On taas se aika vuodesta kun zombit nousevat haudoistaan, hulluilla professoreilla menee muutama ruuvi liian löysälle ja jostain syystä ne kuumimmat teinipojat muuttuvat taas vampyyreiksi ja ihmissusiksi. Aivan, halloween lähestyy ja yllättäen kaikki muistelevat lämmöllä epäkuolleita ja paloittelumurhaajia.

Mutta kaikille halloween ei ole yhtä mukava. Tai ei siinä halloweenissa itsessään varsinaisesti mitään vikaa ole, mutta siihen vahvasti liittyvät kauhuelokuvat eivät todellakaan sovi kaikille. Joillekin kauhu on vain liikaa ahdistuksen iskiessä jo ensimmäisten minuuttien aikana ja jokainen pimeässä nurkassa koliseva roskakori murhaa jo aiheuttamillaan sydänkohtauksilla ennen kuin sarjamurhaaja edes kerkeää näkymään ruudulla.

Riippumatta siitä kokeeko kauhun liian ahdistavaksi vai ei, on jokaisella varmaan oma henkilökohtainen suhde kauhuun ja miten se kokee. Itselläni tämä suhde on vähintäänkin hyvin nurinkurinen. Kauhu on aina kiehtonut minua, on mielenkiintoista nähdä miten synkkiä maailmoja ja tilanteita ihmiset ovat kyenneet luomaan ja sitäkin mielenkiintoisempaa on nähdä miten muut kykenevät nauttimaan näistä vinksahtaneista painajaisista viihteenä. Mutta aina kun törmään itseäni kiinnostavaan kauhuleffaan, muistan ensimmäisen parinkymmenen minuutin katsomisen jälkeen miksen todellakaan halunnut katsoa kauhuleffoja aiemmin.

Päätin kuitenkin vielä tehdä saman virheen uudelleen, ja tällä kertaa myös kirjoittaa kokemuksistani. Valitsin itselleni kolme leffaa mielestäni kauhun eri ääripäistä varsinaisesti tietämättä mistään näistä elokuvista. Ensimmäiseksi leffaksi valikoitu lopulta se asetelmaltaan kiinnostavin mutta samalla myös se kauhein mahdollinen eli…

Alien (1979)

Antakaa hetki kun leikin hetken tyhmää ja oletan että on olemassa muitakin, jotka eivät ole vielä nähneet tätä klassikkoa. Alien on käytännössä kuin road trip -leffa avaruudessa, jossa kaikki menee kauhuelokuville tyypilliseen tapaan pieleen heti alusta lähtien. Katsoppas, herättiin vähän liian aikaisin syväunesta. Ohhoh, laskeuduttiin tälle planeetalle vähän huonosti ja alus hajosi. Onpas täällä muuten kylmä! Hei mitä jos käydään tutkimassa tuota toista hylättyä avaruusalusta? Mitähän tämän miehistölle tapahtui, mutta hetkinen täältähän löytyi jotain outoja munia potkittavaksi! Ja niin edelleen ja niin edelleen…

Avaruudessa matkustavaksi miehistöksi elokuvan hahmot ovat jopa kauhuelokuvien surullisen kuuluisalla mittarilla katsottuna järjettömän typeriä. En sinänsä ole yllättynyt, että heidät oli päätetty pitää matkan aikana syväunessa, kun saivat kerran itsensä valinnoillaan hengiltä oltuaan hereillä vasta alle kaksi päivää.

Hahmojen typeryydestä huolimatta Alien toimii yhä näiden vuosien jälkeen kauhuleffana pelottavan hyvin. Uusiin elokuviin ja parempiin erikoistehosteisiin tottuneena koin yhä Alienin maailman jopa liiankin uskottavana ja facehugger ja leffan itse nimikkomöllykkä olivat yhä vähintään Ridge Forresterin veroisia kauniita ilmestyksiä. Chestburster on ehkä vuosien saatossa menettänyt tehoaan, muttei kyllä tehnyt sitä kuuluisaa kohtausta kohtausta yhtään sen miellyttävämmäksi katsoa.

