Vietnam, 12.10.1970

Istahdan kivelle ja lasken pääni käsivarsilleni. Hikikarpalo kihoaa auringon polttamaan niskaani ja valuu pitkin kuumuuden piiskaamaa selkääni imeytyen jo entuudestaan hiestä läpimärkään paitaan. Nostan hellästi kantohihnan pääni yli ja asetan kiväärini lepäämään kivelle viereeni. Kolmas päivä eikä jälkeäkään sisseistä. Ei pienintäkään tiedonmurusta, ei jalanjälkeä savessa, ei edes tuoksahdusta tuulessa.

Sanoivat, että värväydy vaan, pääset taistelemaan maasi puolesta ylevin tarkoitusperin. Ja paskan marjat. Olihan se isäukko ylpeänä ja kännipäissään jauhanut kavereilleen, miten ”meidän Matt se tulee tappamaan aimo liudan niitä vinosilmiä”. Onhan se myönnettävä, että olin siitä vähän otettu. Isän rakkaudentunnustukset kun ovat aina olleet vähissä. Susan ei ajatuksesta niin syttynytkään.

Kotona ne vihaavat meitä, pitävät sydämettöminä murhaajina. Niin kuin tekee koko maailma, jos puskaradiota on uskominen. ”Mihin ne halvatun silmäpuolet ovat menneet, maan alle vai?” naurahtaa läheisen puun varjossa istuva ryhmänjohtajani. Mies, joka puhuu paljon lämpimikseen, mutta osaa myös toimia salamannopeasti ja tehokkaasti, jos tarve sitä vaatii. Paljon puhetta, sitäkin enemmän uskallusta. Ja tekoja. Tuttua Steniusta. Kuulemma miehen vanhemmat tulivat Yhdysvaltoihin Ruotsin mahtavasta ruhtinaskunnasta. Äitinsä oli ruotsalaiseen Kalleen rakastunut suomalainen kuppaaja. Sitkeä mamma kuin mikä, kuulemma. Tullut äitiinsä ilmeisesti tämä kaveri.

Hieraisen silmiäni. Keskipäivän aurinko hymyilee meille sitä vahingoniloista hymyä, jonka vain se osaa noille polttaville kasvoilleen luoda. Silmäkulmassani erotan hennon varjon rikkovan vastapäisen siimeksen vihreän massan. Nostan käden varjostamaan silmiäni ja tähyilen pellon yli metsänlaitaan.

Sydämeni jättää lyönnin väliin, tuntuu kuin aika pysähtyisi, sekunti venyisi vuorokaudeksi ja vuorokausi vuodeksi. Turran mieleni sekavista sokkeloista pois pyrkien saan muodostettua ajatuksen: sissejä! ”Ei perkele, tuollahan niitä juoksee kuin rottia tulvan edellä konsanaan!” kaikuu Steniuksen ääni korvissani. Hyppään reaktiomaisesti ylös, nappaan kiväärin kyljeltään ja asetan poskeni sen tulikuumalle perälle lepäämään. Suljen vasemman silmäni ja tarkennan katseeni kiikaritähtäimeen. Siinä.

Kuuluu kovaääninen rasaus, kun luoti lävistää nälkäisesti ihmislihaa. Vaaleita kallonpalasia sinkoilee sinne sun tänne. Tanner täytyy punaisesta mahlasta, sairaalloisen värisistä sisälmyksistä ja ikuisuuteen kaikkoavista avunhuudoista. Tunnen outoa painetta pääni sisällä. Tunnustelen otsaani. Punaista. Punaista nestettä. Silmissäni sumenee. Kuulen kirkonkellojen äänet. Näen kaksi hahmoa: miehen ja naisen. Iloa täynnä, onnensa kukkuloilla. Katson heidän puoleensa ja hymyilen. Minä ja Susan. Onnellisina, yhdessä. Tuijotan itseäni hievahtamatta. Kuvajaiseni kääntyy katsomaan minua. Mielipuolinen hymy. Tyhjyyteen tuijottavat silmät. Jähmetyn kauhusta, en kykene liikkumaan. Minua tuijottavat kasvot, jotka ovat kivusta vääristyneet. Korvasta korvaan ulottuva langoin ja neuloin parsittu suu muodostaa sanoja, jotka hädin tuskin ymmärrän.  Ne kaikuvat läpi menneisyyden, nykyisyyden ja tulevan. Ne halkaisevat ikuisuuden. Jäljelle jää tyhjyys. Ah, silkinpehmeä tyhjyys.

 Konsta Kivistö