Kritiikki: Henni Kitti, Elävän näköiset. WSOY, 2014.

Ennen kuin Henni Kitin esikoisromaani Elävän näköiset vie sinut museon alle viiltämään hirven vatsaa, kuvittele 1950-luvun Suomi. Zoomaa siitä Lappiin ja sieltä Tornionjoen rantaan. Kuvittele karhealle ruohikolle perheenisä Alfred, joka on häpeäkseen pistänyt samana päivänä raskaaksi sekä oman vaimonsa että naapurin Siskon. Myöhemmin koko yhteisö arvaa ja päättelee, eikä supinaa hiljennä se, että Alfredilla on mielenterveysongelmia.

Kitin romaanin henkilöt ovat outoja ja aitoja. Heillä jää multaa sormien uurteisiin, heillä on salaa jalassa korkokenkä, he ajavat autoa puhumatta ja säilövät haisevaa joutsenta. Jälkimmäisintä tekee keskeisin henkilö, Aleksandra, jonka intohimona on täyttää eläin elävän näköiseksi.

Kuvataiteilija Kitti kirjoittaa eläinten täyttämisestä asiantuntevasti. Lukija hyväksyy selostukset nyökkäillen ja ymmärtää pienen hetken veitsen, kipsin ja karvan liikkeet. Taidetta ja tiedettä vilkkuu romaanissa muutenkin. Tekee mieli kokeilla perässä sitä, kuinka ”tussikynän sisältä voi irrottaa huovan, laittaa vesihanan sisään ja saada erivärisiä vesiä, joita on mukava katsella”.

Nimipeli pistää silmään. Romaani kestää kolmen sukupolven ajan ja kuvailee aina miten A- ja S- kirjaimella alkavat henkilöt vaikuttavat toistensa elämiin niin, että seuraavat kaksi saavat elää: Alfred ja Sisko. Aleksandra ja Sakari. Anders ja Santeri.

Suurta juonta ei ole. Kitti on aina hetken jonkun henkilön lähellä, maailmaa tarkkaillaan aistein ja ajatuksen juoksulla. Henkilöt ovat kammarissa, yksiössä, kylillä, kaduilla ja kaikuvissa museoissa. Koskaan ei kuulu ihmisten hälinää, fokus on henkilön pään päällä. Riidoilla, seksillä, surulla ja huumorilla ei mehustella. Isoimmat käänteet kuitataan hallitusti. Kitti kirjoittaa niin taitavasti, ettei hänen tarvitse selittää kaikkea. Lukijan mielikuvitus hoitaa pisteiden yhdistelyn takuulla oikein. Kitti osaa olla ihanan vuolas, mutta dialogia on harvoin. Enempää ei tarvita. Kun nuori Aleksandra esittelee lapinmurteellaan helsinkiläiselle miehelle itsetehtyä sudenpäätä arvostuksen toivossa, käydään keskustelu:

”Tälläkö sä aioit vakuuttaa mut jos ei muu auta?”

”Niin mie saatoin miettiä.”

”Niin sie saatoit miettiä.”

Kerronta on erikoista. Näkökulmahenkilö voi vaihtua kesken kappaleen, ja Kitti onnistuu vaihdoksella niin taitavasti, ettei siirtymää toisen henkilön mieleen edes huomaa. Tapa muistuttaa Juhani Ahon Juha-romaania, jossa kohtaukseen saavutaan paikalle naisen päässä, mutta lähdetään paikalta miehen päässä.

Etäisyyskin vaihtelee. Välillä nähdään henkilön yksityisimmätkin ajatukset, välillä Kitti viskaa lukijan takaisin omaan penkkiin. Kitti saattaa tappaa tai pistää paksuksi henkilön tuosta vaan, yhdessä virkkeessä, ilmoitusluontoisesti. Otsa saattaa käydä rypyssä, mutta ei voi kuin todeta ”jaaha” ja jatkaa lukemista. Kitti heittää harkiten tekstin lomaan myös faktoja tulevaisuudesta, pikkuisia kohtalopaloja ja kuolintapoja.

Kitti sai marraskuussa Helsingin Sanomien kirjallisuuskilpailussa erikoismaininnan. Kitti oli hyvässä seurassa. Kerronnan erikoisuus saattoi ratkaista, sillä se ei pysty millään miellyttämään kaikkia.

Mitä Kitistä jää käteen? Romaanin jälkeen miettii perimän oikkuja ja mitä asioita tekee tiedostamattaan samoin kuin vanhemmat. Elävän näköiset pistää pulliaisenkin pohtimaan genetiikkaa ja perimää, mutta se johtunee tarpeesta selittää henkilöiden käytöstä vanhempien ominaisuuksilla.

Vielä enemmän miettii sitä, mitä itsestä jää jäljelle. Henkilöt olivat, elivät ja jättivät ruumiinsa kukin mitenkin. Eläimet taas päätyivät museon vitriineihin, ”jotka sisältävät vääristynyttä tilaa ja pysähtynyttä aikaa. Siellä ovat Korkeasaaressa toisensa syöneet leopardit savannilla, jolla eivät koskaan olleet”. Täytetyt eläimet rinnastaa väkisinkin valokuvaan ikuistettuun ihmiseen. On asento, ilme ja elävän näköistä. Romaanin Santeri selaa loppukesän ja sukujuhlien kuvia ja miettii: ”Onkohan kaikki olennainen varmasti tullut tallennettua? Voisiko näistä muodostaa kokonaisuuden ja päätellä jotain heidän elämästään?”

Kuvittelepa paras lomakuvasi. Zoomaa lähemmäs. Zoomaa kasvoihin. Miten on?

Riikka Sandberg