Näin kauhuamatöörin näkökulmasta taas leffa oli ehkä vähän liikaa näin alkupalaksi. Onnistuin ahdistumaan elokuvan tunnelmasta jo A L I E N -tekstin hitaasti muodostuessa ruudulle, heitin kuulokkeet nurkkaan ennen planeetalle laskeutumista ja äänet piti pistää kokonaan pois facehuggerin intohimoisesti rakastellessa erään miehistön jäsenen naaman kanssa.

Alien on kuitenkin tyylillisesti ehkä enemmän lähellä sitä mitä itse haluan kauhuleffoilta. Tärkeimpiä kohtia elokuvassa eivät ole ne kohdat missä alien näkyy, vain ne missä alien ei näy. Suurimman pelon aiheuttavat avaruusaluksen ahtaat käytävät, turvattoman tuntuiset avaruuspuvut ja persetuntuma siitä että kohta tapahtuu jotain aivan kauheaa.

Alienin katsomisen jälkeen päätin katsoa jotain aivan muuta, ja sitä jotain aivan muuta se kyllä kieltämättä olikin…

Toim. huom. Kuvan talo ei liity tapaukseen.

Cabin in the Woods (2012)

Okei, ensinnäkin, tämä leffa venyttää kyllä kauhuelokuvan käsitteen äärimmilleen. Vaikka minulla onkin huonoja kokemuksia kauhuleffojen parista, en ole ikinä kokenut teinislashereitä millään tavalla pelottaviksi ja totta puhuen, Cabin in the Woods ei sitä edes yritä. Hyvän kauhuleffan sijaan elokuvan tavoitteena tuntuu olevan hyvä komedialeffa.

Elokuva menettää selvästi tehoaan jos sen tarinaa alkaa kuvailemaan yhtään tarkemmin, mutta lyhyesti sanottuna kyseessä on juuri niin perinteinen teinislasher kuin vain voit mielessäsi viidessä sekunnissa kuvitella, maustettuna metatason komedialla, joka kyllä viedään juuri niin pitkälle kuin mahdollista.

En tiedä olisinko valinnut Cabin in the Woodsia tähän juttuun jos olisin tiennyt etukäteen sen olevan tällainen elokuva, mutta toisaalta taas tämmöinen metatason pläjäys on varmaan se genrelle sopivin tapa käsitellä slashereiden alaluokka. Se kuitenkin tekee tästä elokuvasta kirjoittamisen äärimmäisen vaikeaksi, koska katsomisen jälkeisiä ajatuksiani on naurettavan vaikeaa pukea minkäänlaiseksi tekstiksi.

Cabin in the Woods on joko huono elokuva hyvän elokuvan asussa, tai toisinpäin. En ole täysin varma kumpi olisi osuvampi kuvaus. Siinä on jotain erityistä, mutta toisaalta taas siinä on jotain erityistä. Kuitenkin siitä huolimatta ja osittain siitä johtuen se soveltuu todella hyvin juuri näin halloweenin alla katsottavaksi, varsinkin jos katsottuna on jo useita kyseisen genren leffoja.

Cabin in the Woods ei todellakaan olisi mikään leffaillan pelottavin leffa tai muutenkaan minkäänlainen kohokohta, mutta sen kyllä katsoisi mielellään pieni epämääräinen virne kasvoillaan.

Ja jos lukijat eivät saaneet tarpeekseen kauhuelokuvien määritelmien venyttämisestä, niin antakaa minun esitellä kolmas ja viimeinen leffani…

Sicario (2015)

Aivan, kolmas kauhuleffani ei ole oikeastaan edes kauhuleffa. Se on ”vain” äärimmäisen ahdistava trilleri.

Vasta teattereihin tullut Sicario kertoo zombien ja sarjamurhaajien sijaan lähes inhorealistisen kuvauksen Meksikon huumesodista. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään toimintaseikkailu jossa Yhdysvaltojen partiopojat ja -tytöt pistävät huumekaupan kumoon keksikauppa kerrallaan, vaan katsoja pistetään leffan päähenkilön kanssa pelkääjän paikalle seuraamaan, kuinka mitään ei ole tehtävissä.

