Ai et oppisink mää murtte yliopistol? Alueellise vaihtelun kurssil – sillosen 3 opintoviiko aikan – mun päähäni olis kumottu niimpal tiatout, et vois runokirjan sen perusteel kirjotta? Hymyilyttä. Suur o ihmiste usko yliopiston kaikkivoipasuutte! Ja omalaatune on käsitys siit, mitä murtte omaksumine o.
Mun oma murre, tämä idiolekti, o asuinpaikkoje ja lähimpie puhekumppanitte mukka muatoutunu turkulais-uuskaupunklais-halikkolais-laitlalais-lappilaiseks, ja o mun äirinkiälistäni ensmäne, lyhkäne suami. Yleiskieli, pitkä suami, on kans äirinkiäl, mut sen olen kunnol oppinu vast ko lukutaito karttus.

Mun kiältaustan o melkkest ain esil, ko kirjoistan medias kerron – mun pääteokset on lounaismurtteissi Pulu uissist Peippo veihi. En usko, et Mirkka Rekolan taik Arja Tiaise on tarvinnu niim pal oma kiälmuatoas pualusta ja perustella ko mun. Joskus tuntu, et viästi unhottu, ko ihmetellä muatoseikoi. Niinko fontti olis tärkiämp ko otsikko. Vaik välil saman kotokiälimantran toistaminen kyllästyttä, mää puhun murtteist miälellän. Ei sen aihe ympäril liiaks asiantuntijapuhevuaroi kumminka liahu.
***
Nii et äirinkiäl ei ol peräsi Fennicumist – mut mikä sit o?

Vaik opiskelles suamen kiält, viro ja fonetiikka 1990-luvul Turus ei siintäny sinisis unelmissaka kirjailijan tyä, o opinnoist ollu siin iso ilo.

Litterointikurssil käsitin, et puhekiälen kirjallistamine o ain kompromissien tekemist. Ei äänttei täyrellisest saa eres IPA-merkkien kans paperil. O helpotus, ko tämän voi hyväksy, ja yrittä kehitellä vaa mahrollisimma lookise kirjotustavan. Kyl lukijat sihe sit tottu. Ja nee ko ei totu, saa olla ilma.

Viron kiälen tunneil sain uut näkökulma suamen kiälen sanaston muatoutumisse. Meil sadetakki, viros vihmamantel. Yhtlail suamessaki vois olla sana vihmamantteli. Olemasolevi, lähes sama tarkottavi sanoi kumpiki. Samalaissi sarjoi o riamastuttava löytä: Tolmuimeja – tomunimijä – pölynimuri. Teksapüksid – Teksasin pöksyt – farmarihousut – farkut. Viron kiäle ja lounaismurtte yhtäläisyyren käsittämine suarastas huumas! Osasin kiäle jo melkkest valmiks: Meie toa põrandal istus must vares – Meijän tuvam permanol istus must vares.

Maallikkoje erikoiste murrekäsityste oikomises o ollu hyätty siit, et o akateeminem pohja selittä kiäleilmiöi. Sillon tällö joku kiukustunu kansalaine moitti mun runoi, et ei nee ol oikkia murret, ko niis käytetä muatoi sanno ja puhhu. Sillo mää sano hänel, et tapaukset ovatkin kiintoisia, ja itse luokittelisin ne lounaismurteen erikoisgeminaation poikkeustapauksiksi – mitä mieltä Te olette niistä?

Olen ottanu omas tyässäni kantta tämmössinki ajatuksi: Murteet ovat Suomesta kuolleet, eikös vain? Taik: Murre on hauskaa! Taik: Miksi valitsit kieleksesi juur lounaisen murteen..? (Mitä sää itte olissit vastannu?)
***
Kolm vuat sit ko tein lounaissuamalaist Aapist, pyysin Siitosen Kirstin Suamen kiäle linjalt vähän kattoma perä – ja sainki viissai neuvoi. Sihe saak ol ollu vajaust piänillekki suunnatuist murrekirjoist. Ajattelen, et kiäl säily ainoastas sil, et mukula omaksu sen ja opetta jälles omil mukulilles.

Jos joku o intomiälisest kiinnostunu lounaissuamalaisest yleimurrekatsauksest, ni Aapises olen nykyesimerkeil varustettunas semmosen julkassu. Moni opiskeluaja murrenäyte ol henkeltäs 1800-lukulaine: suutrit taplevap Paplan kartnol makrankaplest. Mää tahtosin esitellä murret nykymailmas: Pulu painel päim punassi, pilli sois oikopäät…
***
Ei oma murre ol tiätyst pelkkä tiäret eikä tairettaka. On myäski lempi ja rakkaus ja hellyys lounaissuamalaist kiält kohta. Syrämen pehmentymine, ko kylän vanhin miäs tilittä: Enne mää sanosin tota naapurimuija vanhakspiiaks, mut nykysi see o sinkku.

Heli Laaksonen

Heli Laaksonen
Kirjoittaja on Rauman Lapissa asuva, Turun yliopistosta valmistunut suomen kielen maisteri ja runoilija, joka elättää itsensä omalla kielellä (www.hulimaa.fi)