”Kannattaa todellakin lähteä vaihtoon!” -kehotuksilta ei korkeakouluopiskelija voi välttyä. Vaihtoon todella kannattaakin lähteä, mutta kannattaa lähteä myös muualle.

Olen suomen kielen opiskelut aloitettuani lähtenyt usein. Lentokoneella, autolla, laivalla, bussilla ja junalla. Joskus mukanani on ollut 2 x 24 kg:n matkalaukut, joskus reppu ja polkupyörä.

Tukholma oli ensimmäinen paikka, jonne todella lähdin, ja sinne onnistuin mukanani raahaamaan myös lumilaudan. Vietin kevään Tukholman yliopiston suomen kielen oppiaineessa opetusharjoittelijana. Ennen lähtöä olin intoa täynnä. Nyt pääsisin viimein sinne vaihtoon, jota kaikki hehkuttivat. Jostain syystä vaihto-opiskelijoille ei kuitenkaan järjestetty orientaatioviikkoa eikä tammikuinen Tukholma ollut se vastaanottavaisin paikka. Olin ensimmäisen kuukauden todella yksinäinen. Kevään kuluessa löysin kuitenkin ystävikseni ihania suomalaisia ja sain paljon irti itse harjoittelusta. Se saikin minut kiinnostumaan suomen opettamisesta nimenomaan toisena ja vieraana kielenä.

Huittisiin lähdin vahingossa. Olin Tukholman harjoittelusta innostuneena hakenut opettajan töitä aikuiskoulutuskeskuksesta kotikaupungistani Porista ja lopulta päätynyt heidän toimipisteelleen Huittisiin. Istuin puolen vuoden ajan bussissa tunnin joka aamu ja joka iltapäivä päästäkseni opettamaan maahanmuuttajille suomea. Kuljin koko kesän sumussa. Kaikki oli uutta ja jo työ itsessään mielettömän haastavaa. Mutta minä ja opiskelijat kuitenkin opimme. Verbi- ja sanatyypit, astevaihtelun ja objektisäännöt. Minä sain lisäksi ensimmäistä kertaa elämässäni kiinteää kuukausipalkkaa.

Myös sen upean kaikkien hehkuttaman vaihtokokemuksen sain lopulta, kun lähdin Fulbright-stipendiaatiksi Washingtonin yliopistoon. Vuosi oli yksi tähänastisen elämäni parhaista. Tapasin upeita ihmisiä, jotka ovat edelleen osa elämääni, kasvoin ammatillisesti ja näin ja koin enemmän kuin osasin unelmoida.

Lopetin Fulbright-vuoteni tyylillä ja käytin viimeiset stipendirahani Las Vegasissa. Palasin siis heinäkuussa nöyränä Suomeen vanhempieni luo. Tarvitsin töitä, mutta kesä oli ikävästi jo puolessa välissä. Koska paikkakunnan suhteen nirsoiluun ei ollut varaa, päädyin etsimään töitä koko Suomesta. Lopulta sainkin ainutlaatuisen tilaisuuden opettaa vaihto-opiskelijoiden intensiivikurssia Lapin yliopistossa. Olin varautunut keskittymään pelkästään opettamiseen, mutta kurssin aikana päädyin mm. Inariin ja Sodankylään ihailemaan luontoa ja taianomaisia yöttömiä öitä.

Pohjoisesta lähdin takaisin Poriin siihen samaiseen aikuiskoulutuskeskukseen, jonka toimipisteellä olin työskennellyt Huittisissa. Porin jälkeen vuorossa oli CIMO:n harjoittelu Berliinissä ja lopulta valmistuminen filosofian maisteriksi. Seattlen ohjaajani palasi juuri sopivasti Suomeen ja vinkkasi tuntiopettajan paikasta työpaikassaan Aalto-yliopistossa, jossa lopulta työskentelin viransijaisena yli kaksi vuotta.

Lähteminen ei koskaan ole vaivatonta. Se ei myöskään välttämättä vastaa odotuksia. Eikä se ole koko ajan kivaa. Mutta se kannattaa. Minun on vaikea kuvitella, että kaikki nämä lähdöt olisivat olleet minulle mahdollisia ilman kaikkia niitä edeltäneitä lähtöjä. Tuskin nyt opettaisin suomea nimenomaan ruotsinkielisille opiskelijoille Helsingin yliopistossa ilman Tukholmaa ja kaikkea, mitä siitä seurasi.

Lähden edelleenkin tasaisin väliajoin. Nousen junaan muutamana aamuna kuukaudessa ja matkustan Helsingistä Poliisiammattikorkeakouluun Hervantaan opettamaan suomea. Sivutyöni on hauskaa ja kaiken junassa istumisen arvoista. Näille matkoille ei tarvitse pakatakaan kuin vähän opetusmateriaalia ja Jo Nesbon dekkari.

Anna-Maria Peltomäki