venäläisiä ukkoja juomassa votkaa, ja he tietenkin kutsuivat meidät mukaan. Tavallisesti olisin liittynyt seuraan, mutta silloin olin poikkeuksellisen väsynyt ja menin uuden hantitoverini kanssa huoneeseen nukkumaan.

Aamulla piti lähteä takaisin kohti Pietaria. Juna-aikataulujen takia saimme viettää kuusi tuntia Mikuń-nimisessä kaupungissa, joka sijaitsee Komin tasavallassa. Junat pysähtelevät siellä usein varsin pitkiksi ajoiksi muutenkin. Kaikki haukkuvat paikkaa, sitä on jopa luonnehdittu Komin Forssaksi, mutta silloinen Suomen delegaatio ei ollut ehtinyt tekemään tarkempaa tuttavuutta kaupunkiin. Siispä lähdimme kiertelemään, ja siellähän oli vaikka mitä! Isoja ostoskeskuksia, paljon kauppoja ja ruokapaikkoja, kulttuuritiloja ja ennen kaikkea kaksikielisiä kadunnimikylttejä, joissa päällimmäisenä oli kadun kominkielinen nimi. Saimme helposti kulumaan vaaditun ajan Mikuńissa. Ostin sieltä kiinalaisen lompakon, josta putoavat rahat.

Vihdoin pääsimme matkalle kohti Pietaria. Jos joku on lukenut tätä tänne asti, hän tuskin haluaa lukea lisää junista tai junamatkailusta, joten siirtykäämme suoraan Pietariin, tuohon Euroopan ikkunaan tahi suomalaiselle suolle rakennettuun hirviöön.

Pitkänmatkanjunien ja jatkoyhteyksien sovittaminen yhteen ei aina ole yksinkertaista. Olimme Pietariss illalla, mutta linja-automme Helsinkiin oli lähtevä vasta varhain seuraavana aamuna. Valitsimme kahvilan, johon jäimme juomaan olutta ja räpelöimään matkapuhelimiamme. Kyllästyimme paikkaan jo neljän tunnin jälkeen, joten lähdimme kamoinemme guljaamaan pitkin Pietaria. Toverini oli katsonut puhelimestansa jonkin paikan, jonne voisi mennä, mutta jostain syystä emme päätyneet sinne. Ehkä eksyimme. Joka tapauksessa löysimme rokkibaarin; emme valitettavasti sitä legendaarista, jossa Neuvostoliiton loppuvaiheilla rokin tuottajat ja kuuntelijat kokoontuivat. Onkohan sen paikalla edes enää mitään.

Aamulla lähdimme halpalinja-autolla Pietarista Helsinkiin päin. Jos valitsee kulkutapansa hyvin, kyseisen välin voi päästä erittäin halvalla. Meilläkin sentään oli oikea liikenneyhtiö käytössämme, ja hintaa Venäjän entisestä pääkaupungista Suomen jostain syystä nykyiseen tuli alle kaksikymppiä henkilöä kohden. Helsinkiin ja Turkuun päästyämme lähdimme omille teillemme, ja minä ainakin olin tyytyväinen saadessani olla töissä paikassa, jossa kenenkään kanssa ei tarvinnut puhua paitsi kerran viikossa kahvitunnilla, vaikka työni sijaitsikin silloin Jusleniassa.

Joulunajan vietin Lapissa, tosin ei-uralilaisissa merkeissä. Siellä rahastetaan yhä saamelaisuudella. Joka kerta sinne mennessäni hävettää, että osaan saamea vain teoriassa. Siitä syystä olen miettinyt Saamelaisalueen koulutuskeskuksen vuoden kestäviä saamen kursseja. Jokaisen suomalaisen yleissivistykseen nimittäin kuuluu osata saamea edes auttavasti. Lapin jälkeen istuin taas työhuoneessani perse penkkiin homehtuneena siihen asti, että koitti toinen palkaton vapaani, kansainvälinen fennougristiikan talvikoulu Tartossa helmikuussa 2016.

Furor-maisemia

teksti: Ачыт-тӧдан-кин

kuvat: Mervi de Heer