Täytyy myöntää, että Sicarion ohjannut Denis Villeneuve on yksi lempiohjaajistani ja hän on yhtenä harvoista ohjaajista älynnyt, että joskus piinaavaa tunnelmaa luodessa väkivallan uhka on itse väkivaltaa tehokkaampaa. Tämä sama teema toistuukin myös hänen aiemmin ohjaamassaan Prisonersissa. Prisonersissa tämä oli kuitenkin vain pieni sivumauste, siinä missä Sicario perustuu melkein täysin tähän yhteen tehokeinoon.

Vaikka Sicario ei todellakaan mainosta olevansa kauhuleffa, se todella tuntuu siltä. Kohtaukset ovat todella pitkiä, tunnelma on piinaava vaikka mitään tapahdu ja elokuvan upea soundtrack raatelee katsojan korvia tämän luhistuessa penkkiinsä epämääräiseksi mössöksi. Tehokeino on sama kun aiemmin mainitsemassani Alienissa, mutta sen sijaan että lopussa ilmestyisi iloinen musta möllyskä, Sicariossa tunnelman ahdistavuus ei koskaan se päätöspistettä, se vain jatkuu loputtomiin.

Sicario onkin minulle täydellinen kauhuelokuva. Ahdistavuus ja tunnelmallisuus on jatkuvasti läsnä ja saan rauhassa pelätä jonkin asian kohta tapahtuvan, mutta minun ei tarvitse sietää niitä järkyttävimpiä hirviöitä mitä kauhuelokuvien tekijöiden mielissä liikkuu saati toinen toistaan kivuliaampia tapoja heittää valokankaalle ihmisten eri sisäelimiä.

Täytyy kuitenkin mainita, ettei Sicario todellakaan ole millään tapaa täydellinen elokuva. Se tuskin on edes Villeneuven parhaimmistoa. Katsojat seuraavat sekavia tapahtumia luonnollisesti lähinnä päähenkilön näkökulmasta, joka taas on kuvattu naurettavan heikoksi hahmoksi verrattuna muihin hahmoihin tarkoituksena luoda katsojille vahva voimattomuuden tunne. Se myöskin saa leffan tuntumaan ehkä hieman liian likaiselta, Emily Bluntin näytellessä heikkoa ja voimatonta päähenkilöä samalla kun Benicio Del Toro on toisessa pääroolissa näyttelemässä vanhan kunnon miehistä voimafantasiaa, joka ei oikein sovi elokuvan teemoihin millään tapaa.

Lopuksi voisin kai sanoa kokeiluni olleen varsin mukava, vaikka upposinkin todella syvälle penkkiin Alienissa ja Sicariossa. En varsinaisesti oppinut mitään uutta, en vieläkään ymmärrä miksi kukaan haluaisi katsoa Alienin kaltaisia oikeasti pelottavia leffoja muussa kuin tieteen tai kidutuksen nimissä.

Ymmärrän tosin nyt ehkä vähän enemmän teinislashereiden suosiota Cabin in the Woodsin myötä. Ainakin jos ne ovat yhtään yhtä lailla hyvällä tapaa huonoja tai huonolla tapaa hyviä niin kuin Cabin oli.

Lopuksi ehkä arvioisinkin leffat jollakin epämääräisellä tavalla näin:

Näistä kolmesta paras oikeasti pelottava leffa – Alien
Näistä kolmesta paras halloweeninä katsottava leffa – Cabin in the Woods
Näistä kolmesta paras leffa – Sicario

Lisäksi tyhmimpien roolihahmojen palkinnon ehkä antaisin kuitenkin Alienille. Tai siis, jos Cabin in the Woodsin teinit pistettäisiin avaruusaluksen ohjaimiin, niin kyllä he ehkä paremmin menestyisivät kuin Alienin avaruusaluksen miehistö. Mutta jos taas Alienin hahmot pistettäisiin Cabin in the Woodsin maailmaan, olisivat he todennäköisesti silti kuolleita.

Kiitos ja anteeksi.

Kasper Haavisto