”Yy-kaa-koo-nee! Matias on käynyt jenkeissä, siksi hän on hieman eri piireistä, skeittauksen Suomen mestari, sänkypainista kultainen mitali / Kuka kaikki naiset täältä vei, no en minä enkä sinä enkä minäsinä sinäminä / no missä ne kaikki luuraa voi, no Matias ne mukaansa täältä vei, kusi-pää!”

Uusi biisini näyttää uppoavan bändin jätkiin täysillä. Vikke ja Ale harvoin innostuvat harjoittelemaan uutta materiaalia, mutta tällä kertaa heidän kasvoistaan paistaa aito innostus. Biisi on niin energinen, että tuntuu kuin pitelisimme käsissämme rynnäkkökiväärejä soittimiemme sijasta. En uskonut kappaleen onnistuvan yhteissoitossa näin hyvin. Olen soitellut sitä vain itsekseni akkarilla, kun olen ikävöinyt Helin perään.

– Hei kuka tää Matias on? Jotain niitä sun Tampereen kavereita? kysyy Vikke.

– No tota siis, se on semmonen fiktiivinen hahmo. Eikö joka kaveriporukas oo semmoinen tyyppi, joka on äijäporukassa kaikkien paras kaveri, mut vie kaikki muijat toisten nenän edestä sormia napsauttamalla.

– Sä oot  ainaski meidän bändin kusipää. Laulajilla nousee aina hattuun heti ku bändi saa vähä mainetta. Mä ainaki haluun pysyy undergroundina, Ale tylyttää.

– Joo kiitti Ale, koittakaa vaan pärjätä ilman mua ja mun biisejä.

Heli tulee minua pyörällä vastaan, kun kävelen kotiin treeneistä. Minulla on vihdoinkin mahdollisuus puhua hänelle. Huomioni kiinnittyy kuitenkin liikaa siihen, miten liikun: otanko liian suuria askeleita, ja heiluvatko käteni luontevasti? Heli on muuten tänään uskomattoman kaunis.

– Sori kauhee kiire jumppaan, ei ehdi pysähtyy! Heli sanoo.

En ehdi edes sanomaan päivää, kun Heli on jo kaartanut kaukaisuuteen. Epäilen, että Matias on mustasukkainen minun ja Helin ystävyydestä, eikä anna meidän enää tavata. Luulen Matiaksen tietävän, että olen tunnustanut tunteeni Helille – ja myös sen, että olen luetellut kymmeniä syitä, miksi hänen pitäisi tämä leveilevä naistenmies jättää oman onnensa nojaan ja ottaa minut. Heli on sanonut, että hän rakastaa kuulla lauluani. Olen usein pyytänyt häntä seuraamaan treenejämme, mutta hän ei ole milloinkaan ehtinyt. Olisin kuollut häpeästä, jos Heli olisi ollut äsken kuulemassa uutta kappalettani. Se ei ole vielä valmis suurelle yleisölle.

Saan Heliltä tekstiviestin. Hän kyselee, mitä kuuluu. Hän on tänä iltana juhlistamassa synttäreitään tyttöporukan kesken ja pyytää minua poikkeamaan illalla yökerhossa, jos minulla ei ole muita suunnitelmia. ”Hei kiitos kutsusta! Nähdään siellä tai ei nähdä ;)”, vastaan hänelle. Ei hitto, kuka idiootti oikeasti vastaa näin. Heli pitää minua nyt varmasti outolintuna. Minua on usein kehuttu hurmaavaksi ja humoristiseksi, mutta tietoisuus Helin ylivoimaisuudesta saa minut jännittämään. Heli on parasta mitä minulle on tapahtunut, vaikka hän ei minun tyttöni olekaan – vielä.

Kuuntelen kämpilläni Röyhkää ja juon keskiolutta. En oikein osaa päättää, olisiko liian hörhöä antaa Helille lahja, sillä näemme kuitenkin yökerhossa. Mihin hän voisi sen edes laittaa säilöön siksi aikaa, kun tanssimme. Päädyn laatimaan hänelle runon, jonka hän voisi lukea, kun hän on rauhassa. Soitan Alelle ja Vikelle, jos he lähtisivät seurakseni illan rientoihin. Ale naurahtaa puhelimessa ja sanoo, että ”minähän en mihinkään vitun sedulaan lähde”.  Vikke ei edes vastaa.

Bongaan Helin yökerhossa jo narikkajonossa seistessäni. Hän on niin viehättävä, että voisin langeta polvilleni ja lausua runoni, puhua hieman jumalten kielellä.

– Ja jono liikkuu! narikan kaljamaha huutaa.

– Tossa noin. Älä hukkaa, heh.

– Kolme euroa ja seuraavasta vitsistä lennät muuten pihalle.

Heli huomaa minut ja kaappaa lämpimään syleilyyn. Hän kertoo jo odottaneensa, milloin oikein saavun. Kaivan taskusta hänelle kirjoittamani synttärirunon. Heli vilkaisee sitä ja työntää ruttuisen paperinpalan suoraa käsilaukkuunsa.

– Oi miten herttaista, sä oot niin tommonen runopoika. Kaikki tytöt on varmaan ihan hulluna suhun ku sulla on se bändikin. Mikäs sen nimi olikaan? Heli kysyy.

– Samppalinnan sulttaanit.

– Ai niin olikin joo! Hei pyydä mut joskus teidän treeneihin. Oon nyt hurjan innoissani laulamisesta ja ois supersiistiä, jos vois joskus kokeilla niinku bändin kanssa.

– Joo no meillä ois huomen treenit, voisin ottaa sut kyytiin matkalta…

– Katos, mitä vanha kunnon runkkari! Vieläkö te soittelette siellä Allun autotallissa sitä samaa vanhaa räkäpunkkia? räkättää Matias, joka ilmestyy kuin tyhjästä varjelemaan Heliä.

– Soitellaan joo, mut olisit kuullut ku treenattiin tänään uutta biisiä. Se on kivenkova ja sais varmaan sunkin puntit täriseen.

– Joopajoo, Heli tuu mennään hakeen juomat tiskiltä, Matias sanoo.

He katoavat yökerhon ihmismassaan yhtä nopeasti kuin sieltä ilmestyivätkin. Minäkin suuntaan tiskille ja tilaan itselleni humalan. Sekunti- ja tuntiviisarit rannekellossani vaihtavat paikkaa ja musiikki muuttuu vellovaksi äänimassaksi. Erotan jotain tuttua, Still Loving Youn kertosäe tunkeutuu korviini. Astun tanssilattialle ja olen taiteellinen. Lähestyn Heliä ja hänen seuruettaan tanssien kuin nuori Ian Curtis. Matias ystävineen saartaa Helin ja yrittää estää hyökkäykseni. Sylikkäin tanssivat pariskunnat ympäröivät minua kuin sotalaivat.

– Painu jätkä vittuun, kuuluu totuus minulle vieraan ihmisen suusta.

JKL